Teksti: Jonna Heyenke
Olen syntymästäni asti sokea. Mutta kun nuuhkin ensimmäistä kertaa Thaimaan kuumankosteaa ilmaa, alan nähdä nenälläni.
Tuossa on katukeittiö. Tässä viemäri. Tuo ohi kaahaava auto vaatii pikaista huoltoa.
Ruokakoju. Kioski. Lauma tupakoivia, parfymoituja ihmisiä.
Olemme Thaimaan Phuketissa, eräässä maan suosituimmista turistikohteista. Vaikka matkailusesonki ei ole kuumimmillaan, kadut ovat niin täynnä ihmisiä, autoja ja tuktukeja, että tuoksumaisemat vaihtuvat kuin diakuvat.
Ylivoimaisesti eniten tuoksuu ruoka. Piskuisten katukeittiöiden rinnalla on lukuisia ravintoloita, joissa tarjoillaan länsimaiselle makuaistille säädettyjä thai-herkkuja.
Mutta maassa maan tavalla, ja niinpä istahdamme huteran katoksen alle muovituoleille selailemaan ruokalistaa, josta saa selvää vain Googlen kääntäjällä. Annokset ovat voimakkaasti maustettuja ja maksavat vain pari euroa. Ruokaa voi ottaa myös mukaan, ja mikäpä olisikaan ihanampi ympäristö herkutteluun kuin huoneemme terassi. Sammakot, linnut ja gekot törisevät, livertävät ja sirittävät. Vaikka vietämme täällä kaksi kuukautta, korvat äkkäävät aina jotain uutta.
Maanantaisin on toripäivä, joten suuntaamme paikallisten sekaan tutkimaan tarjontaa. Ja sitähän on. Vihannes- ja hedelmäkojuja, lihakauppiaita, porisevia patoja ja rätiseviä fritöösejä on vieri vieressä. Myyjät eivät puhu englantia emmekä me thaita. mutta mieheni ja torimyyjät taitavat elekielen. Niinpä herkuttelemmekin länsimaan mittapuissa lähes ilmaisella, tuoreella ananaksella ja broilerilla, jonka liha ei maistu stressiltä. Ihmekös tuo, sillä myös hotellimme tuntumassa taapertaa lauma vapaita kanoja kukkojensa ohjaksissa.
Siippani silmä äkkää kojun, jossa myydään hyönteisiä. Sinne ja äkkiä! Ostan grillattuja matoja, heinäsirkkoja ja sammakoita, vaikka mieheni kysyy useaan otteeseen, aionko ihan oikeasti syödä tuollaisia ällötyksiä.
Kaikkea pitää maistaa, joten sujautan grillatun heinäsirkan suuhuni. Minusta tulee heti kojun kanta-asiakas! Maku on miellyttävä, kuin söisi ohuita säikeitä rapeaksi paistettua broilerinlihaa. Friteeratut madot taas maistuvat jauhoisilta mutta mehukkailta ranskalaisilta perunoilta. Noin 25 gramman, yhden euron hintainen pussillinen hyönteisiä täyttää mahan yhtä hyvin kuin iso pihvi. Ei ihme, sillä hyönteisissä on rutkasti proteiineja. YK suositteleekin hyönteisten syöntiä paitsi hyvien ravintoarvojen myös hyönteistuotannon ekologisuuden vuoksi.
Mutta ikävä kyllä ennakkoluulot ovat uusiutuva luonnonvara. Sen saan huomata, kun seison 40-vuotiaan, liki kolme metriä korkean ja muutaman tonnin painoisen elefanttilady Natalian edessä ja tarjoan sille kämmeneltä kokonaista banaania. Kärsä, jonka sisään mahtuisi paksu miehen käsivarsi, hamuaa kämmeneltäni herkkua. Kosketus on yllättävän hento ja lempeä. Muut norsunhoitoretkelle ilmoittautuneet katselevat kauhuissaan, kun syötän Natalialle kämmeneltä ananaksia ja appelsiininkokoisia, riisistä ja kasviksista tehtyjä, tahmaisia palloja.
Elefantin turkista tulee mieleen karhea, piikkinen kynnysmatto. Ihossa on poimuja kaikkialla häntää ja kärsää myöten. Korvat ovat valtavat.
