Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Jos olisin aivojen muovautumiskykyä tutkimaan erikoistunut tiedemies, eräs mielenkiintoinen kohde saattaisi olla tutkia sokeiden henkilöiden aivojen kykyä mukauttaa muita aisteja korvaamaan puuttuvaa näköä. Yleisesti ottaen tiedetään, että kuulo-, tunto- ja jopa hajuaisti saattavat virittäytyä tavallista herkemmiksi ottamaan vastaan virikkeitä, lisäksi sisäkorvassa ilmeisesti tasapainoelin kehittää esineitä kaiun avulla ”kuulevan” tietyn kuudennen aistin herkkyyttä. Mutta onko tämä muiden aistien ylimääräinen herkkyys ja jatkuva valmiustila aina hyväksi ihmiselle?
Astun asuntooni ja suljen oven perässäni. Pysähdyn hetkeksi kuuntelemaan tilaa. Hiljaisuutta kaikkialla, ehkä jääkaappi surisee, kadun liikenteen ääniä suodattuu suljettujen ikkunoiden läpi hyvin vaimeana, niitä en niihin tottuneena edes noteeraa. Potkaisen kengät jalastani, ripustan takin naulakkoon, kävelen hiljaa olohuoneen keskelle ja koko olemukseni avautuu vastaanottamaan hiljaisuutta ja rauhaa huokuvan tilan syvyyttä ja avaruutta. Sieluni silmin näen kotini, näen valot ja varjot, juuri nyt kaikki on staattista, liikkumatonta ja minä hengitän vapaammin, rintakehässä sykkii halu ottaa halaukseeni kaikki kokemani. Vietin pitkän päivän kaupungilla, kokouksessa, kahvilassa ystäviä tapaamassa, opaskoiran kanssa lenkkeillen, ruuhkabussissa ja taksin takapenkillä, kaupan jonossa ja avustajan kanssa asioita hoitaen. Ympärillä koko ajan valtava määrä ääniä, puhetta, kulkuneuvoja, laitteita, taustamelua. Osa ulkopuolista melusaastetta, mutta merkittävä osa tarkoin kuunneltavaa. Liikenteen melusta on erotettava lähestyvän bussin ääni, suojatien reunalla on kuunneltava autojen hidastamista (miten minun käy äänettömien sähköautojen yleistyessä?!), liikennevalojen piippauksia ja nakutuksia, ihmisäänten joukosta suodatettava minulle puhuvia tai jollain tavalla merkityksellisiä ääniä ja puheita. Koirani kanssa kulkiessani joudun usein turvautumaan puhuvan näkövammaisnavigaattorin Blindsquaren apuun, se hölöttää luukuulokkeiden kautta korviini valtavasti informaatiota ympäristöstäni. Näen aika pitkälti kuulon kautta.
Jossain vaiheessa korvani väsyvät. Tai aivonihan väsyvät, informaatiota tulvii liikaa, korvia on melkoisen mahdotonta sulkea vaikkapa bussimatkan ajaksi, kun on seurattava reittiä kuulokkeista, korvia ei voi silmien lailla räpäyttää hetkeksi auki vilkaisemaan ja ummistaa taas lepohetkeksi. Korvien on pysyttävä auki koko ajan, kun olen liikkeellä tai mukana sosiaalisissa tilanteissa.
Kotona istahdan rentoutumaan. Hiljaisuus alkaa sekin pikkuhiljaa elää ympärilläni. Yläkerran lapsi pomputtaa palloa lattialla, jossakin pesukone linkoaa, koira tuhisee unissaan, juna viuhahtaa talon läheltä ohi. Tekisi mieli pukea vastamelukuulokkeet, mutta niiden kanssa sokeana on mahdotonta liikkua, en havaitsisi sen kuudennen aistin, sisäkuulontapaisen avulla asuntoni tilaa, huonekaluja, seiniä ja ovia, vaan törmäilisin koko ajan. Ja kyllä, kodin tavanomaiset pienet äänet tuntuvat stressin lauettua sittenkin rauhoittavilta.
