EI MIKÄÄN NORMI NORMA

Teksti: Jera Hänninen

”Jaoin salaisuuden vain Helenan kanssa ja kävin katselemassa mustaval­koista valokuvapostikorttia viime vuosisadan alkupuolelta aina kun silmä vältti. Naisen yliluonnollisen pitkät hiukset saivat hänet näyt­tämään enemmän satuolennolta kuin oikealta ihmiseltä. Vasta luke­maan opittuani ymmärsin kortin tekstin ja siinä esiintyvän nimen ja käsitin, että nainen oli meille sukua. En ollut koskaan kuullut puhut­tavan Eva Naakka -nimisestä naisesta.” (Sofi Oksanen: Norma)

On aloitettava hiuksista, sillä niistäkin hänet tunnetaan. Miljoonille kirjanystäville tutuksi tulleista musta-liloista kanekalon-kuiturastoista, jotka keräävät katseita maailman metropoleissa ja Suomen maakunnissa. On aloitettava hiuksista, sillä syyskuussa loppuunmyydyssä Aleksanterin teatterissa julkistetussa Sofi Oksasen uudessa Norma-romaanissa – joistakin hieman yllättäen – tarinan keskiöön nousevat hiukset.
Kesällä 2013 Oksasen kirjallisuusagentti pyysi häntä kirjoittamaan novellin, joka toimisi useiden kielialueiden kirjallisuusliitteissä. Tekstiä syntyi nopeassa tahdissa yli sata sivua, ja tarina vaati novellia laajemman muodon. Myös aihe osoittautui suuremmaksi kuin Oksanen oli ensin ajatellut.
”Olen aina ollut kiinnostunut kauneuden kulttuurihistoriasta”, Oksanen sanoo. ”Tosin en koskaan ollut ajatellut kirjoittavani romaania hiuksista. Se ei ole kiinnostavaa, kuinka usein joku käy kampaajalla. On kiinnostavaa, mistä hiukset kampaamoihin tulevat.
Oksanen muistaa kuulleensa kuinka muotisuunnittelija ja entinen Spice Girl Victoria Beckham kertoi haastattelussa, että hänen päässään on venäläisen naisvankilan kahden sellin asukkaiden hiukset. Toisin kuin moni kuvitteli, kyse ei ollut vitsistä tai urbaanista legendasta. Tukkakauppa oli totta, kuten eräs venäläinen vankilanjohtaja myöhemmin vahvisti.
Hiuksistaan Oksaselta on kysytty ennen Normaakin ja aina silloin tällöin ventovieraat tunnustelevat niitä lupaa kysymättä, ikään kuin hänen hiuslaitteensa olisi kaikkien yhteistä omaisuutta.
Jotkut kriitikot ovat halunneet lukea Norman tarinana Oksasen omasta hiussuhteesta, vertauskuvana siitä kuinka työlästä on kantaa uhkeaa Oksas-hiuslaitetta päässään. Tämä hämmästyttää Oksasta.
”En ymmärrä kriitikkoja, joiden arvostelut liukuvat biografian puolelle. On järkyttävää että niitäkin yhä on, 2010-luvulla, vaikka sana-ammattilaiset tietävät naiskirjallisuushistorian ongelmallisen suhteen biografiaan.”
Myös romaanin yliluonnolliset elementit ovat herättäneet kummastusta.
”Tavalliset lukijat eroavat kriitikoista siinä, että he harvemmin kummastelevat mitään”, Oksanen nauraa.
Oksanen ei olisi Oksanen, mikäli hän olisi kirjoittanut pelkästään viihdyttävän dekkaritulkinnan vanhasta Tähkäpää-sadusta. Romaanissa, niin kuin usein elävässä elämässäkin, se on nainen, joka päätyy myymään ruumistaan, hiuksiaan, vuokraamaan kohtuaan, miesten kääriessä voitot taskuihinsa. Norma on yhteiskunnallinen, poliittinen, ja feministinen kirja, ja Oksanen valtarakenteita ja vallankäyttöä pohtiva kirjailija, joka käyttää vahvoja metaforia. Yksi metafora romaanissa ovat ranskalaiset postikortit, vuosisadan alun suositut, eroottiset valokuvapostikortit. Joistakin malleista tuli tähtiä, suurin osa jäi anonyymeiksi. Joissakin korteissa kasvot on poistettu, mallin anonyymiuden suojelemiseksi.
”Romaanissa anonyymit kortit laajenevat symboliksi anonyymeille naisille, joiden hiuksia länsimaissa kulutetaan, jotka synnyttävät muiden lapsia. Historian nainen on anonyymi ja romaanin kortit symbolisoivat koko naishistoriaa.”
Maailmanmenestykseksi nousseen Puhdistus-romaanin jälkeen Oksanen on matkustanut paljon ja lentokentät ympäri Telluksen ovat tulleet hänelle tutuiksi. Miljoonia myytyjä kirjoja, tuhansia annettuja haastatteluita, kymmeniä eri kielialueita. Ja jatkoa seuraa. Tietenkin myös Norma lähtee maailmalle. Romaanin käännösoikeudet oli myyty 11 maahan ennen suomenkielisen laitoksen ilmestymistä. Tätä kirjoittaessa käännössopimuksia on jo 23, näiden joukossa suuret kielialueet Saksaa ja Brittejä myöten.
Monia järkyttäneiden marraskuisten Pariisin terrori-iskujen jälkeen Oksanen suuntasi marraskuussa Ranskaan Caeniin Les Boreales -kirjallisuusfestivaaleille. Hän oli kuullut ennen festivaaleja, että lipunmyynnin perusteella yleisö karttoi ainakin konsertteja.
Vaikka jotkut festivaalin esiintyjät olivat peruuttaneet tulonsa, Oksanen ei sitä edes harkinnut.
”Terroristi-iskut oli kohdistettu länsimaisia perusarvoja vastaan: kokoontumisen vapautta, ruumiin ja mielen kulttuuria, taidetta vastaan. Jokainen peruttu esiintyminen on voitto terroristeille.”
Oksanen kuitenkin lisää ymmärtävänsä artisteja, jotka kokevat julkisessa tilassa esiintymisen hankalana tällä hetkellä.
Norman lisäksi Oksasta työllistää libreton kirjoittaminen Kaija Saariahon tulevaan oopperaan, joka saa kantaesityksensä Lontoon Covent Gardenissa eli Royal Opera Housessa vuonna 2020. Oopperan teemoista Oksanen vielä vaikenee.
Norma on helppo kuvitella televisioon tai valkokankaalle. Saako Norman tarina jatkoa?
”Toivon mukaan kyllä”, Oksanen tyytyy toteamaan.
Aika ei käy pitkäksi, eikä töistä ole pulaa?
”No ei”, Oksanen hymähtää. ”Kirjoittaminen on helppoa, se on kuin pääsisi lomalle. Sille ajan löytäminen on vaikeaa.”

