Teksti: Aila Malkki
Kun ihmisen muisti heikkenee, hän pystyy silti usein tavoittamaan lapsuuden ja nuoruuden sävelmät sanoineen. Ne painuvat mielen sopukoihin pysyvästi vielä siinäkin vaiheessa kun muu puhe on haihtunut pois.
Perinteisesti laulujen sanoitus on pohjautunut runomuotoihin, jotka on helppo muistaa. Osa lauluista sävelletään suoraan runoihin, osa runoista taas syntyy sävelen jälkeen. Joskus molemmat tulevat paperille yhtä aikaa.
Muistamisen tuen lisäksi runot periytyvät jo ensimmäisistä laulaen välitetyistä tarinoista, itkuvirsistä ja laulelmista. Se oli ainut keino pitää perinteet hengissä aikana, jolloin vain harvat osasivat kirjoittaa tai lukea.
Lauluperinteen ansiosta taitavat runoilijat ovat pysyneet kansalliskirjallisuudessamme. Heidän arvonsa nousee jatkuvasti ajattomien riimien eläessä esityksissämme. Yhä uusia versioita tehdään entisten rinnalle, mikä osoittaa entisaikojen mestareiden vahvuutta.
Säilyneet rivit synnyttävät uusia sanontoja kieleen ja voimistuvat edelleen sitä kautta. Kun miettii sanontoja ja viisauksia, niissä heijastuvat historiassa hioutuneet elämänohjeet.
Menneiltä vuosilta säilyneet suuret ajattelijat ovat innostaneet nykytaiteilijoita luomaan omia versioita ikivihreistä runoista. Tähän asemaan on astunut esimerkiksi Eino Leino. Hänen vanhentumattomat säkeensä pätevät tänään Vesa-Matti Loirin esittäminä yhtä hyvin kuin yli sata vuotta sitten runossa Lapin kesä, kokoelmasta Kangastuksia, 1902.
Leino loistaa niin ikään lausuntataiteessa. Uudenvuoden yönä on ollut tapana lausua säkeistöjä hänen runostaan Hymyilevä Apollo vuodelta 1898. Monien tunnistama on niin ikään Lapin kesä, kokoelmasta Kangastuksia, 1902. Siitä ovat painuneet mieliimme muun muassa säkeet:
Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.
Suomalaisista runoilijoista myös Otto Manninen oli suomentaja kuten Leino. Runoudessa ja kääntämisessä onkin tietty yhtäläisyys: molemmat ovat vapaasta maineestaan huolimatta erittäin kurinalaisia taiteenmuotoja. On noudatettava riimittelyn lakeja, vaikka nykyään riimittelyä on hankala löytää, mutta sinne se on kätketty.
Runoutta voidaan pitää tiivistettynä proosana – mitä lyhytsanaisempi säkeistö, sitä tehokkaampi sanoma. Vanhan viisauden mukaan kirjoitin pitkän tarinan, koska en ehtinyt muokata siitä lyhyttä.
Runoilijan arvostus kasvaa, kun hänen luomuksiaan toistetaan lauluissa vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen. Taiteilija saattaa rakentaa kokonaisen levyllisen musiikkia yhden runoilijan kirjoittamien säkeiden ympärille. Näin myös kuulijat tutustuvat entistä syvemmin kuulun runoilijan teoksiin ja sanomaan sekä niiden tulkintaan.
Yhteislaulu on hyvin suosittua Suomessa varsinkin joulunaikaan. Se kohottaa mielen ja herkistää kauniisiin ajatuksiin. Musiikin kokeminen yhdessä muiden kanssa lisää yhteisöllisyyden tunnetta – kaikki kuulumme samaan kansaan ja kieleen – virkistymisestä puhumattakaan.
Kun uudet sukupolvet saavat tutustua entisaikojen suurnimiin, se hioo heidän historiantajuaan. Vasta siltä pohjalta saa käsityksen nykyhetken virtauksista ja niiden taustoista. Sitä kautta saattaa saada myös paremman otteen omaan itseensä.
Suorasanaista proosaa ehkäpä inspiroituu luomaan runouden kautta. Sitä voisi ajatella tiiviin runon laajentamisena. Siten ikään kuin avaa suljetun viestin. Laajempi tapa ilmaista luovuuttaan sopisi yksille, runomitta toisille.
Yhteinen tekijä runoille ja niiden sävelmille on ihmisiä innostava ja kannustava henki, jota ei saa aikaan oikeastaan millään muulla yhtä helpolla tavalla. Jo yksi yhdessä laulettu, tunteisiin vetoava, sydämiin tallentunut laulu saa ihmisen heittämään huolet hetkeksi harteiltaan. Anu Kaipaisen runo Nuoruustango on muodostunut klassikoksi Kaj Chydeniuksen säveltämänä. Laulun tulkitsee Kiti Neuvonen, 1977:
Ei ole muuta antaa kuin tämä nuoruutein
Sulle sen tahdon kantaa
En ota itsellein