Teksti: Pasi Päivinen
Joensuussa järjestettiin jo neljäs perättäinen Parafest-tapahtuma. Tarjontaa oli hieman aiempaa enemmän, mutta tapahtuma ei silti herättänyt kaupunkilaisten laajempaa mielenkiintoa.
Vuonna 2013 Pertti Kurikan Nimipäivät veti poikkeuksellisesti jopa 1000 henkeä festivaalitelttaan. Tänä vuonna väkeä tuli molempina iltoina vähän, vaikka pääesiintyjätkin torstaina Mikko Herranen ja perjantaina Kalle Salonen yhtyeineen, olivat erinomaisia.
NÄKÖVAMMAISET ESIINTYJÄT KESKIÖSSÄ
Näkövammaiset olivat hienosti esillä muusikko Mikko Herrasen johdolla. Mikko mainitsi keikan alussa orkesterin olleen jokseenkin vuoden keikkatauolla. Ehkä tauko oli tehnyt hyvää, sillä bändi oli todella loistavassa vedossa. Saimme kuulla esikoislevyn lisäksi Mikon pian ilmestyvän uuden levyn tanakkaa saundia ja hienoja Mikolle tyypillisiä kantaaottavia mainioita tekstejä.
Kuurosokea Lontoosta 1990-luvulla Helsinkiin muuttanut musiikkiterapeutti Russ Palmer esiintyi kahtena päivänä yhdessä Juha Sarkkolan kanssa sekä festivaaliteltassa että torilavalla. Russ esitti roots-henkistä musiikkia ja vastaanotto oli innostunut. Russ sanoi yhdessä lavaspiikissään, ettei hän olisi voinut kuvitellakaan 20-vuotta sitten olevansa tässä tilanteessa kitaran ja mikrofonin kanssa esiintymislavalla. Sisäkorvaimplanteilla ja teknologialla on saatu ihmeitä aikaan ja Russ pystyy soittamaan orkesterissa tasavertaisena jäsenenä ja kuulemaan sekä oman laulunsa että kanssamuusikoiden instrumentit. Minuun teki vaikutuksen Russin pehmeä countrymainen soitanta ja letkeä Yhdysvaltain etelävaltiolainen laulanta, vaikka Russ sattuu olemaankin vanhan mantereen miehiä. En muistanut kysyä, kuka on Russin musiikillinen innoittaja, mutta ei se varmastikaan ole Lontoon kulmilta, vaan jostain Dixien sydänmailta vanhasta kunnon Konfederaatiosta! Russin omat laulut, erityisesti Kuurosokean blues, olivat festarin parasta musiikillista antia.
Itä-Suomen yliopiston näkövammaiset opiskelijat, Iranista Joensuuhun viime vuonna muuttanut tietojenkäsittelytieteen opiskelija Azra Tayebi ja erityispedagogiikan opiskelija Senni Hirvonen, esittivät musiikkiteatterikappaleen ystävyys-teemasta Akseli Muhosen sähköpianon säestyksellä. Tarinaosuuden he kertoivat englanniksi, eikä se avautunut täysin yleisölle, mutta lauluosuus oli koskettava. Azra ja Senni lauloivat sekä suomeksi että persiaksi. Persiankielistä laulua kuulee harvoin ja vielä harvemmin suomalaisen esittämänä, mutta Senni laulaa luikautti persiaksi todella hienosti ja Azra teki saman suomeksi! Erityisen merkityksellisen Azran esiintymisestä teki kuitenkin tieto siitä, että Iranissa naisten laulaminen julkisesti on kiellettyä. Azra rakastaa laulamista ja Iranissa hän lauloi kotona usein isän kanssa. Isä onkin kannustanut tytärtään laulamaan. Suomessa Azra sai laulaa Parafesteilla julkisesti, joka oli hänelle todellinen huippuhetki.
