SAA SILITTÄÄ, SAA RATSASTAA, SAA ELÄÄ JA TUNTEA
Teksti: Erja Tulasalo
Koskettavaa kuvataidetta: Kaija Kontulaisen taiteessa ei ole kieltokylttejä
KAIJAN VEISTÄMÖ
Elämänvihreä Rättisitikka säksättää riemullisesti Kaijan luotsatessa meitä kohti Kälviän vanhaa meijeriä. Auton letkeäjousiset penkit keinuttavat ja keveys valtaa mielen 2-sylinterisen kurvatessa ison, punatiilisen
rakennuksen pihaan.
Kaija Kontulainen, 47 on työskennellyt Kälviän vanhalla meijerillä jo kymmenisen vuotta. Työtila löytyi hänen palattuaan Helsingistä Keski-Pohjanmaalla sijaitsevalle synnyinpaikkakunnalleen 2004.
Kun astumme korkeaan, tunnelmaiseen veistämötilaan, puun ihana tuoksu tulvahtaa heti ovella vastaan.
-Tila on juuri nyt aika autio, sillä suurin osa töistäni on parhaillaan kesänäyttelyssä Orivedellä Purnussa, siellä Aimo Tukiaisen paikassa, Kaija kertoo.
Veistämön yhdessä nurkassa on parvi, jonka ylätasanteella seisoo ruokapöytä tuoleineen. Parven alla on kaikki tarpeellinen paperitöitä ajatellen ja useat vanhat kaapit ja komerot ovat löytäneet paikkansa eripuolilta tilaa.
Keskeisen sijainnin ovat saaneet keinulauta, höyläpenkki ja takka, seiniä elävöittävät muutamat maalaukset, grafiikanvedokset ja näyttelyjulisteet sekä puu- ja lautapinot. Moottorisaha roikkuu katosta pitkässä vaijerissa.
Kaijan tie kuvanveistäjäksi alkoi Pohjoismaiselta taidekoululta Kokkolasta vuonna 1991.
– Opiskelin Kuvataideakatemiassa veisto-osastolla, ja sen jälkeen pääsin Kain Tapperin oppipojaksi. Viitisen vuotta tein Kainin kanssa töitä.
TUNTOAISTIN MAHTAVA VOIMA
– Kun näen veistoksen, mun tekee heti mieli koskea sitä, sanoo Kaija kun kysyn tuntoaistin merkityksestä hänelle itselleen.
– En mää aluksi edes tiennyt etteikö niihin saisi koskea.
Kuvataideakatemian opintomatkalla Lontoossa, jossa Kain Tapper oli ollut opettajana mukana, oli käyty myös British Museumissa.
– Siellä silitellessäni yhtä egyptiläishenkistä kivileijonaa Kain tuli kuiskaamaan mulle, ettei näihin Kaija saisi oikeasti koskea.
– Mihin sekin kivileijona siitä kuluu? Tietysti joku heiveröinen työ voi mennä rikki, mutta moni materiaali kuten kivi ja pronssi paranee vain.
Viime kesänä Kaijan töitä oli ollut Raahessa näyttelyssä, ja siellä lapset olivat saaneet ratsastaa hänen puukissallaan.
– Viedessäni nyt töitä Orivedelle sanoin, että kissalla saa sitten ratsastaa. Mutta näyttelytilan väki kertoi, etteivät he voi tehdä niin. Koska jos yhteen työhön antaa luvan niin ihmiset ajattelevat, että kaikkiin voi koskea ja kaikilla voi ratsastaa. Pitäisi varmaankin olla eri tila missä on kosketeltavat työt ja sitten toinen, missä ovat ne, jotka voivat mennä rikki tai muuten kärsisivät tunnustelemisesta.
Myös omassa työskentelyssä tuntoaistilla on työn loppuvaiheessa valtava merkitys Kaijalle.
– Tuntoaisti on tarkempi kuin silmä. Lopuksi tietää enää kädellä mistä pitää ottaa pois. Ja mun pitää saada tunnustella työt vielä lopuksi ennen kuin ne ovat valmiita maailmalle.
Uusinta puuveistostaan Ominaista Kaija ei ollut vielä valmis ottamaan mukaan Purnuun, koska hän ei ollut kosketellut sitä riittävästi.
– Jos luovutan ne liian aikaisin, mulle jää epävarma olo työn suhteen. Jos siinä vielä onkin joku kohta mistä pitäisi ottaa pois?
