Azra Tayyebi on 26-vuotias Itä-Suomen yliopistossa tietojenkäsittelytiedettä opiskeleva sokea nainen. Hän on kotoisin Iranista, jossa hän suoritti alemman korkeakoulututkinnon ja hakeutui jatkamaan opintoja Suomeen.
Teksti: Pasi Päivinen
Azran poikkeuksellinen rohkeus, ennakkoluulottomuus, sisukkuus ja elämänilo näkyy ulospäin. Hän ei ole hätkähtänyt pohjolan pakkasia eikä Pohjois-Karjalan kinoksia, vaan on pärjännyt kokonaan ilman liikkumistaidon ohjausta, kelan palveluja tai kuljetuspalvelua henkilökohtaisesta avustajasta puhumattakaan. Hän on Suomessa B-oleskeluluvalla ja samassa asemassa vammattomien ulkomaalaisten opiskelijoiden kanssa. Hän saa yliopistolta apurahaa 400 euroa kuukaudessa, josta puolet kuluu asunnon vuokraan. Ruokaan ja muihin elämisen välttämättömiin asioihin jää vain 200 euroa kuukaudessa, mutta Azra nauttii opiskelusta Itä-Suomen yliopistossa ja on tyytyväinen oloonsa.
Persiasta Pohjolaan
Azra on kotoisin läheltä Turkmenistanin rajaa Iranin toiseksi suurimmasta kaupungista yli 2,5 miljoonan asukkaan Mašhadista. Se on vanha Persian pääkaupunki ja shiamuslimeille pyhä kaupunki. Azra kertoo Mašhadissa monien opiskelijoiden puhuneen Euroopasta, erityisesti Suomesta ja Ruotsista myönteisiä asioita.
– Euroopassa käyneet tai Euroopassa opiskeleviin yhteyttä pitäneet vaikuttivat vahvasti halukkuuteeni lähteä. Heti kun sain alemman korkeakoulututkinnon suoritetuksi, hain opiskelemaan useisiin yliopistoihin sekä Suomeen että Ruotsiin. Olisin saanut opiskelupaikan Ruotsista Upsalan ja Göteborgin yliopistoista, mutta he eivät myöntäneet kuitenkaan stipendiä, joten en olisi varattomana pystynyt siellä opiskelemaan. Hain myös Turkuun Åbo Academiin, mutta en tullut valituksi.
– Pääsin Itä-Suomen yliopistoon ja sain myös opiskelustipendin, josta olen erittäin iloinen. En asettanut mitään yliopistoa hakiessani etusijalle, vaan toivoin ainoastaan pääseväni Pohjolaan.
Ensiaskeleet Suomessa
Iranista saapuvalle sekä suomalainen kaupunkiympäristö että yhteiskunta on täysin erilainen ja orientoituminen oli Azralle alussa haastavaa. Hän on joutunut selviytymään kokonaan ilman liikkumistaidon ohjausta ja yhteiskunnan suomalaisille näkövammaisille järjestämiä tukitoimia.
– Kun tulin Joensuuhun, sain ensimmäisinä päivinä apua Joensuussa asuvilta iranilaisilta. He näyttivät asuntoni lähellä olevan bussipysäkin ja heti ensimmäisellä kerralla päätin ajaa bussilla yksin keskustaan. Olen opetellut liikkumaan vähitellen ensin kodin ja yliopiston alueella, mutta reviirini on laajentunut jatkuvasti.
– Kieliongelman vuoksi oli ajoittain vaikeaa saada apua kadulla. Vanhemmat ihmiset eivät puhu englantia, enkä minä osannut suomea, joten olin monta kertaa hankalissa tilanteissa ja eksyksissä. Jossain vaiheessa kohdalle osui kuitenkin aina avulias henkilö, jolta sain neuvoja ja löysin tieni yliopistolle tai kotiin. Myös bussikuskit välillä unohtivat mainita oikean pysäkin ja jouduin väärään paikkaan.
– Maaliskuussa sään lämmettyä päätin lopettaa bussin käytön kokonaan ja aloin kävellä joka päivä kotoani noin kolmen kilometrin matkan Tiedepuistoon, mutta maaliskuun kahden ensimmäisen viikon aikana onnistuin eksymään melkein joka päivä jossain kohdassa reittiä. Olen oppinut jo riittävästi suomea ja saan apua helposti myös suomenkielisiltä kanssakulkijoilta, joten liikkuminen Joensuussa sujuu.
– On todella hieno tunne, kun pystyn liikkumaan täällä paikasta toiseen täysin itsenäisesti. Iranissa autot ajavat lujaa, eivätkä autoilijat kunnioita jalankulkijoita. Olen jäänyt Iranissa kolme kertaa moottoripyörän yliajamaksi jalkakäytävällä. Joensuussa autoilijat antavat tietä ja mikä parasta hyvin monissa risteyksissä on ääniohjatut liikennevalot.