Musiikin lisäksi Parafesteilla oli seminaari kuurosokeiden sosiaalishaptisesta kommunikaatiosta otsikolla Taidetta keholle. Kouluttajina olivat parhaat mahdolliset asiantuntijat eli aiheesta väitöstutkimuksen tehnyt Riitta Lahtinen ja hänen miehensä, muusikko, musiikkiterapeutti Russ Palmer. Taidekeskus Ahjossa oli Pohjois-Karjalan Näkövammaiset ry:n järjestämä sokkokahvila, jossa kävi ihmisiä pitkälti toista sataa. Ahjon näyttelytilassa oli mielenkiintoinen valokuvanäyttely vammaishistoriasta, Kaisa Lekan sarjakuvanäyttely otsikolla voiko näillä muka pyöräillä sekä Kaarisillan taidestudion asiakkaiden ja joensuulaisen cp-vammaisen taiteilijan Marjukka Leppäsen maalauksia. Esillä oli useita hienoja töitä, joista hankin kaksi Marjukka Leppäsen akvarellityötä itselleni.
PARAFESTIN KIRJALLISUUSPLÄJÄYS
Kirjailija Heikki Turunen oli perjantai-illan odotetuin vieras. Heti haastattelun aluksi Hessu esittäytyi sanomalla olevansa ”ihan höpelö mies”! Vaikka Heikki naurattikin sutkauksillaan yleisöä muutamaan otteeseen, hän ei valitettavasti päässyt haastattelun missään vaiheessa kunnolla vauhtiin, koska haastattelija Kari Tahvanainen ei osannut jututtaa Heikkiä.
Heikki Turunen tunnetaan laajasta pohjois-karjalaista maaseutua kuvaavasta tuotannostaan, ja hänen kirjoissaan on usein syrjäytyneitä tai erikoislaatuisia ihmisiä. Turusen esikoisteoksen, Simpauttaja, ilmestymisestä on 41-vuotta ja lokakuussa kirjakauppoihin tulee Karjalan kuningas–romaani, joka on Simpauttajan jatko-osa tai eräänlainen perusteluosa Simpauttajalle, sanoi Heikki Turunen Parafestin kirjailijahaastattelussaan. Hessun mukaan kirjasta puuttuu vielä kaksi sivua, loppusanat, jotka hän kertoi kirjoittavansa Parafest-tapahtuman jälkeen ja lähettävänsä kustantajalle maanantaina 18. elokuuta. Oli hienoa kuulla Heikin itsensä kertomana uudesta odotetusta teoksesta ja tuskin maltan odottaa kirjan ilmestymistä lokakuuhun asti, vaan taidan kysellä Hessulta yhtä epävirallista kappaletta etukäteen.
OLISIKO JO PARAFESTIN MUUTOKSEN AIKA?
Parafest on kulttuuritapahtumana yhä maakuntasarjatasoa. Monet kehitysvammaiset saivat tilaisuuden esiintyä, ja tapahtuma onkin merkityksellisin kehitysvammaisille, joten estradin tarjoaminen heille on tärkeä asia. Torstai-illan ohjelma toimi kohtalaisen hyvin, mutta sen sijaan perjantai-illan kattaus oli järjestäjän taholta huonosti suunniteltu. Kaksi pitkää haastattelua, kirjailija Heikki Turusen ja tv-sarjasta Toisenlaiset Frendit tutuiksi tulleiden Sannan ja Katan haastatte- lut, tekivät ohjelmasta pitkästyttävän, eivätkä Toisenlaiset Frendit varsinaisesti esittäneet mitään. Heidän iltahaastattelunsa olisi pitänyt jättää kokonaan pois, sillä heitä jututettiin jo aiemmin torilavalla sekä festariteltassa. Sanna ja Kata olisivat hyvin voineet olla illalla teltassa jakamassa vain nimikirjoituksia ja poseeraamassa yhteisvalokuvissa, joita monet halusivat ottaa heidän kanssaan. Paikallisille kehitysvammaisille tv-julkkisten tapaaminen, nimikirjoitus paitaan ja yhteiskuva oli merkittävin osa heidän ohjelmaansa. Yksi haastattelu olisi siis riittänyt, sillä heidän pelkkä läsnäolonsa festivaaliteltassa illalla oli faneille tärkeintä.
