Teksti: Satu Linna
Edellisessä Kajastuksessa Gyöngyi Pere-Antikainen pohdiskeli kiinnostavasti sokeiden mahdollisuuksia kokea kauneutta sekä samalla sitä, miten näitä kokemuksia voidaan lisätä kuvataiteen kuvailutulkkauksen avulla. Hänen jutussaan näkökulma on aikuisena sokeutuneen, ja hän esitti toivomuksen, että joku kommentoisi asiaa syntymäsokean kannalta. On totta, että sokeutumisikä vaikuttaa olennaisesti kykyyn ymmärtää visuaalisia ilmiöitä ja saada niistä kauneuselämyksiä.
Teksti: Satu Linna
Menetin näköni alle vuoden ikäisenä verkkokalvon syövän takia. Olen harvinainen aito ”umpisokko”, joka ei näe edes valoa. Näin ollen minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, miltä ylipäätään tuntuisi havaita silmillään jotain. Kaikki valoon, valaistukseen, varjoihin ja väreihin liittyvät käsitteet ovat minulle ilmiöitä, joiden tiedän olevan olemassa, mutta joita en koskaan tule aidosti ymmärtämään.
Uskoisin, että aikuisena sokeutunut ja syntymäsokea odottavat kuvataiteen kuvailutulkkaukselta osittain eri asioita. Aikuisena sokeutunut toivoo yksityiskohtaista selvitystä maalauksen väreistä ja valoista, koska onnistunut kuvailu luo hänelle elävän mielikuvan ja sitä kautta kenties aidon kauneuskokemuksen. Käyn kyllä joskus kuvailutulkatussa taidenäyttelyssä tai taidemuseokierroksella, mutta minulle siinä on kysymys tiedosta ja oppimisesta. On mukava yksinkertaisesti kuulla, mitä jokin perinteinen maalaus esittää, ja joidenkin kuuluisien taulujen kohdalla se kuuluu tavallaan yleissivistykseen (esim. Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli tai Eetu Iston Hyökkäys). Edellä mainitunkaltaisten kulttuurihistoriallisesti merkittävien teosten hyvään kuvailutulkkaukseen kuuluu myös tietoa siitä, miten ne liittyvät omaan aikakauteensa ja/tai mahdollisesti taiteilijan elämään. Pidän historiasta, joten tuollainen tieto voi olla hyvin kiinnostavaa. Abstraktien maalausten esittelyihin en yleensä viitsi osallistua, koska paraskaan kuvailutulkki tuskin pystyy kertomaan niistä mitään, mikä ei menisi täysin yli käsityskykyni.
Väreistä syntymäsokealle pystyy käytännössä opettamaan vain jonkin verran teoriatietoa tyyliin ”älä käytä vihreää huivia, jos puserosi on punainen”. En ole koskaan innostunut kuvittelemaan värejä, koska tiedän, että oletukseni menisivät täysin metsään. Tämä käsitys vahvistui, kun teini-iässä luin Sheila Hockenin muistelmakirjan Emma ja minä. Romaanin pääaiheena ovat Hockenin opaskoirakokemukset, mutta tarinan loppumetreillä kirjailija sai onnistuneen kaihileikkauksen ansiosta näkönsä takaisin. Hän mainitsee, että vaikka hän oli elänyt lapsuutensa ja osan nuoruudestaan heikkonäköisenä ja nähnyt värejä jotenkuten, kunnolla nähdyt värit olivat aivan erilaisia kuin hän muisti tai kuvitteli. Tästä ymmärsin, ettei mikään määrä selittämistä saa minua ymmärtämään mitä tai millaisia värit ovat. Kun ei ymmärrä väreistä mitään, ei voi koskaan esimerkiksi tajuta kokemuksellisesti, miltä näyttää, kun aurinko laskee järveen, ei taulussa eikä elävässä elämässä. Ja jos jotain ilmiötä ei pysty itse havaitsemaan tai ymmärtämään lainkaan, siitä ei voi saada tunne-elämyksiä, joita kauneuskokemukset nimenomaan ovat.
Nyt kuulen sieluni korvilla miten jotkut sanovat: ”Voi miten surullista. Syntymäsokeilla ei siis ole lainkaan kokemusta kauneudesta”.
