Teksti: Satu Linna
Kirsti Manninen kirjailijavieraana Celia-kirjastossa
Monipuolinen kirjailija, tutkija ja kotimaisen kirjallisuuden dosentti Kirsti Manninen, jonka lukijakunta tuntee paremmin kirjailijanimellä Enni Mustonen, oli vieraana Celia Näkövammaisten kirjastossa. Vierailun järjesti Näkövammaisten kulttuuripalvelu yhteistyössä Näkövammaisten Kirjastoyhdistyksen kanssa. Kirsti Manninen osoittautui monella tavoin ihanteelliseksi kirjailijavieraaksi. Hän on sympaattinen ihminen, joka taitavana luennoitsijana osaa kertoa työstään ja tuotannostaan elävästi, hauskasti ja konkreettisesti. Niinpä me kaikki mukana olleet saimme kiinnostavan ja onnistuneen illan. Minä toimin haastattelijana, ja oli tietysti positiivisen jännittävää saada jututtaa yhtä pitkäaikaisista suosikkikirjailijoistaan. Ja homma osoittautui ihanan helpoksi: pistin vain pienillä kysymyksillä uusia teemoja käyntiin.
Ensiksi saimme tietää, että tarinat ja kirjoittaminen kiehtoivat Kirsti Mannista jo lapsena. Lukemaan hän oppi jo ennen kouluikää ja luki paljon kirjoja. Mutta koulussa tulikin ikävä yllätys: lukihäiriö teki oikeinkirjoituksen vaikeaksi. Onneksi se ei kuitenkaan lannistanut tyttöä, ja fiksu opettaja havaitsi hänen lahjakkuutensa. Opettaja antoi hänen kirjoittaa valtavan pitkiä tarinallisia aineita, joihin ei aina kouluvihko riittänyt, ja oikeinkirjoituskin alkoi sujua.
Yliopistossa Kirsti Manninen on opiskellut Suomen historiaa, kotimaista kirjallisuutta, suomen kieltä, tiedotusoppia ja kasvatustiedettä. Väitöskirja ””Ollista Bisquitiin, Ylioppilaslehden pakinat 1913-1968” ilmestyi vuonna 1987. Seuraavasta vuodesta lähtien Manninen on toiminut dosenttina Helsingin yliopistossa.
Historiallisista romaaneista tuttu kirjailijanimi Enni Mustonen tuli käyttöön samoihin aikoihin kuin väitöskirja ilmestyi. Ensimmäinen romaani, Maitotyttö, syntyi tavattoman nopeasti. Manninen kertoo kirjoittaneensa käsikirjoituksen noin viikossa, koska tarvitsi rahaa laskujen maksamiseen. Ja hurraa: käsikirjoitus hyväksyttiin! Mutta koska väitöskirja oli juuri valmistumassa, kustantaja arveli, ettei tulevaa tutkijan uraa välttämättä kannattaisi sotkea viihderomaanilla. Niinpä hän kehotti julkaisemaan romaanin salanimellä. Manninen kertoo miettineensä nimeä ankarasti. Oli syksy ja kurja loskakeli, jonka mustuudesta sukunimeksi valikoitui Mustonen. Anni Polvan kunniaksi Manninen harkitsi ensin etunimeksi Annia, mutta päätyi lopulta äitinsä ehdotuksesta hieman harvinaisempaan Enniin. Nyt kymmeniä kirjoja myöhemmin Enni Mustonen kuuluu ehdottomasti suomalaisen viihdekirjallisuuden kärkinimiin.
Kirsti Manninen puhuu mielellään kirjoittajapersoonansa eri puolista leikillisesti erikseen Enninä ja Kirstinä. Enni on luova tarinankertoja, jonka mielessä pyörivät kuvitteelliset henkilöt, heidän suhteensa ja ihmiskohtalonsa. Kirsti taas on tiukka tutkija, joka varmistaa pilkuntarkasti, että faktat täsmäävät, oli sitten kyse historiallisten tapahtumien ajankohdista tai siitä, miten jokin arjen työ tehtiin. Tutkimustyössään Manninen on perehtynyt laajasti 1800-luvun kertomakirjallisuuteen, erityisesti naisten romaaneihin ja jatkokertomuksiin, sekä tuon ajan historiaan. Hän kertoi, että tietoa tuon ajan arjesta, myös tavallisten köyhien ihmisten elämästä, saa yllättävän hyvin esimerkiksi vanhojen sanomalehtien pikku-uutisista ja ilmoituksista sekä oikeuspöytäkirjoista ym. dokumenteista. Hänelle on tärkeää, että hänen historiallisissa romaaneissaan on henkilöitä yhteiskunnan eri kerroksista. Esimerkiksi nyt tekeillä olevassa sarjassa, jossa tähän mennessä ovat ilmestyneet kirjat nimeltä Paimentyttö, Lapsenvahti ja Emännöitsijä, on päähenkilönä kuvitteellinen palvelijatar Ida. Mutta mukana on myös ajan merkittäviä kulttuurihistoriallisia hahmoja: Topelius, Sibelius ja Albert Edelfelt perheineen ja ystävineen. Tarinan seuraavan osan nimi on kuulemma Ruokarouva. Mihinkähän suuntaan se mahtaa kertomusta viedä?
