Teksti: Marjakaisa Matthíasson
Kesäkuun puolivälissä Malmössä järjestettiin pohjoismaiden laajin naiskonferenssi Nordiskt Forum – New Action on women´s rights. Aurinkoiseen Malmöön kokoontui tuhansia naisasioista kiinnostuneita kuuntelemaan esitelmiä, osallistumaan erilaisiin työpajoihin, hankkimaan tietoa ja inspiraatiota ja vaikuttamaan asioihin. Pohjoismaisten näkövammaisjärjestöjen naistoimikunta NKK pitää kahden vuoden välein oman konferenssin naisia koskettavista aiheista ja päätti tällä kertaa osallistua naisforumiin. Esille nostettavaksi teemaksi valittiin näkövammaisten naisten työllisyystilanne.
Kesäinen Malmö Mässan kuhisi väkeä, kun suuntasimme ensimmäistä kertaa NKK:n pienelle osastolle, jossa meillä oli päivystysvuoro. Valtava messuhalli oli jaettu osiin, joissa eri näytteilleasettajat esittelivät toimintaansa. Jaoimme oman pisteemme ohi kulkeville materiaalia näkövammaisuudesta, kerroimme näkövammaisen arjesta, esittelimme NKK:n toimintaa ja houkuttelimme ihmisiä keskustelutilaisuuteen näkövammaisten naisten työllistymisestä. Osa pysähtyi kiinnostuneena kuuntelemaan ja keskustelemaan, osa jatkoi välinpitämättömänä matkaansa. Lähinaapureitamme olivat mm. Ruotsin keskustanaiset, Svalorna eli ”Pääskyset”, jotka tukivat tyttöjen koulutusta Intiassa sekä seksikauppaa vastustava pohjoismainen verkosto. Mieleen painuvin kohtaaminen minulla oli kuitenkin johannesburgilaisen Tusi Fokanen kanssa, joka edusti eteläafrikkalaista yhdistystä Positive Women´s network. Se tuki aidsia sairastavia naisia, joista monet ovat saaneet tartunnan raiskatuiksi tultuaan.
NKK:n keskustelutilaisuus järjestettiin Malmö Arenan pienessä konferenssitilassa, joka iloksemme täyttyi kuulijoista. Tilaisuuden avasi sokea journalisti ja esitelmöijä Anna Bergholtz, joka puhui kepeään sävyyn työkokemuksistaan sokeuduttuaan 24-vuotiaana. Hän kertoi saaneensa ensimmäisen harjoittelupaikan radioasemalta, jossa hänen työnohjaajansa oli kuvitellut ottavansa hyvää hyvyyttään sokean tyttöraukan töihin ja olettanut, ettei tämä pystyisi kovin kummoiseen työsuoritukseen. Loppujen lopuksi Annalle tarjottiin ensimmäistä vakituista työpaikkaa harjoittelun päätyttyä. Toimittajaksi valmistuttuaan Anna pääsi töihin television vammaisista kertovassa ohjelmaan. Se sai Annan pohtimaan, milloin yhteiskuntamme on kyllin avoin hyväksymään vammaisen uutistoimittajan tv-ruutuun. Television johdon mukaan ruotsalaiset katsojat eivät ole vielä valmiita siihen, sillä he kiinnittäisivät huomionsa toimittajan vammaisuuteen eivätkä itse uutisiin.
Paneelikeskusteluun osallistui kunkin näkövammaisjärjestön edustajan lisäksi ruotsalaisia yrittäjiä edustava Tatjana Janic sekä Ruotsin sosiaalidemokraattien kansanedustaja Kerstin Nilsson. Keskustelun pohjana olivat tilastotiedot, joista mm. käy ilmi, että näkövammaisista miehistä yli 50 prosenttia on töissä, kun taas naisten työllistymistaso on 40 prosentin luokkaa. Tilanne ei juuri ihmetytä, jos huomioon otetaan norjalaisten työnantajien kyselyssä paljastuneet asenteet: he palkkaisivat mieluummin vankilataustaisen henkilön kuin sokean. Se osoittaa selvästi, millaisten ennakkoluulojen kanssa sokeat painivat yrittäessään päästä yleisille työmarkkinoille. Jos työtä hakiessa ilmoittaa näkövammasta, ei todennäköisesti pääse edes työhaastattelun, vaikka koulutus ja pätevyys olisivat yhtä hyvät kuin muilla hakijoilla.
Paneelikeskustelussa pohdittiin myös, miksi naisten työllistymisprosentti on heikompi kuin miesten? Jäävätkö he mieluummin kotiin hoitamaan lapsia? Ovatko he passiivisempia ja arempia hakemaan työtä, huonommin koulutettuja eivätkä usko omiin kykyihinsä? Tutkimukset osoittavat lisäksi, että naiset tekevät miehiä useammin osapäivätyötä, ja ainakin Ruotsissa miehet saavat naisia helpommin apuvälineitä työhönsä.
Tatjana Janic peräänkuulutti konkreettisia ratkaisuja vammaisten työtilanteen parantamiseksi. Hänen mielestään näkövammaisten naisten pitäisi uskaltaa olla näkyvämmin esillä ja tulla rohkeammin tarjoamaan osaamistaan. Hän totesi, ettei ole tavannut työelämässä ainuttakaan näkövammaista työntekijää. Hän uskoi, että työvoimatoimistojen ja pienyritysten yhteistyöllä voitaisiin saada paljon aikaan. Pienissä yrityksissä on piilossa olevia työpaikkoja eivätkä pienyrittäjät välttämättä tunne yhteiskunnan tukimuotoja, joilla helpotetaan uusien työntekijöiden palkkaamista. Tällaisia hankkeita voitaisiin kehittää vammaisten työllistymisen edistämiseksi.
Suomea paneelikeskustelussa edustanut Mari Tammisaari, joka työskentelee Aalto-yliopistossa, korosti, kuinka tärkeää työpaikalla on tiedottaa avoimesti omasta näkövammaisuudesta. Kun muut tietävät, millaisia ongelmia näkövamma tuo mukanaan, he osaavat suhtautua asiaan luontevammin. Näön heiketessä Mari on ottanut selvää, millaisia muutoksia työpaikalla tarvitaan ja esittänyt esimiehilleen konkreettisia ehdotuksia parannuksista. Hän totesi, että on helpompaa säilyttää työpaikka, kun sellainen jo on näön heiketessä kuin muuttaa ihmisten ennakkoluuloja, jos hakee näkövammaisena työtä.
Myös kansanedustaja Kerstin Nilsson totesi, kuinka tärkeää asenteiden muuttaminen on. Kaikilla työhön kykenevillä pitäisi olla oikeus työntekoon. Tanskan edustaja Jennie Hammarsøi totesi odotelleensa asenteiden muutosta jo parikymmentä vuotta. Hän on alkanut epäillä, ettei niitä saada koskaan muutettua. Tietyn kokoiset yritykset pitäisi ehkä velvoittaa lailla palkkaamaan tietty määrä vammaisia, niin naisia kuin miehiäkin. Hänen mielestään nuorten näkövammaisten odotuksissa työn saannin suhteen on myös jotain pahasti vialla, johtuupa se sitten vanhempien tai opettajien kannustuksen puutteesta. Kun toitotetaan, että kaikilla on oltava työtä, vaikkapa vain muutama tunti viikossa, odotukset eivät voi olla kummoiset. Jennien mielestä näkövammaisten on asetettava itselleen korkeampia tavoitteita ja oltava kunnianhimoisempia. Nykypäivän yhteiskunnassa työpaikan saamiseksi tarvitaan koulutusta ja kiihkeää halua päästä töihin.