Kirjailijavieraana Pauliina Rauhala

”NAISEN USKO SIJOITTUU KEHOON, MIEHEN SYDÄMEEN”

Pauliina Rauhalan kirjailijavierailu Celiassa 

Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen

Celia-kirjaston asiakastila on ääriä myöten täynnä, kun vieraana on viime vuoden ehkä kohutuin, palkituin ja luetuin esikoiskirjailija, Oulussa asuva kolmen lapsen äiti Pauliina Rauhala, jonka romaani Taivaslaulu piirtää yhden toimivan ratkaisumallin vanhoillislestadiolaisen yhteisön tulevaisuutta ajatellen, mallin, jossa uskonnollisen yhteisön myönteisten arvojen säilyttäminen onnistuu ilman kohtuuttomia yksilön uhrauksia.

Itsekin lestadiolaisyhteisöstä lähtöisin oleva, äidinkielen opettajana vuosia pääkaupunkiseudullakin työskennellyt Rauhala kertoo pohtineensa pikkutytöstä asti samoja naiseuden, äitiyden, uskon ja rakkauden kysymyksiä. Hän kuvitteli pitkään uskontoa aiheena yhteensovittamattomaksi ja vastakkaiseksi kaunokirjallisuuden kanssa, kunnes Singerin Orja, Itkosen ja Snellmannin romaanit sekä monet muut silmiä avaavat lukukokemukset saivat aiemmin lapsiaiheisia novelleja veistelleen kirjailijanalun vakuuttumaan siitä, että uskonnosta ei ole pelkästään julistuskirjallisuuden aiheeksi.

Useita vuosia kypsyttyään, ”ensimmäinen lause omasta elämästä, seuraavat joidenkin toisten, lainatuista ja kuvitelluista kohtaloista, omia kantoja ja vastakkaisiakin yhdistellen”, syntyi vuonna 2013 Taivaslaulu. ”Minä en valinnut tarinaa, vaan tarina valitsi minut; nämä kysymykset ovat minulle hyvin tosia ja läheisiä, vaikken itse ole samaa tietä kulkenut”, korostaa Rauhala.

Taivaslaulun keskiössä on vanhoillislestadiolaisyhteisön piiriin kuuluva nuori pariskunta.

Vilja valitsee perinteellisen naisen roolin luottaen siihen, että Jumala antaa tarvittavat voimat. Avioliiton alkuun Vilja kokee riemukasta vapautta turhuuksista, mutta lapsikatraan kasvaessa hän joutuu tajuamaan olevansa samalla oman kehonsa vanki, oma biologia on hänelle armoton, lepotaukoa äitiydestä ei juuri ole ja yhteisön vaatimusten täyttäminen suistaa hänet yhä lähemmäs kuilua. ”Omasta väsymyksestä puhuminen on vaikeaa, kun vertailukohdat ovat mahdottomia. Aina löytyy uskovainen äiti, joka on kaunis, iloinen ja hyvinvoiva, jonka koti on aina siisti, vaikka lapsia on kaksitoista ja mies viikot töissä toisella paikkakunnalla.”  Jos Vilja miltei kapinoisi, kääntyy se kapinakin heroistisen mittakaavan suoritukseksi yhteisön hyväksi, kuten mangojuustokakkukohtauksessa.

Aleksi on perheeseensä äärimmäisen sitoutunut, vastuullinen ja moderni mies, joka punnitsee uskon kysymyksiä tutkivan analyyttisesti, eikä osaa ottaa uskoa annettuna. Viljan uupumisen ja sairastumisen myötä Aleksi joutuu puntaroimaan valintojaan ja päätyy luopumaan yhteisön vaatimasta ehkäisykiellosta, minkä jälkeen he joutuvat kokemaan rankkaa painostusta ja suoranaista väkivaltaa. He eivät kuitenkaan eroa yhteisöstä: Viljan omatunto on loppuun asti ehdoton, edes sairastumisen myötä hän ei pysty itse ottamaan ratkaisevaa askelta. Aleksille taas lastensaanti ei ole opillinen kysymys ja hänen omatuntonsa alkaa tapahtumien edetessä vaatia toisenlaista ratkaisua. Puhujaveljet yrittävät asettaa pariskuntaa toisiaan vastaan, mutta Vilja ei Aleksia tuomitse, eikä Aleksi sulje itse itseään ulos yhteisöstä. Uskonnollinen hoitokokous ei siis vaikuta monesti kuvatulta tilanteelta, jossa ”Jumalan valtakunnan raja kulkee keskellä aviovuodetta”.

Loppuratkaisu, jossa selkeää pesäeroa yhteisöön ei tehdä, oli alusta asti selviönä kirjassa. ”Sekä sisällöllisesti, että kaunokirjallisesti olisi lopullinen kyllä tai ei -ratkaisu liian helppo ja kaavamainen, moni haluaa löytää sopusoinnun kahden ääriratkaisun välistä”, Rauhala huomauttaa.