Rentouduttuani alan touhuta, viettää iltaa. Näkevänä ottaisin sanomalehden, kenties laittaisin television äänettömäksi taustakuvaksi päälle. Sokeana en näin voi tehdä. Minusta tuntuu, että kuunnella ei voi passiivisesti, ei ainakaan yhtä helposti kuin katsoa. Näkevänä osasin tuudittaa itseäni uneen kohdistaen katsettani yhteen kohtaan tai liu’uttaen katsetta vaikkapa verhojen kuvioita pitkin – ei aikaakaan ja silmäni painuivat kiinni ja vaivuin uneen. Yritän samaa äänten kanssa ja laitan radion päälle, jotain hiljaista musiikkia. Joskus onnistuu, mutta aivan liian usein havahdun puoliunesta hereille ja alan kuuntelemalla kuunnella.
Ja miten käy sitten äänikirjojen kanssa? Tämä lienee aika yleistä näkövammaisten keskuudessa: kun kuuntelen äänikirjaa makuuasennossa tai edes puolimakuulla, on jonkin ajan jälkeen miltei mahdotonta keskittyä, puhe alkaa puuroutua ja kohta olen unessa. Mutta viimeistään sillä hetkellä, kun unitoiminto sammuttaa äänikirjan, revähtävät silmäni ja korvani apposen auki ja uneliaisuuden viimeisetkin rippeet ovat tipotiessään, eikä uni palaa helposti, ei.
Ne äänikirjat! Intohimoisena lukijana hamstraan niitä, niitä kuluu keskimäärin pari-kolme kirjaa viikossa. Melkoinen äänten määrä kuunneltavaksi, vieläpä suoraan korviin kuulokkeiden kautta. Lisäksi luen kaikki sanoma- ja aikakausilehdet, sähköpostit, internetistä saatavat muut julkaisut ja tiedot kaikki äänellä, tietokoneeni ja kännykkäni käyttävät synteettistä koneääntä ja jossain määrin tavallista puhenopeutta nopeammaksi säädettynä – oma rasitteensa siinäkin. Kodissani on liuta muitakin puhuvia vekottimia: vanha herätyskello, lämpömittari, henkilö- ja keittiövaaka, kuumemittari ja verenpainemittari ja tietenkin radio ja televisio.
Pidän kovasti musiikista, musiikkimakuni on aika laaja, klassisesta poppiin ja rockiin. Tekisi mieli istua useasti iltaa tekemättä mitään, keskittyen nuoruuteni suosikkisinfoniaan, jota en ole moniin, moniin vuosiin kuunnellut. Tai tuntuisi ihanalta kuunnella tällaisena kylmänä talvi-iltana huilumusiikkia ison teemukin äärellä. Tai unohtaa päivän huolet uinumalla lempisoittolistani laineilla, tutustua poikani kuuntelemaan musaan, hakea murheiden tultua lohtua musiikin välittämistä tunteista. Kaikki tämä on mahdollista helpommin kuin milloinkaan, suoratoisto-ohjelmat tuovat maailman kaiken musiikin ulottuvilleni. Mutta valinta on vaikea: äänikirjaa vai musiikkia? Ne ovat sittenkin ne kirjat, jotka useimmiten voittavat. Musiikkia tuleekin sitten kuunneltua lähinnä taustamusiikkina ystävien kanssa seurustellessa, silloin aina jotain kevyttä, huomaamatonta, ei paljon keskittymistä edellyttävää. Huomenna sitten jotain parempaa…
Ja kun huominen saapuu, en ehkä jaksaisi edes äänikirjoja. Yhä useammin tuntuu, että kaipaan hiljaisuutta, muutamia tunteja päivässä yön ajan lisäksi, jolloin saisin olla kaksin itseni kanssa, kuunnellen vain sisimpäni ääniä, tuudittaa itseäni rentouttavaan hiljaisuuteen, jossa ajatuksetkin lipuvat verkkaisesti ja hiipuvat pelkiksi olemassaolon tuntemuksiksi, sitten taas kiihdyttää niitä laukkaamaan, etsimään uutta luovuutta, uusia kuvioita, uusia teitä kulkea, ajatusteni ja minun niiden perässä.