Kirsti Mannisen kirjoittamiselle ovat olleet tyypillisiä myös erilaiset yhteistyöprojektit kuten tv-käsikirjoitukset sekä yhdessä Jouko Raivion kanssa 1990-luvulla kirjoitettu dekkarisarja. Manninen kertoi pitävänsä kovasti dekkareista, koska niissä voi yhdistää koukuttavan tarinan ja monenlaisia ajankuvaa luovia yksityiskohtia. Kun hän tutustui Jouko Raivioon, molemmat totesivat, että olisi kiinnostavaa kirjoittaa historiallinen dekkari. Kummallakin oli kuitenkin mielestään ongelma. Oman arvionsa mukaan Manninen ei tuolloin tiennyt mitään dekkarien kirjoittamisesta eikä Raivio mitään historiasta. Siitäpä siis toisiaan auttamaan. Syntyi dekkarisarja, jossa älykäs mutta oikeustieteen opinnoissaan laiskanpulskeasti edistyvä Johannes Calonius ja hänen tomera serkkunsa, naimaton opettajatar Matilda Ehrström, selvittelevät monimutkaisia murhia 1800-luvun loppupuolen ajankohtaisten tapahtumien kuten rahauudistuksen ja nälkävuosien keskellä. Sarjaa tehdessään kirjoittajat oppivat toisiltaan. Raivio sai kohennetuksi historian tuntemustaan. Ja kun Manninen intoutui liikaa kuvailemaan ajan hattumuotia, Raivio huomautti lakonisesti, että tuollaisia yksityiskohtia mainitaan dekkarissa vain, jos kyseisestä hatusta löytyy murhaan liittyviä verijälkiä. Manninen toteaa, että sinänsä sarjaa olisi ollut mukava vielä jatkaa, mutta kirjoittajat halusivat silti lopettaa sen ajoissa. Olihan kirjoja jo kuusi, eikä tuntuisi pitkän päälle uskottavalta, että samat henkilöt joutuisivat loputtoman usein tekemisiin outojen murhajuttujen kanssa, kun eivät edes ole poliiseja.
Kirsti Manninen on osallistunut monien tuttujen tv-sarjojen, kuten Hovimäki ja Kun taivas repeää, käsikirjoittamiseen. Niinpä oli luontevaa, että kirjailijavierailun yhteydessä keskusteltiin myös niiden synnystä. Kirsti Mannisen mukaan tv-sarjojen kirjoittamisessa on tärkeää hyvä tiimityö. Jokainen kirjoittajaryhmän jäsen tuo käsikirjoitukseen omia ideoitaan, mutta niistä ei saa pitää härkäpäisesti kiinni. Vaikka oma ajatus olisi alun perin hyvä, jollakulla muulla voi olla mielessä jotain, joka sopii paremmin tekeillä olevaan tarinaan, ja välillä on tehtävä kompromisseja. Tv-sarjat ovat hyvä tapa elävöittää historiaa, koska niissä voi näyttää runsaasti kuvattuun aikakauteen liittyviä yksityiskohtia, kuten pukeutumista ja erilaisia työtapoja, ja kaikki tämä voidaan yhdistää katsojaa kiehtovaan tarinaan.
Yleisökysymyksiä esitettiin vierailun aikana runsaasti. Esim. äsken mainittu tv-sarjakeskustelu nousi nimenomaan niistä. Lisäksi Enni Mustosen kirjoja saa runsaasti äänikirjoina Celia-kirjastosta, joten paikalla olleilla oli käsiteltäviin asioihin selvästi sekä intoa että hyvät pohjatiedot. Kaiken kaikkiaan on tärkeää, että vierailijoiksi saadaan jatkossakin mahdollisimman monenlaisia kirjailijoita. Tällöin mahdollisimman monilla näkövammaisilla on tilaisuus tällaisen vierailun yhteydessä tavata joku omista suosikeistaan ja kuulla monenlaista kiinnostavaa.