HEIJASTUKSIA
Gyöngyi Pere-Antikainen
Kun linja-auto lähtee kiemurtelemaan etelän vuoristoteitä, minun tekisi mieli pysäyttää se ja hypätä kyydistä. Hölmökö minä olen, lähteä mukaan tällaiseen?!
Tuosta keväästä on kulunut 33 vuotta. Olin yliopiston ensimmäisen lukuvuoden opiskelija, viettämässä kevätlukukauden alkua muutamankymmenen opiskelukaverini kanssa stipendiaattina Moskovassa. Olosuhteista viis, olimme nuoria, iloisia ja ah, viimeinkin niin itsenäisiä! Ei vanhempia valvomassa, opiskelupakkoa vain nimeksi, nuorisoa ympärillä maailman joka kolkasta!
Minä en innostunut niinkään venäjän kielen opiskelusta, halusin keskittyä kirjallisuuteen, ihmeelliseen aikuisen elämääni ja sikäli kuin omin päin pystyin, suomen kielen itseopiskeluun, tähtäimessähän siinsi pääaineen vaihtaminen heti kun se olisi mahdollista.
Eräänä päivänä sitten rohkaisin mieleni. Kun muutama tyttö ja poika puhui keskenään suomea asuntolan hississä, tervehdin heitä ja esittelin itseni. He kutsuivat minut kylään ja välillemme kehittyi löysä kaveruussuhde, tapailimme porukalla, he opettivat minulle laulujen sanoja, ottivat minut mukaan saunakutsuille, pikku retkille, bilettämään, kulttuuritapahtumiin.
Kevät meni kolisten, yhteystiedot vaihdettiin, kirjeet ja kortit kulkivat, mutta siinä nuoruuden vuoristoradalla niin moni putosi kyydistä, muistot heistä hälvenivät myös, ainakin melkoiselta osin.
Vaan uusi ihmeellinen internet saattaa yhteen vanhat ja uudet tuttavat, niin luvataan. Eräänä päivänä sain viestin yhdeltä heistä ja hetkessä löytyi koko vanha porukka. En enää muistanut kaikkia heitä, lähinnä sen ydinryhmän, joiden kanssa olin ehtinyt viettää enemmän aikaa. Muistoni heistäkin olivat häilyvän hajanaisia, konkreettisena ainoastaan paksu musta vihko, jossa sen ajan suomalaisten hittien sanoja, joista osasta en vielä vuosiin ymmärtänyt paljon mitään.
Sain kuulla, että heillä oli ollut tapana tavata kerran vuodessa, vuoroin Suomessa ja vuoroin jossain päin Eurooppaa, osa ryhmästä kun on hajaantunut avioliiton tai työn perässä laajemmallekin, Espanjasta aina Alaskaan asti.
Miltä tuntuu elävöittää villeimmän nuoruuden muistoja, kun aikuisena kohtalo on kuljettanut aivan muita polkuja kuin mistä silloin haaveiltiin? Ei, en halunnut tavata heitä. En halunnut kertoa… Mitä minulla oli salattavaa, mitä hävettävää? Ei mitään ja sittenkin: ettäkö kertoisin sokeutumisestani? Kävi kuten monien pitkän ajan jälkeen löytyneiden entisten tuttavien kohdalla: kuitataan toisemme Facebook-kavereiksi ja sitten ei muuta, ei kuulumisten vaihtoa, ei sen enempää yhteydenpitoa. Jos he aikovat, saavat selvittää asioitani netin kautta, ajattelin, vaan kun eivät sitten ilmaannu, en minäkään…
He katosivat kuukausiksi, sitten vuositapaaminen ja kutsu, en mennyt, sitten he katosivat jälleen kuukausiksi. Ja sitten uusi kutsu. Tällä kertaa tapaaminen on Unkarissa, minulle sopivaan aikaan, miten voisin kieltäytyä?
Ensin euforistinen tunne, varasin lentoliput heti ja kirjoitin pitkän ja perusteellisen kirjeen elämänvaiheistani. Kutsu vahvistettiin. Ja nyt olen menossa sinne, pariksi päiväksi vain, mutta-mutta…
Käytännössä täysin vieraiden ihmisten luo, vieraaseen kaupunkiin, taloon, josta en tiedä mitään, yksin, ilman että kukaan tietää, miten sokeaa opastetaan, miten hänen kanssaan toimitaan eri tilanteissa! Muistan monia ensimmäisiä jälleennäkemisiä sokeuduttuani, muistan, miten noloa ne usein olivat puolin ja toisin, miten pitkään on monesti kestänyt päästä luontevaan ja sujuvaan yhteyteen. Ja nyt heitä on yhtäaikaa neljätoista ihmistä! Yksikään ei vartavasten vastuussa minusta, keskenään tuttuja ja minä vieras, yksin ja arkana. Minun olisi käännyttävä takaisin!
Bussi pysähtyy, alan raahata matkalaukkuani alas portaita. Joku nappaa sen ja toiselta puolelta tuntematon iloinen ääni tervehtii ja koskettaa kyynärpäällään sormiani. En ehdi ajatella ensivaikutelmaakaan loppuun, kun istun jo autossa, mutkailevalla hiekkatiellä rinnettä ylös, vuokrattua taloa kohti. Ratissa Kari, vieressäni hänen katalonialainen vaimonsa Mese, ennestään minulle tuntematon. Millaiseksi hänet kuvittelin? Ei väliä, tärkeä on tässä ja nyt, hän on itse luontevuus, elämänilo, ystävällisyys.