Sillä havaitsen kipeästi, miten tämä äänten jatkuva vuolas virta tylsistyttää sisäistä ääntäni. Kirjat ruokkivat sitä, musiikkikin ruokkisi sitä, samaten luonnollisesti hyvät keskustelut ja kaikki muut hyvät äänet – kaikki ne ovat omiaan terävöittämään aivojani. Paitsi että niitä on aivan liikaa. Hamstraan niitä aivan liikaa. En malta olla hamstraamatta, kun hyvää luettavaa, hyvää kuunneltavaa ja kuultavaa maailmassa on niin paljon. Ja kun kaikki tämä kohdistuu vain kuuloon, kun ei ole näköä ottamaan osan virikkeistä, melkoisen suurenkin osan, hoidettavakseen ja käsiteltäväkseen, en voi muutakaan kuin yrittää priorisoida – ja ainakaan kirjoja en mistään hinnasta antaisi pois. Sitten kirjojen hahmot tunkeutuvat uniini, kirjojen ajatukset ja mielenmaisemat pyörivät päässäni päivisin, olen tuntikausia poissa omasta todellisuudestani, vaikka mekaanisesti tekisinkin kotitöitä, kulkisin ulkona tai istuisin porukassa. Liikun haamun lailla, kuulokkeet korvilla, kasvoillani kenties jännitystä tai hymyä, aina vieraissa maailmoissa. Kun kirja päättyy, saatan hypätä samantien seuraavaan, taas uuteen maailmaan, pohtimatta rauhassa edellistä, antamatta itselleni aikaa ja hiljaisuutta. Mutta kun näin jatkuu päivätolkulla, päivien pirstaloituneisuus alkaa käydä ylivoimaiseksi. Onneksi tajuan joskus pysähtyä.
Huomaan yhä useammin kaipaavani hiljaisuutta, joka on näennäisesti tyhjyyttä. Minun on järjestettävä riekaleiset ajatukseni, vilisevät tunteeni, välähdyksenomaiset ideani – annettava niille riittävästi tilaa, jotta ne muodostaisivat eheän kokonaisuuden, jota voisin kutsua luovuudeksi tai ajatusmaailmaksi. Jotta ne eivät haihtuisi ilmaan voikukan hahtuvien lailla kirjojen hahmojen tieltä, äänten kakofoniaa pakoon.
Hiljaisuus kutsuu minua. Joskus nuorempana saatoin pelätä sitä: hiljaisuus taisi merkitä yksinäisyyttä ja masennusta. Uumoilen, melkein tiedänkin, että vielä tulee aika, jolloin hiljaisuus muuttuu taas vihollisekseni, jonka otteesta ei ole ulospääsyä. Mutta juuri nyt, kun elämä tarjoaa niin valtavan paljon hyvää, hiljaisuus on ystävä. Sen syliin on ihanaa kietoutua, se on turvallinen ja rentouttava syli, parantavakin. Kun hetken päästä sammutan tietokoneeni, puhesyntetisaattori lakkaa pälättämästä ja kone surisemasta, ojennan molemmat käteni suoraksi, kurkotan korkealle, kävelen ympäri asuntoa hiljaa, varon, että paljaat varpaani hipaisevat parkettia mahdollisimman kevyesti, sormeni tuntevat viileähkön huoneilman valuvan hiekan lailla sormien välistä ja ihoa pitkin, silmäni ja korvani aukeavat suuriksi, en näe mitään, enkä kuule mitään nyt, mutta olen yhtä tämän hiljaisuuden kanssa ja nautin tästä hetkestä.