Gyöngyi Pere-Antikainen
AIHETTA JUHLAAN
Miten käsittämätöntä! Edessämme ovat hänen tähänastisen elämänsä suurimpiin kuuluvat juhlat: vielä viimeiset ylioppilaskirjoitukset ja loppusyksyn lakkiaiset. Kuin jättimäisen pitkä filmi rullautuu mielessäni auki tarinamme.
Sunnuntaivauvani varhaislapsuus oli yhtä hymyä ja aurinkoa. Vieläkin on vaikea käsittää, miten taivas synkkeni hetkessä. Ensin äkillinen sokeutumiseni, hetken päästä molempien isänpuoleisten isovanhempien ja sitten kaiken pahimpana isän kuolema. Sitten äidin masennuskaudet, ainaiset vaikeat rahahuolet, tietty yksinäisyys ja juurettomuus: miten pieni poika tämän kaiken kestäisi mielen murtumatta?
Alkuun lapsen huoli oli sydäntä särkevä. Kun pieni miehenalku lähti aamuisin kouluun, hän kyseli vielä rappukäytävästä: ”Äiti, eihän sinulle varmasti satu mitään pahaa?” Rauhoitteluni eivät häntä rauhoittaneet, piti keksiä jotain muuta. Piti keksiä mitä hassumpia ja mielikuvituksellisempia ”pahoja sattumia”: vaikkapa että leijona hiiviskelee porraskäytävässä, karjaisee suu ammollaan, mutta opaskoirani lyö sitä tassullaan kuonolle ja leijona alkaakin painia leikisti koiran kanssa. Satuiluni naurattivat poikaa, silti meni reilun vuoden päivät ennen kuin hän alkoi uskoa äidin olemassaolon pysyvyyteen. Meille naureskeltiin tuttavapiirissä vuositolkulla, kun aina minun ollessa poissa hänen näköpiiristään hän soitteli minulle puolen tunnin välein itkua tuherrellen.
Sokean yksinhuoltajaäidin lapsesta tulee väistämättä huolehtija. Poikalapsesta kuitenkin hieman toisella tavalla kuin tytöstä: häneltä ovat aina puuttuneet huushollaamisen ja kulissien pystyssäpitämisen tarve ja taidot, niitä välttämättömimpiä lukuunottamatta. Sen sijaan hän on aina ”vahtinut” minua mustasukkaisesti, tarkkaillut ystäviäni ja seuraani, menemisiäni, olemustani ja mielialojani. Väliimme on kehittynyt merkillisen vahva side, venyvä ja joustava, mutta katkeamaton. Hän ei kuitenkaan päästä minua kahlitsemaan itseään, vaan pitää itse hyvin määrätietoisesti kiinni meidän välisen narun toisesta päästä säädellen sitä löysemmäksi tai tiukemmaksi omien tarpeittensa mukaisesti.
Nykyisin hän opastelee minua harvemmin, mutta leppoisammin, miltei ritarillisella kepeydellä, kuin osoittaen tekevänsä sen ehdottoman vapaaehtoisesti. Muistan kuitenkin aikaa, jolloin opastaminen oli pakon sanelema velvollisuus ja siitä vapautuminen päivän kohokohta. Ystäväperhe mainitsee usein pesukoneostosreissumme. Poikani opasteli minua hartaana ja vakavana marketin pihalle, mutta nähdessään ystävämme hän kiljahti ”otattehan äidin” ja juoksi samantien tiehensä riemuiten kuin nuori vasa. Vapautta, hyvää fiilistä ja turvallisuuden tuntua, siinä loistopäivien paras anti.
Vaan mitä muuta sokkoäiti pystyy lapselleen tarjoamaan? Pidän ehdottomana plussana, että olen saanut olla paljon kotona hänen kanssaan, usein odottamassa häntä kotiin koulusta tai harrastuksista, vaikka aika ajoin myös poissa omien menojeni takia. On aina ollut aikaa leikkiä, keskustella, olla taustatukena. Auktoriteettini ei ole milloinkaan riittänyt opettaakseni hänelle kunnollista järjestyksenpitoa, ei parhaita opiskelutekniikoita, ei kohteliainta tapakulttuuria, ei kulttuurihistoriaa haluamassani määrin, hän on kaukana täydellisyydestä, mutta kelvollinen, fiksu ja sympaattinen poika.