Retken vetäjä kysyy, haluaisiko joku tulla kylvettämään Nataliaa viereiseen jokeen. Vapaaehtoisia ilmoittautuu peräti yksi.
Ei muuta kuin kengät pois ja vaatteet päällä rapakkoon. Thaipoika antaa käteeni harjan ja kehottaa harjaamaan niin kovaa kuin ranteista lähtee. Onneksi olen ruisleipäni syönyt, joten Natalia saa kunnon hemmottelua. Kiitokseksi saan muutaman kärsällisen vettä niskaani. Kai Natalia ajatteli, että pitäähän kylvettäjäkin pestä.
Olen likomärkä mutta tropiikin aurinko kuivaa sen, minkä kastelee.
Innoissani seuraan, miten paikan juniori, viisivuotias elefanttipoika tallustelee estradille. Se nappaa tottuneesti huuliharpun kärsäänsä ja soittaa sellaisen kipaleen, että korvissa soi. Ehdotan, että poika voisi tehdä levyn, jonka tuotolla hankitaan rescue-norsuille ruokaa. Radiosta tulee nykyään paljon karmeampaakin musiikkia.
Kiitokseksi hyvästä esityksestä annan pojalle muutaman ananaksen. Ja ennen kuin ehdin tajutakaan, vasen poskeni saa kunnon viemärinavausmuiskun. Jälkeenpäin saan kuulla, että elefantit harvoin antavat ilman kehotusta pusuja turisteille.
Omakin ihoni kaipaa hoitoa. Elefanteille tarjottavan mutahieronnan ja harjaamisen sijaan päätän kääntyä paikallisen spa-hoitolan puoleen. Varaan pisimmän, viisi tuntia kestävän ja viisi eri hoitoa sisältävän paketin.
Minut haetaan hotellilta autolla, joka tuoksuu vahvasti yrteiltä. Maukkaan teekupillisen jälkeen istun hoitokimonoon puettuna höyryhuoneessa aniksen, mintun ja kurkun tuoksujen keskellä.
Kuorintahoidon ja kuuman suihkun jälkeen ihoni sivellään kauttaaltaan laventelinaamiolla. Minut kiedotaan lämpimään kääreeseen ja jätetään pehmeään sänkyyn uinumaan. Tuoksu, lämpö ja itämainen musiikki saavat minut unohtamaan maan ja valuutan.
Siro aasiatar kysyy, miten voimakkaan hieronnan haluaisin. Pyydän hellintä mahdollista.
Thai-hieronta poikkeaa täysin länsimaisesta. Siihen kuuluu monenlaisia venytyksiä, ja hieroja käyttää apunaan vartalonsa painoa tehostamaan käsittelyä. Pääpaino on jaloissa, mutta kyllä selkä ja kädetkin osansa saavat.
Ihmettelen hennon aasialaisnaisen valtavia voimia. Monien eurooppalaisten, tuplasti tuhdimpien hierojien käsittely tuntuu tähän verrattuna silittelyltä. Lihakset ja jänteet vain poksuvat ja rätisevät. Tunne on silti kaikin puolin miellyttävä, ja ylang-ylangilta tuoksuva hoitoöljy kiidättää pois kivun ulottuvilta.
Seuraavaksi on kasvohoidon vuoro. Iholle sivellään huumaavantuoksuista puhdistusmaitoa, kuorintavoidetta, kasvonaamio, erilaisia seerumeita ja lopuksi voide. Joka vaiheessa ihoa hierotaan, painellaan ja kosketellaan voimakkaasti mutta samalla hellästi.
Lopuksi kokeneet, vahvat sormet hierovat päätä. Hoidon päättävät nyrkiniskut niskaan ja hartioihin. Kuulostaa väkivaltaiselta, mutta nuo napakat mutta samalla lempeät iskut naksauttavat katkaisijat oikeisiin asentoihin.
Tällaisesta rentoutuslomasta en ole edes uskaltanut nähdä unia. Thaimaa tarjoaa kaikille aisteille niin paljon elämyksiä, että kaksi kuukautta kuluu liian nopeasti.
Mutta me palaamme vielä! –