Kaijan veistosten muodot ja elävät puuliitoskohdat suorastaan kutsuvat tunnustelemaan. Kasvannaisen pyöreä, iso vatsa. Halkinaisen otsalla oleva roso ja olkapäiden herkkyys. Sorsan monet mielenkiintoiset puuliitoskohdat.
– Ajattelen, että sekä näkevät että näkörajoitteiset saavat koskea ja halata töitäni. Se voi antaa kaikille jotakin lisää.
MUODOISTA JA MATERIAALEISTA
– Materiaalilla on oikeastaan väliä vain sikäli, onko veistos ulkona vai sisällä. Pronssi, puu, betoni, kipsi ja paperimassa ovat kaikki mahdollisia materiaalejani. Mutta kyllä minä sen huomasin, kun olin tehnyt savesta kipsin kautta betoniin yhden kissan ja siinä välillä vielä myös paperimassasta yhden työn, että mulla oli jo kova ikävä puuta.
Istumme Kaijan kanssa takkatulen ääressä jämälautojen ja klapien ritistessä pesässä. Taukohetket tässä tulen ääressä ovat olleet hänelle tärkeitä viimeisen vuoden aikana.
– Se puun kaipuu oli hyvä tunne, kun olin jo vähän pelännyt tehtyäni edellisen talven huonekaluja. Että vieläkö mää pystyn tekemään puusta muutakin, vieläkö mää pystyn etsimään muotoa.
Muoto on keskeisintä Kaijalle työskentelyssä. Hänen naisveistoksensa ja eläinhahmonsa puhuvat omaa herkkävireistä ja rehellistä kieltään.
Naisveistosten nimet ovat kuvaavia: Umpinainen, Varsinainen, Muinainen, Vaitonainen, Kasvannainen, Halkinainen, Avonainen ja Ominainen. Paperimassasta syntynyt uusi työ tunnustelee parhaillaan nimeä Olennainen.
– Eläinhahmojen pohjana on silloin nuorempana Kälviän eläinpuistolla kesätöissä vietetyt monet kesät. Kanat ovat piirtyneet vahvimpana mieleeni. Osa niistä oli siellä irrallaan, niiden pesiä oli siellä täällä ja niitä
vaappui tulemaan latojen alta kun aamulla menin niitä ruokkimaan.
Puuveistos Kana seisookin ylväänä ja se on nostanut siipensäkin ylös.
– Tehdessä en juurikaan tietoisesti ajattele etsiväni jotakin tiettyä muotoa. Kanaa työstäessäni yhtäkkiä huomasin, että sen pyrstöön tuli yhden vuosikymmenen kengän muotokieltä. Se oli ensimmäinen kerta kun havaitsin sellaista tietoisesti.
Joitakin arkkitehtuurisia muotoja, kuten pylvään nokkia, on Kaija myös veistänyt. Rakennuksetkin kiinnostavat.
– Kaikki puu mitä käytän on kierrätettyä. En ole ostanut metriäkään puuta, se on jo ajatuksena outo. Puitahan kaatuu myrskyissä ja saatavilla on jätelautaa ja muuta sellaista.
ARABIANRANNAN PRONSSIHEVOSET
– Kun sain tehtäväkseni toteuttaa veistoksen Helsingin Arabianrantaan, ajattelin heti että työn pitää olla sellainen mihin ei ripusteta kieltokylttejä. Se oli tärkein lähtökohtani. Kun peruskoulun pihalle lähtee suunnittelemaan taidetta hevosten muodossa, ei voinut kuin ajatella: Kiivetkää kyytiin! huudahtaa Kaija.
Ja kyllä hevosia onkin taputeltu ja niillä on ratsastettu välituntien iloksi. Ollessamme kesällä valokuvaajan kanssa kuvaamassa Pronssihevosia paikalle pyöräili kaksi koululaista ratsastamaan niillä. Toinen heistä kertoi ylpeänä oppineensa eilen ihan itse kiipeämään toisen hevosen selkään.
Hevosen kyljessä olevat pienet kolot tekevät selkään nousun helpommaksi, tämän Kaija oli ottanut suunnittelussa huomioon. Ja ainahan lapset voivat auttaa toinen toisiaan kiipeämään kyytiin.
Suunnitteluvaiheessa hevosia oli ollut ensin kolme karusellinmuodossa kulkemassa, ja puu materiaalina olisi vaatinut katoksen, jotta hevoset olisivat kestäneet kosteutta.