Sen sijaan ulkoisten virikkeiden tarjoamisessa minun lienee turha edes yrittää kilpailla keskivertoperheiden kanssa. Saamme matkustaa pari kertaa vuodessa Unkariin isovanhempien ja sukulaisten luo ja siellä meillä on mahdollisuus tutustua ympäröivään maailmaan laajemminkin. Kotiympäristössämme tilaisuutemme ovat olleet tiukilla, sekä vapaa-ajan opastajien että rahan vähyyden vuoksi. Jos haluamme oppaan mukaan matkalle tai tilaisuuksiin, minun on kustannettava myös hänen kulunsa, eikä avustajaa ole useinkaan mahdollista käyttää virka-ajan ulkopuolella. Ystävät ovat useimmiten kiireisiä ja omien perheidensä kanssa taikka sokeita itsekin. Yritin joskus saada pojalleni myös vapaaehtoisia ”vara-isovanhempia” tai aikuisia tukihenkilöitä sosiaalitoimen kautta, jotta hän olisi päässyt vaikkapa jääkiekko-otteluita katsomaan tai muihin poikamaisempiin harrastuksiin, vaan ei heitä koskaan löytynyt, ainoa tarjolla ollut vanha pariskunta olisi edellyttänyt minun kuskaavan lasta eestaas pääkaupungin ulkopuolelle, mikä tyssäsi jälleen oppaan puutteeseen. Ehkä kokeneempi ja harjaantuneempi syntymäsokea olisi pystynyt parempaan, minä kamppailin itsekin vielä outojen uusien tilanteiden aiheuttamaa ahdistusta vastaan.
Oman lisämausteensa tilanteeseemme toi myös taustani ulkomailta nuorena aikuisena tänne tulleena. Vaikka minulla on ystäviä ja hyviä tuttavia runsaasti, sukulaisia vain miehen puolella joitakin harvoja, ei siis vankkaa tukea ja juurtunutta identtiteettiä. Unkarilaisena en ole joutunut koskaan kohdelluksi vieraana ”mamuna” ja poikani on eheä kaksikielinen suomalaisnuorukainen, mutta ulkopuolisuuden viittaa en aina pysty heittämään pois harteiltani. Minun on ollut monin kerroin vaikeampi neuvoa poikaani kouluasioissa ja nyttemmin aikuistumiseen liittyvissä asioissa, kuten armeija, pääsykokeet, valmennuskurssit, työnhaku, näissä isän apu olisi korvaamattoman tärkeä, kun omakohtaisten kokemusten lisäksi minulta puuttuu sokeuden takia myös riittävän laaja ja nopea selvitystyön ja analyysin tekemisen mahdollisuus. Lapseni on joutunut pienestä pitäen tekemään läksynsä lähes sataprosenttisen itsenäisesti, tukeni rajoittui lähinnä kannustamiseen ja kouluasioiden läpikäymiseen kyselemällä. Onneksi hänestä on tullut itsenäinen ja vastuullinen nuori, mutta sydäntäni kylmää joskus ajatus, että olisi voinut käydä myös toisin.
Mietin joskus, miten paljon hän on jäänyt joitakin nuorille tärkeitä asioita paitsi kavereihinsa verrattuna minun sokeuteni takia. Hänen itsensä materiaalisesti tärkeäksi nimeämät esineet olen pystynyt tarjoamaan hänelle säästämällä ja isovanhempien avustuksella: hänellä on haluamansa tietokone, kännykkä, kitara ja urheiluvälineet,ajokortti ja joitakin maksullisia ja maksuttomia harrastuksia, kotona oma mukava huone, kaikkea perustasolla. Muttei kalliita matkoja, ei kalliita harrastuksia, huveja ja esineitä, tosin hän ei niitä tunnu edes kaipaavan. Esteet ja rajoitukset opettavat näköjään arvoja.
Hänen tulevaisuutensa ei enää ole tyystin riippuvainen minun ponnisteluistani, konkreettisen tukeni merkitys pienenee pienenemistään, jäljelle jää henkisen tuen laatu.
Pohdin joskus myös sitä, mitä sokeuteni on hänelle antanut, hyvässä ja pahassa. Mietin, kokeeko hän tiettyä häpeää kavereidensa edessä, kun ei heitä usein kutsu kotiin. Toisaalta tiedän hänen kertoilevan kavereilleen mielellään meidän arjesta, opaskoirastani ja hän välittää minulle joskus terveisiä tutuilta kavereiltaan. Puoliunkarilaisuudestaan hän vaikuttaa myös olevan hiljaisen ylpeä. Koulukiusaamisesta en ole saanut vihjaustakaan. Hänen sosiaalinen herkkyytensä ja suvaitsevaisuutensa on varmasti lisääntynyt oman erityistilanteemme ansiosta. Hän suhtautuu vähäeleisen hyväksyvästi elämän eteemme heittämiin uusiin ihmisiin, tilanteisiin ja haasteisiin.
Tässä onkin suurin iloni ja ylpeyteni aihe: kaikista kokemistamme ikävästä huolimatta poikani on ihmeen tasapainoinen, iloinen ja rento nuori. Hän ei stressaa koulua, katsoo tulevaisuuteen valoisan uteliaana, maailma on hänelle hyvä paikka. Voiko kukaan äiti toivoa tätä enempää? Hän pärjää ja hänen pärjäämisensä kohottaa myös omaa itsetuntoani, näin pärjään itsekin yhä varmemmin. Uskon onnistuneeni: suloisesta sunnuntaivauvastani on kehittymässä hieno nuorukainen. Meillä on aihetta juhlaan, todellakin on!