Kiitos vain huolenpidosta, mutta tuo on toki hölynpölyä. Syntymäsokealla, jolla on tilaisuus tutkia ympäristöään, on paljon kauneuselämyksiä. Ne eivät vain tule näönvaraisista asioista vaan yleensä kuulo- tai tuntoaistin välityksellä. Taiteessa parhaita kauneuden tuojia ovat musiikki ja kirjallisuus. Musiikissa kauneutta on melodioissa, harmonioissa sekä soitinten ja laulajien äänissä. Kirjallisuudessa kauneus voi olla joko koskettavan tarinan sisällössä tai tekstin kieliasussa, kuten vaikkapa monissa Eino Leinon runoissa.
Entä ohjaako kuvailutulkkaus syntymäsokeita kauneuden luo? On sekin joissain yksittäistapauksissa mahdollista. Mieleen tulevat tässä lähinnä tarinaltaan kauniit elokuvat, joissa kuvailutulkkaus on tarpeen juonen ymmärtämisen kannalta. Minulle tällaisia ovat olleet vaikkapa Klaus Härön Postia pappi Jaakobille ja Miekkailija. Sen sijaan maalausten kauneus perustuu ainoastaan ja vain näkemiseen. Kuvailutulkkauksen välityksellä voin kyllä oppia jostain taulusta paljon kiinnostavia asioita, mutta kauneuselämyksen kaltaista tunnesuhdetta en pysty siihen solmimaan.
Kyllä me sokeat löydämme kauneutta kuvataiteestakin. Olen tunnustellut monia upeita veistoksia, joissa on esim. selkeä ihmishahmo ja siinä paljon selvästi erottuvia kosketeltavia yksityiskohtia, kuten kampaus tai pitkä hame monine laskoksineen. Entä oletteko nähneet koskettelukirjoja, joita Celia-kirjastosta nykyisin lainataan pienille sokeille lapsille? Monissa niistä on kiehtovia kohokuvia, joissa on käytetty monenlaisia pintamateriaaleja. Keski-ikäisenäkin innostun edelleen lähes lapsenomaisesti, kun saan ominpäin selville, mitä jokin kohokuva esittää. Arkielämän kosketeltavaa kauneutta voi kokea esim. tunnustellessaan vauvan uskomattoman pieniä mutta täydellisiä käsiä tai koiran kiiltävänpehmeitä luppakorvia.
Tuoksuja ei kauneudesta puhuttaessa usein mainita, vaikka ehkä pitäisi. Lempikukkani on hyasintti, joka on samalla osa minulle tärkeää joulun kokemusta. Joillekin se tosin on liian voimakastuoksuinen päänsärkykukka. Aikaisen kevätaamun kauneuden sokea voi kokea omalla tavallaan kosteiden kasvien raikkaan tuoksun sekä mustarastaiden tai muiden taitavien laululintujen äänten kautta.
Kauneuskokemukset ovat aina subjektiivisia ja tulevat eri ihmisille eri asioista. Näkökyky tai sen menettämisen ajankohta ovat vain kaksi esimerkkiä tähän vaikuttavista tekijöistä. Kauneuskäsityksissä on näkevienkin välillä valtavia eroja. Se, mikä yhdelle on maailman upein muotivaate, on toiselle ylikallis, epäkäytännöllinen ja karmeanvärinen rätti. Vastaava ilmiö näkyy arkivaatteissakin. Minulla oli nuorena kirjava helleasu, jota toiset nimittivät upeaksi puvuksi, mutta yhden tuttuni mielestä se oli: ”ihan kun mummun vanhat verhot”. Vastaavasti kahdesta normaalikuuloisesta toinen sanoo samaa musiikkikappaletta huikean kauniiksi, toinen hirveäksi mölinäksi.
Syntymäsokean kauneustaju on periaatteessa yhtä hyvä kuin muidenkin, paitsi että rajoitteena on kyvyttömyys ymmärtää pelkästään näkemällä havaittavia käsitteitä tai saada niistä tunne-elämyksiä. Tämä rajoite on osa syntymäsokean vammaa, eikä se häviä millään määrällä opettamista eikä luultavasti millään teknisellä keksinnöllä (jollei joskus parin sadan vuoden päästä sitten opita rakentelemaan sokeina syntyville pikkulapsille terveitä silmiä). Mutta kauneutta on onneksi monenlaista, ja sitä riittää myös meille koko ikämme sokeina eläville.