”Tämän työpaikan oli tehnyt poikkeukselliseksi se, että asiakaskunnassa oli paljon näkörajoitteisia ihmisiä eikä hänen tarvinnut miettiä heidän katseitaan. Opaskoirat olivat koulutettuja, ne eivät kiinnittäneet häneen huomiota, kuten eläimet yleensä. Talon ilman­vaihto oli hyvä, vastauusittu. Hän oli uskonut pystyvänsä pitämään sihteerin paikkansa, sillä edellisten potkujen karaisemana hän oli oppinut välttelemään pahimpia karikkoja: työpaikkaromansseja ja liiallista sosiaalisuutta, sotkeutumista työpaikan sisäisiin valtataiste­luihin ja johdon kritisointiin. Hän osasi jo luoda suhteita, jotka oli kääritty ystävyydenkaltaisiin eleisiin, ja hän oli käynyt teatterissa ja muissa työpaikan virkistystoiminnoissa vaikuttaakseen tavalliselta. Tänne voisin jäädä, hän oli sanonut äidille. Hänen curriculum vitaensa oli nopeaan tahtiin menetettyjen työpaikkojen kuormittama eikä se ollut etu kriisiaikoina, työpaikan saaminen Näkövammaisten Keskusliitosta oli ollut onnenpotku.”
Lopuksi kuriositeetti: romaanin alussa Norma saa potkut toimistotyöstään Itäkeskuksen Iiris-keskuksesta. Miksi juuri Iiris?
”Halusin työpaikan, jossa Norman kaltainen ihminen olisi kuin kotonaan, ja hän olisi kotonaan paikassa, jossa ihmisillä voi olla rajoitteita, kuten hänelläkin on. Halusin myös työpaikan, jossa on käyty yt-neuvotteluja, ja olin kuullut, että Iiris-keskuksessa oli käyty yt:t, jotka veivät poikkeuksellisen ison joukon työntekijöitä mennessään.”