Teksti: Olli Lehtinen
Sokean miehen Vinokkaan avustaja tähyili vuoroin lumessa kulkevaa polkua ja vuoroin vastaantulevia ulkoilijoita. Vinokas kulki avustajan käsipuolessa. He olivat muutaman kilometrin reippailulla. Vinokkaan suunnalta kuului tukahdutetun huudon kaltaista. Avustaja vilkaisi. Vinokas haukotteli kuin virtahepo. Pari vastaantulijaa tuijotti. Avustaja hymyili. Mitäs tässä. Rento meininki. Luminen polku oli liukas ja kenkä lipsui. Vinokas nytkähteli sinne tänne ja irvisteli kuin lunta työnnettäisiin kaulukseen. Seuraavan vastaantulijan silmät laajenivat. Avustaja laski katseensa polulle. Ei hätiä mitiä. Parhaamme yritetään. Lumella taiteileminen nosti hien pintaan. Vinokas avasi takkinsa ja raapi kainalon alta kumma ilme naamallaan. Taas vastaantulija pudotti silmänsä. Avustaja hymyili. Tsuppa duidaa. Vain elämää, ei sen enempää. Vinokas sylkäisi. Seuraava vastaantulija mulkaisi jotakuinkin murhaavasti. – Voisitko kertoa, kun suunnittelet sylkäiseväsi, avustaja sanoi. – Miksi? – Ihmiset paheksuu ja tuijottaa. – Okei, Vinokas vastasi, nosti piponsa ilmaan ja raapi päälakeaan. Nyt vastaantulija katsoi huvittuneena. – Voisitko olla raapimatta itseäsi, avustaja sanoi.
Liukkaalla polulla itsensä hikiseksi ja ärtyneeksi tasapainoillut Vinokas pysähtyi. Hän huitoi käsillään ja väänteli visiiriään kuin mielipuoli. – Me ollaan Keskuspuistossa eikä muotinäytöksessä! Vastaantulija jähmettyi. Avustaja hymyili ja nyökäytti päätään, että menkää vaan. Vastaantulija kipitti ohi penkan puolelta avustajan jatkaessa Vinokas käsipuolessaan. Vinokas oli episodeista autuaan tietämätön. Ja röyhtäisi kuuluvasti. Uusi vastaantulija katsoi kummasti. – Oletko unohtanut, miltä tuntuu olla näkevä? avustaja kysyi. Vinokas teki äkkinäisen käännöksen. Seuraava vastaantulija jarrutteli kävelyään. – Mitä tarkoitat? – Yleensä ihmiset käyttäytyvät vähäeleisesti, avustaja sanoi. – Täytyy yrittää, Vinokas vastasi ja huokaisi kuuluvasti: – Oh hoijaa! Vastaantulija kiiruhti äärimmäisen asiallisesti nokka pystyssä heidän ohitseen. Vinokas on unohtanut, kuinka näkevät tarkkailevat toisiaan, avustaja mietti.
– Ei sattuisi olemaan vessaa missään lähellä? Vinokas kysyi. – Ei, avustaja vastasi. Vinokas ei kommentoinut mutta näytti vähän vaikealta. – Teet vaan siihen. Jos ei näe, ei voi olettaa, että ehtisi vessaan, avustaja sanoi. Vinokas katsoi häneen lempeillä sameilla silmillään. Avustaja jähmettyi, kunnes huomasi katseen suuntautuvan vasemman korvansa ohi. – Ei opaskoirankaan jätöksiä tarvitse siivota, avustaja sanoi. Hän tarttui valkoiseen keppiin ja iski pystyyn hankeen. – Siihen vaan. Vinokas avasi napin ja kyykistyi. Ensimmäinen vastaantulija teki äkkijarrutuksen ja alkoi tuijottaa metsään. Seuraava teki piruetin ja lähti tulosuuntaan. Avustaja tähyili lumisia puidenlatvoja ja arveli olevansa kyllästynyt esittämään hyväkäytöksistä.
Vinokas veti housut ylös. – Missä olet? hän murahti. Avustaja otti ripeät askeleet ja nappasi tätä käsipuolesta. – Mitä syödään illalliseksi? Vinokas kysyi. – Voidaan käydä kaupassa, avustaja vastasi.
Avustaja avasi kaupan oven, astui sisään ja jäi pitämään ovea auki Vinokkaalle. Vinokas käyskenteli sisään kuin flipperin pallo. – Haluaisitko reilun kaupan banaaneja vai Chiquitoja? avustaja kysyi. – Olisipa maistiaisia, Vinokas sanoi ja näytti toiveikkaalta kuin puiden takaa nouseva aurinko. – Maista, avustaja sanoi ja tökkäsi banaanin Vinokkaan käteen. – Tässäkö? – Kyllä. Näkövammaiset käyttävät muita aisteja kuin näköaistia. Auki vaan, avustaja sanoi. Vinokas kuori banaanin kuin sisällä olisi korttitalo. – Hyvää. – Maista toista laatua, avustaja sanoi ja ojensi seuraavan. Ympärillä ainakin kolme ihmistä tuijotti, käänsi katseensa pois ja tuijotti taas. Vinokas kuori tyynesti. Ei ollut kuudetta aistia. – Ensimmäinen oli parempaa, hän sanoi ja hymyili kuin tähtiä täynnä oleva musta aukko. Avustaja huomasi hämmentyneen näköisen myyjän lähestyvän. Avustaja tökkäsi Vinokkaan valkoisen kepin näkyviin. – Otamme molemmat banaanit, avustaja sanoi kuuluvasti.
Myyjä pysähtyi kohdalle. – Montako banaania ajattelitte ottaa? – Vaikka kuusi, Vinokas vastasi. Myyjä punnitsi kahdeksan banaania ja pussitti kuusi, joihin liimasi hintalapun. Hän ojensi ne avustajalle. – Kiitos, avustaja vastasi. Myyjä hymyili kummasti ja poistui. Avustajasta näytti kuin kaupan valot olisivat himmenneet. Ympäriltä kuului asiakkaiden puhetta. Sitten valot sammuivat kokonaan. – Osaatko kassalle? avustaja kysyi. – Totta kai, Vinokas vastasi ja naksautti kepin auki. Hän oli kuullut kassan juttelevan asiakkaille. Avustaja tarttui Vinokkaan käsivarteen. Hän ei nähnyt hyllynkulmaakaan. – Hoida sinä nämä, hän sanoi ja työnsi banaanipussin Vinokkaalle.
Vinokas saapasteli avustaja hauiksellaan kassalle. He mutkittelivat asunnolle kepin peräsimessä pitkin penkkoja. Vinokkaan kulkeminen oli entistäkin tukkoisempaa mutta omanarvontunto roihusi. – Ovi on auki, Vinokas sanoi ja koputteli rystysillä. Avustaja hoippui pitkäkseen olohuoneen matolle. Näön alkaessa palautua hän nukahti.