Teksti: Jonna Mononen
Noin kymmenen vuotta sitten otin ensimmäisiä askeleita kohti Saksan yhteiskuntaa. Haparoiviksi askeleeni teki se, että inhosin olutta, Saksan kansallisjuomaa. Kun kaverini ravintoloissa tilasivat tuopin kuohuavaa, minun lasissani oli kokista. Sokeanakin tunsin saksalaisten surulliset, jopa järkyttyneet katseet.
Sitten vuosi 2009 päättyi. Minut oli kutsuttu aamupalalle kaverini luo. Perinteikkääseen, baijerilaiseen aamiaiseen kuuluu müncheniläistä, vain aamuisin tarjottavaa, vaaleaa makkaraa kera makean sinapin, suolarinkeleitä ja olutta. Etenkin Baijerissa käsite ILTAKALJA ei ole ottanut jalansijaa, sillä moni tarttuu tuoppiin jo aamusta. Suomessakin kiertävä huhu BMW:n tehtaalla olevista olutautomaateista ei ole huhu vaan totisinta totta. Humalassa ei kuitenkaan hoiperrella; oluen tarkoitus on tuottaa makunautintoja, ei nostaa veren promilleja.
Mutta palataanpa baijerilaiseen aamiaiseen. Lasien sijaan pöytään oli katettu oluttuoppeja. Kaverini pyysi, että maistaisin edes Radleria. (Radler =pyöräilijä) Tämä urheilijan ihmejuoma on seos, joka koostuu oluesta ja sitruunalimsasta. Nielin ennakkoluuloni ja ensimmäisen Radlerini. Samaa suosittelen muillekin, jotka eivät pidä oluesta mutta haluavat tutustua tähän jaloon juomaan. Radlerin voi sekoittaa itsekin sitruunalimsasta ja vaaleasta oluesta. Limsan määrää voi sitten vähitellen pienentää, kun oluen maku alkaa tuntua suuhun sopivalta.
Elämäni ensimmäisessä, ravintolasta tilaamassani tuopissa vaahtosi Hefeweizen eli vaalea vehnäolut. maultaan nämä perinteistäkin perinteikkäät saksalaisherkut ovat pehmeitä ja hedelmäisiä. Raikkautensa vuoksi ne sopivat erinomaisesti janojuomiksi. Niistä puuttuu monille oluille tyypillinen karvas humalan maku, jota useat vierastavat, ainakin aluksi. Juuri Hefeweizenien myötä minusta kehittyi vähitellen yhteiskuntakelpoinen saksansuomalainen.
Kun hana oli saatu auki, oli aika tutustua uuteen, rikkaaseen maailmaan. Saksa on kirjaimellisesti tuhansien oluiden maa. Jopa kolmenkymmenentuhannen asukkaan kotikaupungissani on kuusi panimoa, joista jokainen tuottaa useita, erityyppisiä oluita. Täältä Baijerin sydämestä on peräisin myös vuoden 1516 Reinheitsgebot eli oluen puhtauslaki. Siinä säädetään, että oluenvalmistuksessa saa käyttää vain vettä, ohramaltaita ja humalaa. Vaikka laki kumottiin 1980-luvulla, se on yhä lukuisten panimoiden ehdoton periaate.
Toisin kuin Suomessa, täällä ei olutta valita alkoholipitoisuuden vaan tyypin perusteella. (Perinteisissä, saksalaisissa oluissa alkoholia on hiukan yli viisi prosenttia.) Nyt kun saksalaiset oluet ovat viimein virranneet myös Suomen marketteihin ja ansaitusti vallanneet niistä kunnolla hyllytilaa, suosittelen unohtamaan ne pullon kyljessä olevat lukemat. Oluen tarkoitushan on antaa makunautintoja ja tuoda piristystä seurusteluun. Rentous, joka oluen nauttimisesta usein seuraa, on osin peräisin humalasta…enkä nyt tarkoita päihtymystä vaan kasvia, jota oluen valmistamiseen käytetään. Juuri humalaa on kiittäminen monille oluille tyypillisestä, katkerasta mausta, jota jotkut oluenystävät kavahtavat. Jos taas rakastaa karvasta kaljaa, on Pilsener, tai Pils, takuuvarma valinta. Suomenkielisen PILSNERI-nimityksen ei saa antaa hämätä; näillä runsaasti humalaa sisältävillä mallasherkuilla ei ole mitään tekemistä ykköskaljan nimeä kantavan lirun kanssa.