– Olin siihen aikaan vielä oppipoikana Kainilla ja juteltuani asiasta hänen kanssaan oivalsin katosratkaisun syövän voimaa itse veistokselta.
Prosessin edetessä yksi hevosista jäi pois ja materiaaliksi tuli pronssi.
Nyt Pronssihevoset seisovat pienellä betonikorokkeella ja aluksi olikin tullut palautetta korokkeen vaarallisuudesta. Sen lisäksi, että lapset voisivat lyödä päänsä, oli Kaija myös miettinyt saisivatkohan lapset
viileillä ilmoilla ratsastellessaan pissatulehduksen.
– Näitä asioita hetken murehdittuani ajattelin, että tässä menee raja. Pronssihevoset ovat kuitenkin ensisijaisesti veistos, taideteos.
Hevoset seisovat tyynenä omalla paikallaan, mutta selkeästi niiden pinnan alla sykkii elämä. Ne kutsuvat leikkimään, ne kutsuvat vuorovaikutukseen.
MONIOSAAJA – MONINAINEN
Kälviäläiseltä kuvanveistäjältä kysytään monenlaista. Joku vuosi sitten eräältä kyläläiseltä oli amputoitu jalka polvesta alaspäin syöpäkasvaimen vuoksi, ja siinä tilanteessa Kaijalta oli kysytty, voisiko hän tehdä pohkeet kun proteesi on vain pelkkä kylmä rautajalka.
– Kyllä sitä nyt naisella pohkeet pitää olla, ajattelin ja otin omasta jalasta muotin kipsinauhan avulla. Pursotin kovettuneen pohjemuotin sisälle uretaania, sehän on kevyt ja edullinen materiaali.
Opetustyö Työväenopiston kuvanveistoryhmässä Kokkolassa on yksi merkittävä osa kuvanveistäjän arkea. Kaija on ohjannut ryhmää siitä saakka kun hän palasi takaisin Keski-Pohjanmaalle. Muitakin opetustöitä hänellä on ollut ja muutamia kursseja on sovittuna tälläkin hetkellä mm. Pohjoismaiselle Taidekoululle.
– Juuri nyt ohjaan tässä mun työtilassa moottorisahakurssia. Kurssia toivottiin niin pitkään että lopulta lupauduin, naurahtaa Kaija. Jokainen on allekirjoittanut lapun, että on kurssilla oman vakuutuksensa turvin. Kaikki on mennyt kuitenkin hyvin, ja puusta on kuoriutumassa mukavia töitä.
Opetuksen kautta lähtee myös Kaijan omiin töihin inspiraatiota. Kerran malli oli istunut ryhmässä lotus-asennossa ja siitä olikin kohonnut idea Avonainen veistokseen.
– Sillä samalla silmällä, millä tutkin muotoa ohjatessa ryhmäläisiä, tutkin tietysti omiakin töitäni. Sillä samalla silmällä laitan myös jonkun astian pöytään, sisustan kodin, valitsen vaatteeni. Niin yksinkertaista se on. Kirkossa istuessani saatan katsoa miten edessäni istuvalla menee niin hupaisasti nuo olkapäät.
– Ja sitten äkkiä tänne tekemään muotoa näkyväksi.
Kaijaa kuunnellessa ei voi olla ajattelematta viisaita sydämen silmiä ja sitä Moninaista lahjakkuutta mikä hänessä elää.
SAMAA VIRTAA
– Kaikki on lopultakin samaa virtaa, Kaija sanoo juodessamme takkatulen lämmössä teetä ja kahvia. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ei niitä pysty noukkimaan, irrottamaan toisistaan erilleen.
– Välillä sitä ajattelee, ettei tällä viikolla ole tullut kuin kaksi tavallista työpäivää jolloin on saanut työtä konkreettisesti eteenpäin. Viikkoon on mahtunut kirpparipäivä, soutelupäivä ja roskalavapäivä. Ja kuitenkin ne kaikki ovat yhtä tärkeitä.
Oma elämä ja sen hetkiset tunteet virtaavat väistämättä töihin. Joskus vasta paljon myöhemmin Kaija on huomannut jonkin tietyn elämänvaiheen heijastuvan jostakin teoksesta. Työskennellessään hän harvoin ajattelee tai tiedostaa sitä mitä tuntee ja käy läpi, mutta aika suoraan ilman suodatinta hän aavistelee kaiken menevän osaksi veistoksia.