Romaani on saanut valtavasti kiitosta runollisen kauniista kielestä. ”Kieli tulee mäntymetsästä ja meren rannalta, pieniltä tytöiltä ja vanhoilta mummoilta, saduista ja oppikirjoista, mutta ennen kaikkea hiljaisuudesta , siitä että on niin paljon, mitä on kuvitellut, mutta mistä on vaikeaa tai lähes mahdotonta puhua”, kertoo kirjailija.

Romaanissa vuorottelee monenlaisia tekstejä: Raamattua, saarnoja, Kanteletarta, virsiä, blogitekstejä, lastenrunoja, murretta ja puhekieltä… Rauhala kertoo, miten romaanin teksti rakentuu erilaisten tyylien kudelmaksi kuin räsymatto. Hänen ennakkoon paperille piirtämässään juonikaaviossa eri tekstityylit kulkivat neljällä eri värillä: Viljan tekstit minä-muodossa, Aleksin tekstit hän-muodossa, lasten nukkeleikit ja blogitekstit omina tyyleinään, yhteenpunoutuneina kuin räsymaton loimet.

Nukkeleikit Barbeineen, mollamaijoineen ja muine nukkeineen on kokeellinen kerronnallinen ratkaisu, vanhimman tyttären, Kaislan ääntä peilaten. Näitä leikkejä ei romaanissa selitetä, ne heijastavat lasten ajatusmaailmaa, missä erilaiset nuket symboloivat erilaisia naistyyppejä ja -kohtaloita. Rauhala tähdentää, että julkisuudessa monesti esiintyvästä mielikuvasta huolimatta lestadiolaisyhteisöjen naiset ovat yhtä moninaisia kuin minkä tahansa yhteisön naiset: pääosin selviytyjiä, tasapainoisia ja työteliäitä.

Kun kirjan toinen vahva säie on tummansävyinen väsymyksen juoni, vastapainoksi kirjailija halusi rakentaa rakkaustarinan, jossa hahmot ovat epätyypillisiä.  ”Äärimmäisen väsymyksen ja kuitenkin kärsivällisen rakkauden yhtälö ei ole kovin muodikas aihe. Viime vuosina olen usein lukenut hyvin kolkkoja rakkauden kuvia, siksi itse halusin luoda kauniin ja onnellisen rakkauden kuvan. Mietin, pitäisikö saada siihen joitakin riitoja ja säröjä, jotten vaikuttaisi liian idealisoivalta, mutta päätin jättää sen korostetun kauniiksi ja auvoiseksi.”

”Tuohon tuoksuun tiivistyi kaikki: koti, muistot ja kesäilta, joka ei kääntynyt talveksi koskaan ja jonka jälkeen ei enää osannut kaivata mitään koskaan… Aleksi ei voinut lakata ihmettelemästä, miten yhdestä naisesta on voinut virrata näin suuri ilo ja lohtu, että jokainen ammollaan itkevä suu vaikeni äkisti ja kaikki suuret kyynelsilmät löysivät oman pehmeän äidinkehokaistaleen, jota vasten painautua.” Illan emännän, myös Oulusta tulevan pastori Hannele Juutisen pisteillä lukemana sitaatti kuulostaa erityisen aistivoimaiselta, ääni sekä Hannelen tuoksuteltavaksi ja tunnisteltavaksi tarjoilema kaneli tuo omenapiirakkatäytteisen perheidyllin käsinkosketeltavan lähelle.

Ajankohtainen teema on tiedonvälitys ja kilpailevien totuuksien ongelma, kun uskon kysymyksistä käyty kriittinen keskustelu on valunut internetiin. Blogikirjoitusten aiheet ja kommentit ovat kirjailijan vuosia seuraamista nettikeskusteluista. Uskon opetuksen vaaliminen yhteisössä on perinteellisesti äidin roolin osa ja Vilja on nuoremman polven uudistaja, joka tiedostaa haasteita ja yrittää löytää niihin humaaneja vastauksia tuntien sisimmässään ristiriitaisuuden tuskaa. ”Uskon yhteisön tavat ja opetukset kietoutuvat raskaana viittana harteitteni ympärille. Pelkään, etten osaa välittää lapsilleni uskosta kaiken kauneinta, että en osaa suojella perinteeltä, joka on monessa kohtaa vääristynyt mustaksi ja valkoiseksi”, kuvaa Vilja ahdistustaan.