– Kuulin Iranissa, että Euroopassa on olemassa ääniohjattuja liikennevaloja. Kun kuulin ne ensimmäisen kerran toiminnassa olin todella haltioitunut, sillä saatoin ylittää kadun turvallisesti ja täysin itsenäisesti. Iranissa ylitin kadun yksin erittäin harvoin ja usein saattoi kulua puoli tuntia ennen kuin joku tuli auttamaan ja pääsin kadun yli.
Hiljaisten sarvikuonojen maa?
Eräässä Eppu Normaalin laulussa Suomea kutsutaan sarvikuonojen maaksi. Bertol Brecht puolestaan sanoi suomalaisten vaikenevan kahdella kielellä. Azra Dayyebi tulee täysin erilaisesta kulttuurista ja hänelle on muodostunut reilun kahdeksan kuukauden oleskelun jälkeen kuva Suomesta ja suomalaisista.
-Kulttuuriero Iranin ja Suomen välillä on valtava. Alussa kaikki tuntui oudolta, mutta mielyttävältä ja turvalliselta. En löydä Suomesta mitään negatiivista, vaan pelkästään myönteistä, Azra sanoo hymyillen.
Azra on kotoutunut Suomeen erinomaisesti.
– Parasta suomalaisissa on se, että he kunnioittavat kanssaihmisiä, yksilön vapautta ja kohtelevat minua yhdenvertaisesti. Kukaan ei koskaan kysy minulta, miksi olen täällä, miksi opiskelen tietojenkäsittelytiedettä, kyseenalaista ihmisarvoani tai ihmettele miten selviydyn sokeana. Iranissa joudun jatkuvasti selittämään sokeuttani ja ihmiset pyrkivät ohjailemaan elämääni ja rajoittamaan liikkumistani yksin, koska olen sokea nainen. Esimerkiksi tietojenkäsittelytieteen opintojani eivät monet iranilaiset ymmärtäneet ja minulle sanottiin, että miksi et opiskele kirjallisuutta, joka sopisi sinulle paremmin.
– Pidän Suomesta maana hyvin paljon. Erityisesti Suomen puhdas luonto kiehtoo minua ja metsässä käveleminen on mielipuuhaani vapaa-ajalla. Suomalaisten tunteiden ja mielialojen aistimisen koen hieman hankalana, koska suomalaiset eivät ole erityisen puhelijaita, eikä suomalaisten mielentilaakaan oikein saa selville tasaisesta puhetavasta johtuen. Lisäksi kun en näe ilmeitä on vaikeaa hahmottaa, onko joku ihminen surullinen vai iloinen.
Azralla on sekä suomalaisia että iranilaisia ystäviä. Kaikki iranilaiset ystävät ovat opiskelijoita, mutta hänen asuinalueellaan Noljakassa hän on saanut ystävikseen eri ikäisiä suomalaisia, joista monet eivät puhu lainkaan englantia.
– Se on hyvä asia, sillä pystyn paremmin oppimaan suomea, kun kuulen ja puhun vain suomea. Suomalaisten ystävieni kanssa teemme ruokaa, leivomme, laulamme ja käymme erään ystäväni kuoron harjoituksissa ja konserteissa. Minulla on yksi suomalainen näkövammainen ystävä, joka opiskelee myös Itä-Suomen yliopistossa.
Tulevaisuus Suomessa?
Azra Tayyebin opinnot ovat pro gradu-vaiheessa ja tavoitteena on saada maisterin paperit tietojenkäsittelytieteen laitokselta keväällä 2015.
-Erikoistun sekä ohjelmointiin että opetusteknologiaan. Tavoitteenani on jäädä asumaan Suomeen pysyvästi, päästä valmistuttuani töihin ja hakea Suomen kansalaisuutta kun se tulee ajan täytyttyä mahdolliseksi.
Azra ei matkusta kesäksikään Iraniin, vaan haluaa viettää kesän Suomessa. Hän on hakenut kevään ajan sitkeästi kesätöitä tietokonealan yrityksistä, mutta kesätyöpaikkaa ei ole vielä tätä kirjoitettaessa järjestynyt. Yleinen työmarkkinatilanne on vaikea ja Azra tietää tilanteen, joten hän on myös valmistautunut opiskelemaan kesälukukauden. Suomessa asumisen ja työpaikan lisäksi Azralla on kolmaskin haave – opaskoira.
Azran asiat ovat selkiytymässä. Hän on saanut Googlen opiskelustipendin lukuvuodelle 2014-2015.