Teksti: Riitta-Kaisa Voipio
Paitsi että ruoka pitää hengissä, siihen liittyy vahvoja arvoja alueittain, kulttuurisesti ja yhteiskuntaluokittain. Se on aina myös eettinen valinta; paljonko suomalaista tuottajaa arvostetaan, miten viljelymaata kohdellaan, törsätäänkö ja tuhlataanko ruokaa.
Tänä keväänä kodeissa on kokattu enemmän kuin vuosiin. Leivonta on osoittautunut suosituksi, ja kotona paistuvat sämpylät, leivät, pizzat ja pullat levittävät tuoksuaan ympäriinsä. Kun ihminen rakastaa läheisiään, hän leipoo paljon. Näin on todennut muun muassa kirjailija Jari Tervo.
Ruoanlaitto vie aikaa, mutta se kannattaa. Patojen ja pilkkumien parissa ajatukset lähtevät helposti lentoon, kun kädet työskentelevät ruokkien aivoja, ja mieli rentoutuu.
Lähiruoan puolesta on paukutettu rumpua jo pitkään. On huikeasti järkevämpää syödä lähellä tuotettua ruokaa kuin rahdata sapuskaa merten takaa. Se on myös ilmaston kannalta parasta, samoin kuin niukka lihansyönti.
Ruoan eettisyys kiinnostaa monelta kantilta. Ruokaringit ovat kasvattaneet suosiotaan, samoin omat pienet ja suuremmatkin viljelmät. Siirtolapuutarhapalstoja jonotetaan vuositolkulla ja monenmoiset joutomaat valjastetaan perunamaaksi tai kasvatuslaatikoiden tantereeksi.
Minusta hieno idea on semmoinenkin, että isompi porukka hankkii palstan ja pestaa sinne puutarhurin. Silloin tietää, mitä syö. Ja jos pellolla voi käydä itsekin huhkimassa mullan ja kasvien kimpussa, pysyy tuntuma alkutuotantoon. Ehkä ulkomainen, riistotyövoimalla tuotettu halpa ruoka ei sen jälkeen enää innosta.
Yhteen aikaan puhuttiin Välimeren ruokavaliosta, sitten Itämeren dieetistä. Ravintotieteilijät suosittelevat syömään sellaista, joka on kuulunut jo iät ja ajat suomalaisten pöytään. Se on testattu ja hyväksi havaittu: paljon juureksia, kasviksia, marjoja ja villin veden kalaa, vähän ja harvoin punaista lihaa, valkoista vehnää ja sokeria.
Ruokakulttuuri on Suomessa monipuolistunut viimeisten vuosikymmenten mittaan. Nyt etnoravintoloita vilkkuu joka kulmalla. Suomalainen ruoka ei juuri juhli kuppiloissa, minua se hiukan surettaa. Ainoastaan jouluruoat edustavat suomalaisperinnettä. Niin, ja mämmi.
Lehtien ruokasivuja lukiessa usein hämmästelen, miten kummallisia nimiä ruoilla nykyään on. Ne juontuvat kaikki jostakin muualta, ja niihin tarvitaan aina erikoisaineksia. Täytyykö ruoalla ylipäätään olla nimi.
Jos tahtoo valmistaa kerran jotakin eksoottisempaa, on sitä varten hankittava kasa pussukoita ja purnukoita. Niistä sitten otetaan hyppysellinen tai puoli desiä tai kolme teelusikallista, loput jää tähteeksi. Seuraavassa ruokakaapin siivouksessa ne joutuvat väljähdyttyään tylysti kompostiin.
Hävikkiä ei tarvitsisi syntyä ollenkaan. Mutta jos syntyy, niin päätyköön edes kompostiin tai biojätteisiin. Sieltä arvokas raaka-aine kulkeutuu jälleen pellolle kiertäen takaisin lautaselle. Tehotuotanto lannoitteineen ja yksipuolisine viljelyineen tappaa ennen pitkää maan.
Omassa keittiössä touhu alkaa yleensä niin, että otetaan viiden litran kattila tai neljän litran pata. Lähes 50 vuoden päivittäisen ruoanlaittokokemuksen kautta olen kallistunut yksinkertaisen, konstailemattoman safkan kannalle.
Multaiset juurekset pestään, vihannekset huuhdotaan ja kaikki pilkotaan keittoon, pataan tai muhennokseen, isot kasat myös salaatiksi. Torin kalakauppiaalta voi noutaa eilen pyydystettyjä eväkkäitä ja ei kun pannulle.
Kotimaiset viljat loistavat meidän aterioilla. Kokonaiset kauranjyvät, rikotut ohrasuurimot ja tattarit muhivat puuroiksi. Niistä voi laittaa myös risotonkaltaisia ruokia kasviksilla varioiden. Silloin niiden nimi onkin ohratto tai kauratto! Vain se kuuluisa mielikuvitus laatii rajat.
Viljamyllyn omistajana olen hankkiutunut parin viljelijän kaveriksi ja ostan heiltä vehnänjyvät säkeissä itse jauhettavaksi. Voi sitä tuoksua myllyn surratessa ja täysjyväjauhojen valuessa pussiin.
Kaiken tämän äärellä vihlaisee kuitenkin tieto, että liian monet kärsivät ruoanpuutteesta. Maanantaiaamuisin esimerkiksi kouluun saapuu nälkäisiä lapsia, joille onneksi monessa opinahjossa tarjotaan kunnon aamupala. Leipäjonot venyvät varsinkin kriisiaikoina, eikä Hurstien työ
käy ihan heti tarpeettomaksi. Maailma on kummallinen, ristiriitainen ja epäoikeudenmukainen.