LINSSILUDE-ELÄMÄÄ
Kirjannut Marianne Tenhami
Yksi emäntäni rakkaimmista harrastuksista on näytteleminen Näkövammaisten Kulttuuripalvelun Näkövammaisteatterissa. Yhtenä päivänä harjoituksiamme tuli katsomaan taiteilija, joka oli kovin kiinnostunut siitä miten näkövammaiset näyttelevät. Hän halusi näkövammaisteatterilaisia mukaan siinä vaiheessa vasta suunnitteluasteella olevalle videolleen.
Emäntäni lähti tietysti mukaan. Hän kun on kiinnostunut kaikesta näyttelemiseen liittyvästä. Niinpä minäkin tulin proggikseen mukaan. Pitihän minun opastaa emäntäni Kaapelitehtaalle, jossa harjoiteltiin ja kuvattiin osa videota. Toinen osa kuvattiin Kaapelitehtaan lähellä sijaitsevassa Jätkäsaaressa ja olin innoissani oppiessani jälleen uuden reitin. Alussa kukaan ei oikein tuntunut tietävän, mikä rooli näkövammaisteatterilaisilla on videossa, mutta lopulta suunnitelmat selkenivät.
”Mitä on nähdä -teoskokonaisuuden näytelmävideo pohjautuu ajatukseen yhteiskuntautopiasta ja suhteesta luontoon ja ympäristöön. Lähtökohta kuvaelmalle on niin kutsuttu romanttisen maisemamaalauksen pioneeri Caspar David Friedrich. Romanttista suuntausta seurannutta nationalismia ja kolonialismia kuvaelmassa edustaa Jean de Brunoffin vuonna 1939 kirjoittama `Babar, kuningas´ -tarina. Siinä esitetään kolonialismin hengessä sivistysvaltion unelmakaupunki. Kuvaelmassa nämä kaksi tarinan alkupistettä esitetään Helsingin uuden asuinalueen maisemaa vasten”, kuvaili taiteilija näytelmäkuvaelmaansa.
Kuten aina kuvauksissa, nytkin tarvittiin paljon enemmän materiaalia kuin videolla lopulta käytettiin. Niinpä kollegani Opas Kessu ja minä saimme makoilla pitkään valkoisen paperin päällä näyttelijöiden liikehtiessä kuvattavalla alueella. Toisessa kohtauksessa makoilin rauhallisesti valkoista seinää vasten emäntäni hieroessa näyttelijäkollegansa hartioita. Kolmas kohtaus, jossa olin mukana, osoittautui haastavimmaksi. Kuvasimme Jätkäsaaren rakennustyömaalla ja parkkipaikalla, jossa oli paljon pölyä, soraa ja kiviä. Tähän kivi-sorakasaan emäntäni oli istutettava kukka ja minun oli opastettava hänet sen kivi-sorakasan luo. Minä kuitenkin mielsin kasan esteeksi. Meidän opaskoirien kun on työssämme kierrettävä esteitä, enkä nytkään halunnut viedä emäntääni päin kivi-sorakasaa, vaikka kävimme siihen ensin tutustumassa. Lopulta kasa kuitenkin löytyi ja emäntäni istutti siihen kukan minun makoillessa vieressä ja ihmetellessäni ihmisten päähänpistoja. Emännästäni proggis oli mielenkiintoinen ja minäkin tietysti pidin harjoitus- ja kuvauspaikoilla saamistani rapsutuksista.
Mutta eivät tämän kesän kuvaukset suinkaan tässä olleet. Emäntäni sai näyttelijäkollegansa kautta pyynnön osallistua Teatterikorkeakoulun opiskelijan lopputyössä käytettävän dvd:n kuvauksiin. Lopputyön aiheena olivat erilaiset kauneuskäsitykset, joista emäntääni haastateltiin ja hän sai myös liikkua dvd:llä. Niinpä suuntasimme bussilla Kallioon jääden pois tutulla pysäkillä. Nyt emme menneetkään opaskoirapuistoon tai Pengerkadulle, jossa usein käymme. Sen sijaan meitä vastaan tuli kolme opiskelijaa, joiden kanssa lähdimme ihan kokonaan toiseen suuntaan, Teatterikorkeakoululle päin. Nyt osaan reitin siis sinnekin.
Kuvaukset alkoivat lupaavasti: emäntäni päästi minut vapaaksi ja opiskelijat rapsuttelivat minua kilpaa. Innostuin vähän leikkimään, joten emäntäni oli hiukan hillittävä minua ja muistutettava että tänne ei oltu tultu leikkimään vaan kuvaamaan. Hän käskikin minut paikoilleen ja kuvaukset aloitettiin. Makoilin kiltisti paikallani, kunnes emäntääni pyydettiin näyttämään hänelle mieleisin liikkeensä tai asentonsa.
”Tähän tarvitaan Pekkoa”, kuulin emäntäni sanovan ja valpastuin tietysti heti. Sain valjaat päälleni ja opastin emäntäni hänen käskystään ulos luokasta. Sitten tulimme takaisin ja emäntäni hoputti minut juoksemaan. Juoksemme paljonkin pitkiä suoria lenkeillämme ja pidän siitä valtavasti. Nytkin häntäni alkoi heilua emäntäni sanoessa minulle ”Pekko, juostaan”. Hiukan tosin ihmettelin paikkaa. Emmehän olleet lenkkireitillä vaan luokassa, eikä sisätiloissa saa riehua. Nyt kuitenkin juoksimme ympäri Teatterikorkeakoulun luokkaa ja asetuimme lopulta seisomaan valkoista seinää vasten. Istuin tosi tomerasti pää pystyssä emäntäni vieressä. Olinhan jo tämän kesän aikana tottunut näihin kuvaushommiin.