– Musiikilla on myös oma merkityksensä työskentelyssä ja taukohetkissä. Musiikki antaa voimaa, tanssituttaa ja saa joskus kyyneleetkin pintaan.
Vanhat aitan portaat on kiinnitetty seinään. Muutamat veistämössä käyneet ovat nauraneet niille kun ne eivät johda mihinkään, mutta Kaijalle ne ovat tärkeä katselukulma valmistuvaa työtä tutkittaessa. Myös parvelta ja kiikusta näkee työn erilaiselta kantiltaan kuin maasta käsin.
– Tunne virrasta on välillä vaarassa joutua itseltä hukkaan vaikka siitä muistuttaisi toisiakin. Silloin on sanottava itselleen, että nyt soutelemaan, nyt roskalavoille. Nyt menee liian totiseksi, ilo on katoamassa.
Roskalavoilla, kirpputoreilla ja kaatopaikoilla käynti on Kaijalle eräänlaista löytöretkeilyä. Hänen mielestään ruoste ja roso ovat todella kaunista.
– Ei kaiken tarvitse olla niin siloiteltua. En halua kuvata töitänikään puhdasta pintaa vasten vaan pienen sekasorron keskellä. Usein vahingotkin vain parantavat työtä.
”MUMMUSTA OIKIALLE” – VEISTOSTEN SALATUT TIET
– Välillä sitä miettii, että itsellenikö minä näitä naama korvissa teen ja nautin. Se tuntuu hyvältä jos joku toinenkin näistä on jotakin saanut.
Erään kerran veistämön avonaisesta ovesta oli tullut lapsi sisään ja hetken aikaa veistoksia ihmeteltyään hän oli kysynyt: ”Mihin näitä tarvitaan?”
– Enkä minä osanut sanoa sille lapselle mitään, se hetki oli todella pysäyttävä.
Toisen kerran ovesta oli arkaillen saapunut kaksi ihmistä, jotka olivat kiertäneet ja kiertäneet tilassa pitkän aikaa katsellen töitä. Toinen vierailijoista oli liikuttunut itkuun saakka. Häntä veistokset olivat koskettaneet hyvin merkityksellisellä tavalla.
Kaijan työt puhuvat omalla hiljaisella, peittelemättömällä soinnilla elämän tunnoista ja tilanteista. Toiset sulkeutuneemmin, toiset avoimemmin, hieman humoristisellakin kielellä.
Salossa on Kaijan töitä taidemuseolla ja kirjastossa. Puuveistoksesta ”Mummu” on tullut merkittävä opastava maamerkki etsittäessä tietä kirjaston eri osasiin.
– Kirjastossa neuvotaan asiakkaita menemään mummusta oikialle, nauraa Kaija. Ei sitä veistäessään tiedä mihin tehtävään työ voi vielä jonakin päivänä päätyä.
HAAVEIDEN NÄYTTELYTILA
Ennalta arvaamattomia säikeitä ja yhteyksiä väreilee ilmassa tehdessäni lähtöä Kaijan Veistämöstä. Kain Tapper oli ollut aikoinaan Aimo Tukiaisella oppipoikana, niihin aikoihin kun Tukiainen oli tehnyt Mannerheimin ratsastajapatsasta. Ja nyt Kaijan, Kainin oppipojan, töitä on ollut Aimo Tukiaisen Purnussa näyttelyssä.
Kälviän vanhan meijerin tila ei ole tuntunut kuitenkaan tyhjältä vaikka suurin osa töistä onkin maailmalla. Veistämön ainutlaatuisesta tunnelmasta on vaikea irrottautua. Kaijan työtila edustaa vapautta ja sitä mitä hän on ihmisenä ja kuvanveistäjänä.
– Haaveiden näyttelytilani on pieni huone mikä on niin täynnä veistoksia ja ehkä muutakin tavaraa, kuin varasto. Ja keskellä kaikkea sitä on yksi tuoli. Ei tarvitse kuin liikuttaa silmiä tai käsiä, ja aina näkyy jotakin, jostakin joku kulma.
Ehkä me vielä joskus pääsemme sellaiseen Kaija Kontulaisen näyttelyyn. Tilaan, jossa esillepano ei noudata perinteitä eikä kieltokylteille ole sijaa. Veistosten ympäröimänä ja niitä halaillessa jokainen niiden äärellä oleva on kuin osa veistosta, taidetta itsekin.