TIE POIKKI
Helmikuu on ollut emännälleni ja minulle kiireistä aikaa. Emännälläni on ollut kovin paljon töitä ja muita menoja ja niinpä olemme kiirehtineet paikasta toiseen kieli vyön alla.
Niin jälleen yhtenä aamuna. Ennen töihin lähtöä teemme aina lenkin, mikä on reipas ja piristävä päivän aloitus. Lähdimme nytkin emäntäni käskystä tutulle Poliisienmajan lenkille, joka on minulle ihan helppo nakki: olemmehan tallanneet sitä pian jo neljä ja puoli vuotta yhdessä.
Alku meni hyvin: hölkkäsimme rantatietä ja tuttua jyrkkää mäkeä ylös Poliiisien majalle päin. Edestämme kuului työkoneiden ääntä ja näin niiden häämöttävän mutkan takana.
”Eipä hätää”, ajattelin. ”Nuo koneet ovat olleet tuossa jo pari viikkoa ja aina olen päässyt opastamaan emäntäni niiden ohi hienosti. Sitten järkytyin neuvottomaksi: reittimme oli poikki, kerta kaikkiaan katkaistu puomeilla!
Näytin pysähtymällä emännälleni reittimme sulkevan esteen ja hänkin totesi, ettei sitä mitenkään pääse kiertämään. Yritin opastaa emäntääni puomien ulkopuolella, jäisiä lumihankia pitkin rämpien, mutta sielläkin oli puomeja tukkimassa reittimme. Työkone jyrisi taustalla hirvittävällä melulla, eikä emäntäni saanut herätettyä sillä töitä tekevän työmiehen huomiota lukuisista yrityksistä huolimatta. Viimein ystävällinen, paikalle tullut nainen onnistui emäntääni paremmin ja virolaisittain korostava mies tuli luoksemme. Emäntäni ja hän kävivät hyvin napakan sananvaihdon, minkä jälkeen virolaismies siirsi reittimme tukkivat puomit pois ja retuutti emäntääni käsivarresta minun yrittäessäni parhaani mukaan seurata remmissä. Lopulta olimme jälleen vakioreitillämme.
”Pidä huoli, että tämä on viimeinen kerta kun tämä reitti on tukittu. Tämä on opaskoirani ja minun vakioreitti”, napautti emäntäni hänelle. Mies lupasi nöyrästi. Tämän episodin jälkeen olemmekin päässeet kiertämään tietyön suhteellisen hyvin: hurjasti jyriseviä koneita siellä kyllä on, mutta minä poika opastan rauhallisenpäättäväisesti niiden ohi.
Loppu hyvin, kaikki hyvin siis. Vai onko sittenkään? Mistä tiedämme, onko kyseinen reitti tai jokin muu vakioreittimme jälleen yhtenä kauniina päivänä tukittu? Reittien tukkimisesta kun ei ilmoiteta näkövammaisille etukäteen mitenkään. Entä jos meidän sijastamme lenkillä olisi ollut se sähköpyörätuolilla kulkeva nainen avustajakoirineen, jotka silloin tällöin tapaamme lenkeillämme? Tai vanhus rollaattorin kanssa? Sähköpyörätuolilla tai rollaattorilla ei olisi päässyt työmaan ohi, vaikka työmies siirsikin puomit pois. Ja niin, ne pyhät autot! Niidenkin olisi pitänyt päästä työmaan ohi, mutta eivätpä olisi päässeet. Työmaa sijaitsee nimittäin tiellä, jolla autot saavat ajaa ja jossa meidän jalankulkijoiden on paettava tien reunoille hurisevan, jyrisevän peltihirviön ohittaessa meidät.
Mutta ei auta. Emäntäni ja minun on vain jatkettava liikkumistamme täällä erilaisten työmaiden luvatussa kaupunginosassa. Olen kyllä monesti miettinyt opaskoiran päässäni, miksi meidän elämäämme vaikeutetaan. Ei tietenkään tahallaan, mutta vaikeutetaan kuitenkin. No, eipähän tämä elämä ainakaan ole tylsää. Eteenpäin siis kohti uusia esteitä, vetomars!