Pitkien haastattelujen jälkeen suurin osa yleisöstä poistui ja tunnelmasta tuli loppuillan osalta latteahko. Lisäksi loppuiltaan oli sijoitettu pari laulajaa, jotka saivat väen liikkeelle väärään suuntaan, ja heidän esityksensä olisi kannattanut siirtää päiväohjelman yhteyteen. Perjantai-iltaan olisi pitänyt panostaa enemmän. Kun Kalle Salonen yhtyeineen pääsi lauteille, yleisöä oli jäljellä vain bussilastillinen. Se oli todella harmillista, sillä Kalle Salosen yhtye on todella kova nippu ammattimuusikoita ja orkesteri gruuvaa niin mahtavasti, että se voisi koska tahansa heittää keikan vaikka Funky Pirate-klubilla New Orleansissa! Riikka Hännisen Nirep Nirun-orkesterin ohella Kalle Salosen yhtye on ollut festarin virtuoosimaisin porukka, jota tunnettuuden kasvaessa tuskin enää tullaan näkemään uudelleen Parafesteilla.
Parafestin johtoajatus kulttuurin yhdenvertaisuudesta on oikea. Tapahtuman toteutustapa on kuitenkin taantumuksellinen ja neljännellä kerralla olisi pitänyt jo pystyä uudistumaan. Parafest on merkityksellisin lähinnä maakunnan kehitysvammaisille, ja sen on uskallettava uudistua, jos siitä halutaan tehdä ”koko kansan” kulttuuritapahtuma.
Parafestin toteutus on suoraan 1960-luvulta edustaen vammaisten segregaatiota aidoimmillaan. Vammaiset taiteentekijät esiintyvät nyt pääasiassa toisille vammaisille, vammaisten perheenjäsenille ja sukulaisille, avustajille ja yleensä vammaistyössä mukana oleville. Parafest pitäisi integroida osaksi suurempaa tapahtumaa, jossa vammaiset ja vammattomat esiintyisivät yhdessä, jolloin taide on keskiössä ja vamma jää toissijaiseksi seikaksi.
Festivaalin ansioksi on sanottava, että lähes kaikki halukaat pääsevät esiintymään ja siinä mielessä yhdenvertaisuusperiaate toteutuu. Se on kuitenkin profiloitunut vammaistapahtumaksi, eikä siitä saada suurta yleisöä kiinnostavaa kulttuuritapahtumaa nykyisellä toimintamallilla, mutta muutoksilla siitä voisi kehittyä vielä sellainen? Koska vammaisuus on keskiössä, festivaaliin ei tule ns. tavallisia sukankuluttajia maksuttomuudesta huolimatta. Suurelle yleisölle ei riitä, että lavalla on muutama taitava vammainen ammattimuusikko, kuten Mikko Herranen ja Kalle Salonen. Vamma ei vaikuta Mikko Herrasen tai Kalle Salosen ammattitaitoon muusikkoina ja molemmat vetävät varmuudella huomattavasti suuremman yleisön millä tahansa muulla festarilavalla soittotaitonsa vuoksi, joten on perusteltua kysyä, miksi yleisö ei tullut katsomaan heitä Parafesteille? Jotta Parafest ei jäisi vain piirisarjan tasoiseksi kulttuuritapahtumaksi vaan kehittyisi kansallisesti kiinnostavaksi kulttuurifestivaaliksi, sen täytyy hakeutua yhteistyöhön suurempien Joensuun kulttuuritapahtumien kanssa, siirtyä 1960-luvulta 2010-luvulle ja astua inkluusion tielle nyt! Vammaisten tekemä taide saisi paljon laajempaa näkyvyyttä, kun se olisi esillä yhdenvertaisesti samoilla estradeilla vammattomien taiteentekijöiden kanssa!