Romaanin peruskysymys, johon Pauliina Rauhala ei ole vieläkään saanut vastausta, koskee naisen oikeutta tai pikemminkin oikeudettomuutta omaan kehoonsa sekä sitä, miksi usko sijoittuu naisella kehoon ja miehellä sydämeen. Lestadiolaisen yhteisön piirissä elävän tytön ja naisen elämän peruskysymys kuuluu: jos valitsen rakkauden, joudun luopumaan lähes kaikista muista tärkeistä asioista elämässäni, sillä jos se tavallinen elämänkaari suurperheineen toteutuu kohdallamme, se tarkoittaa ettei muu mahdu elämääni, ettei jää valinnanvaraa. Miehen kohdalla kysymyksenasettelu on toisenlainen, miehen valitessa uskon mukaisen suurperheen hänen ei tarvitse yhtä konkreettisesti luopua kaikesta muusta, työstä ja harrastuksista, opiskelusta tai itsensä kehittämisestä, vaikka suurperhe on luonnollisesti valtava henkinen ja taloudellinen haaste miehellekin. Naisen usko on konkreettinen ja koko elämänkaarta määrittävä valinta, miehen kohdalla valinta on abstraktisempi, näkymättömämpi.

”En haluaisi kieltää lasten alkukantaista riemua rytmistä, vaikka omasta kehostani on rytmi kadonnut. En enää muista, auttoiko joku kadottamaan, vai ymmärsinkö itse hävittää. Lopulta kuitenkin unohdin, lakkasin tuntemasta, muutenkin kielletyssä merkityksessä. Laihojen lastenjalkojen liitoa katsoessani näen oman kehoni kohmeisena möhkäleenä. Minulla on pitkään ollut keho, jolle tapahtuu, ei keho, joka tekee”, miettii Vilja vähän ennen romahdustaan ennakoivaa juoksukohtausta. Nainen on vapaimmillaan juostessaan, toteaa hän selittäessään Aleksille: ”Tämä oli jäähyväisjuoksu, piti vielä kerran tuntea vapaus, piti hyvästellä oma keho”.

Pauliina Rauhala ei tarjoa valmiita ratkaisuja, ei omaa yksiselitteistä mielipidettään. Kuten hän täsmentää, ”kaunokirjallisuudessa parasta on se, että lukija joutuu loppupeleissä itse ratkaisemaan, mikä kirjan ristiriitaisista elementeistä vastaa parhaiten hänen omia ratkaisumallejaan asetettuihin kysymyksiin”.

Viljan ja Akselin kohtaloa lukijan on turha häneltä tivata. Seuraava, vielä varsin alkuvaiheessa oleva romaani käsittelee ”maailmojen reunoja ja puhetapojen kohtaamisia”, kuuluu Rauhalan arvoituksellinen lupaus.

Mutta kaikkien rankkojenkin kokemusten lomasta pilkahtelee lestadiolaisperheen elämän räsymaton kirkasvärinen lanka:

”Kun ilta-aurinko kuultaa lokkien vatsat ja saa männynrungot hehkumaan tulenpunaisena, minä ymmärrän että minulla on kaikki mitä olla voi. On kauneus, on totuus, on rakkaus. Nämä ohikiitävät hetket, nämä työtätekevät kädet. Mitään enempää ei ole, mitään tärkeämpää ei tule. Vaikka olen voimiltani heikko, enkä pysty kaikkeen työhön mihin muut, näen Jumalan tarkoittaman järjestyksen ja haluan pysyä lähellä sitä. Uskovaisissa kauneinta on rakkaus, joka työtä tekee. Kun vilja on korjattu ja jyvät jauhattu, kun rieskat on paistettu leivinuunissa ja limput pyöristetty pöydänmittaisiksi riveiksi, on kaikki niin kuin tarkoitettu on. Kun paksut puut on halkaistu klapeiksi, klapit kasattu viivasuoriksi pinoiksi, kun puukiuas on lämmitetty ehtookellojen jälkeen ja lapset vihdottu lauteilla saunan, ei keneltäkään puutu mitään. Uskovaisissa kauneinta on järjestys, joka ei kurkota kauemmas. Kun viinimarjat on mehustettu ja hillat noukittu rämeeltä, kun riisipuuro on hautunut hellalla ja vehnätaikina solmittu paksuiksi pitkoiksi, on kaikki niin kuin oltava on. Kun räsymatot on kuurattu mäntysuovalla ja jäälyhdyt jäädytetty kylmimmässä pakkasessa, kun juhannuskoivut on haettu portin pieleen ja lippunauha ja olkitähdet joulukuuseen, on kotona onni. Kun lapset on peitelty ja siunattu sänkyihinsä, kietoutuvat karheat sormet hiljaiseen huokaukseen: Herra siunaa ja varjele meitä, ole meille armollinen. Kun puoliso maate mennessä lupaa uskoa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, on raskasikeinenkin päivä kevyt ja valoa tulvillaan ja uni autuas ja syvä. Minä tiedän paikkani maailmassa ja olen onnellinen. En tahdo loittontua rakkaudesta, joka suostuu vaivaan ja rukoilee voimansa Jumalalta. Minä pidän pelkistetyistä ihmisistä, jotka tekevät työt, hoitavat lapset ja uskaltavat tyytyä onneensa. Uskovaiset ovat kauniita kuin kansanlaulu. Metsän puista he ovat pitkiä, suoria mäntyjä.”