Minusta on kymmenen Saksassa asutun vuoden aikana tullut nimenomaan Pilsien suuri ystävä. Hurahtaminen ei kuitenkaan tapahtunut hetkessä. Kun olin päässyt sinuiksi Hefeweizenien kanssa, oli aika kurkistaa vaaleiden oluiden (saksaksi Helles) maailmaan. Vaaleat oluet ovat usein maultaan miedohkoja ja erittäin raikkaita. Hefeweizeneille tyypillisen hedelmäisyyden tilalla on maltaiden viljainen, tasapainoinen maku. Monet maailmalla kulauteltavista tölkkiklassikoista kuuluvat tähän ryhmään. Vaalea olut on erinomainen hellepäivien seuralainen. Sen tutun ja turvallisen suomalaisen oluen sijaan suosittelen tutustumaan saksalaiseen tarjontaan. Kuten jo aiemmin todettiin, moni panimo luottaa yhä vakaasti vuoden 1516 puhtauslakiin, ja sanoo lisäaineille ponnekkaasti NEIN! Maku on sen mukainen. Hyvä Helles on kuin siemaus raikasta, maustettua lähdevettä.
Vaalean oluen isoveli on tumma, Dunkles. Kuten nimikin kertoo, olut on väriltään tummempaa. Tämä johtuu siitä, että maltaita on paahdettu enemmän kuin vaaleiden oluiden valmistuksessa. Paahtamisen vuoksi maltaat antavat oluelle voimakkaamman maun. Tyypillinen Dunkles on kuin hörppäisi viljapeltoa. Maku on runsas ja tasapainoinen sekä aavistuksen makea olematta kuitenkaan imelä. Seurustelujuomana Dunkles on vertaansa vailla.
Jos törmäät pulloon, jossa lukee RAUCHBIER (savuolut), älä säikähdä, vaan poimi pullo kärryyn. Tämän oluen maltaat on paahdettu ja kuivattu pyökkipuun savussa. Savu ei missään nimessä hyökkää kimppuun vaan antaa upealla tavalla erikoisen silauksen makunautinnolle. Savuoluiden metsästys on usein vaikeaa jopa täällä Baijerissa, jossa kyseinen oluttyyppi on ottanut jalansijaa. Saksassa niitä tapaakin useimmiten panimoiden ravintoloissa, joissa voi päästä maistelemaan vain hetken myynnissä olevia kausituotteita. Ikävä kyllä näitä sitruunalla, mintulla tai vaikkapa pekonilla aromatisoituja oluita valmistetaan niin pieniä määriä, ettei niistä ole vientiin.
Keskitytään siis tämän pienen harharetken jälkeen oluisiin, joita perusmarketista voi maidon ja leivän ohella poimia mukaansa. Tarinassa vilahtivatkin jo pilsnerit, joilla ei ole ”ykköskaljana” tunnetun oluen kanssa mitään tekemistä. Nimensä Pilsener, tai Pils, saa böhmiläisestä Pilsenin kaupungista, jossa tämä olut näki päivänvalon. Holiprosentilla ei ole väliä, kun oluen ystävä saa tuoppiinsa hyvää, runsaasti humaloitua Pilsiä. Maku on katkera ja kuiva mutta samalla raikas…Eli juuri sellainen, jota kymmenen vuotta sitten vihasin mutta jota nyt rakastan. Pilsit jakavat oluen ystävät selvään ”JA / NEIN” -leiriin. Se, kumpaan kuulut, selviää vain tutustumalla rohkeasti tämän oluttyypin edustajiin. Jos Pils ei ole se sinun juttusi, voit palata vaikkapa tummien oluiden lämpimään tai vaaleiden pehmeään syliin.
Lopuksi pieni vinkki sinulle, joka haluat saada oluesta kaiken irti. Pullonsuusta juominen on helppoa, mutta tällöin menetät saksalaisoluille tyypillisen, runsaan vaahtokruunun, joka kohoaa ylväänä tuopin pinnalle. tuopista nautittuna tunnet paremmin myös oluen tuoksun, joka antaa mallasherkun kohtaamiselle viimeisen silauksen. Ja aina parempi, jos pöydässä on joku, jonka kanssa voit kilauttaa tuoppeja yhteen.
Ei muuta kuin kippis, tai kuten täällä Saksassa sanotaan: ”Eins, zwei, G’suffa!”