Kaikki loksahtaa paikalleen ensi hetkestä lähtien. Ihmiset nousevat tervehtimään ja halaamaan, yksitellen ja pikku ryhmissä, sitten osa jää jatkamaan juttujaan ja jotkut tulevat minun mukaani, tavarat heitetään sohvalle ja äkkiä keittiöön kahville, sitten esitellään talo, saan olohuoneen sohvan yösijakseni ja lähimmän kylppärin, mutta yösijasta on turha vielä puhuakaan, kun pyöritys jatkuu, pieni kävely lähistöllä ja sitten takaisin keittiöön. En pääse aivan helpolla, sillä erään tytön unkarilaiskaveri, kokiksi lupautunut, nukkuu kai edellisyön väsymystään pois hotellissaan, joten minä saan loihtia jotain unkarilaista ruokaa koko porukalle hänen hankkimistaan raaka-aineista. Tai siis loihdimme yhdessä, kunhan annan ohjeet ja delegoin tehtävät. Helpommin sanottu kuin tehty! Raaka-aineita on nimittäin kahta erilaista, toisiaan vain osittain muistuttavaa perinneruokaa varten; kumpaa hän mahtoi tarkoittaa? Kun kaikki olemme filosofian maistereita, parasta on turvautua naurunremakan saattelemaan filosofiaan: jos toinen ruoka on teesi ja toinen antiteesi, tehkäämme me päivälliseksi synteesi, eli kaikki raaka-aineet vain samaan pataan ja vähän lisääkin päälle! Uskokaa tai älkää: ruoasta tuli oikein hyvää. Kokkiehdokas saapuu sopivasti tarjoiluvaiheessa ja tuskin tarvinnee sanoa, että tunnelma on huipussaan, eritoten hänen kertoessaan, että hän meinasi valmistaa kahta erilaista perinneruokaa, juurikin sen ajattelemani teesin ja antiteesin.
Ilta jatkuu yhtä mahtavissa merkeissä. Hyvää ruokaa, mainioita Tokajin viinejä, maan kansallispäivän kunniaksi ilotulitus, mutta parasta ovat kaikki keskustelut ja se poikkeuksellisen lämmin ja rento ilmapiiri, joka saa jopa meikäläisenkaltaisia ujoja ihmisiä opettamaan lauluja porukalle ja itse opettelemaan uusia lauluja toisilta ja olemaan kuin kaiken läheisimpien ystävien seurassa konsanaan.
Eikä sokeudesta mitään haittaa, harmia, estettä. Tai toki: eihän ilotulitusta sokeana näe parhaassakaan seurassa, ei näköalaa kylän korkeimmalta rinteeltä auringonlaskun aikaan, ei entisiä kasvoja ja vanhoja valokuvia. Mutta kaikki pelaa parhaalla mahdollisella tavalla. Joku huomaa aina, sanomattakin, kun tarvitsen opastusta ja ojentaa käsivartensa oikeaoppisesti. Ruokaa tarjoillaan ja tarjotaan lisää vähäeleisesti, mutta sopivalla tiheydellä, olo on kuin saisin itse ottaa aina halutessani. Joku siirtyy vähän väliä viereeni kuvailemaan mitä milloinkin, ilotulitusta kuvaillaan oikein usean ihmisen suulla. Kaikki on tehty helpoksi ja käteväksi, mutta mistään ei tehdä numeroa. Kukaan ei tartu minuun kaksin käsin, ei työnnä edessään, ei paina alas istumaan, ei syötä väkisin, eikä mitään muitakaan ensikohtaamisten kauhukuvia ja painajaisia.
Selitys löytyy tietenkin sekin. Mesellä ja Karilla on Kataloniassa läheinen sokea ystävä, jonka kanssa he ovat matkustelleet paljon. Kenties Mese piti pikku kurssia myös muulle porukalle, en tivaa yksityiskohtia. Puhuttavaa riittää, nauru on herkässä, paremmin eivät asiat juuri nyt voisi ollakaan.
Kun seuraavana päivänä nousen bussiin, en millään raaskisi lähteä pois. Viestejä on sittemmin jo vaihdettu, FB-profiilit ovat saaneet merkityksen. Tapaamisia on luvassa lisää. Ei varmastikaan jokaisen kanssa, ei ehkä kovinkaan tiiviisti, mutta tämä kokemus sinänsä riittää kasvattamaan luottamustani ihmisiin ja itseeni.
Mustasta vihostani löytyi biisi Leuhkat eväät ja muistan porukan ihmetelleen yhteen ääneen, miten pystyin ymmärtämään sen sanoja ja miten muistamaan melkein ulkoa, mutta silti laulettiin yhdessä: ”Täällä on semmosia poikia että kadehtii Venäjä ja ruotsi”. Ja totta on! Ja kiitos kesän eittämättömästä kohokohdasta teille, Mese, Kari, Anna-Kaisa, Heli, Alisa, Tuija, Kristiina, Risto, Andor ja kaikki muut!