Teksti: Jouko Lehtonen
Rakkaus lavarunoutta kohtaan roihuaa nykyisin eri puolilla Suomea. Aluksi on pelottavaa nousta lavalle ja lukea runo yleisölle. ”Minul-le se on rohkeustesti”, sanoo raumalainen Teemu Laulajainen. Hän kertoo tilanteestaan lisää: ”Runoudessa en piiloudu rooliin tai vuorosanoihin. Se mitä lausun, on hyvin henkilökohtaista. Moni kertoo suhteestaan yhteiskuntaan. Ja jos joku esimerkiksi kokee olevansa heikko, hän voi huutaa ääneen: ’en ole heikko, vaan olen minä´. Runous on terapeuttista ja myös siksi tärkeää.” Kirjastolehti no 4. Lavarunoutta järjestetään eri puolillla maata. SM-kisojen karsintoja pidettiin tänä vuonna 11 kaupungissa. Turussa on kuukausittain TkuOpenMic -tapahtuma, Tampereella Venla-yhteisön runoilta samoin kerran kuussa, jyväskyläläisellä Sähkö-klubilla yhdistyvät runous ja kokeellinen musiikki. Harri Hartell perusti Helsinki Poetry Connection -yhteisön, joka etsii uusia tapoja runouteen. Rap-sanoitukset kuuluvat kuvioon. Rauman Runo-jameissa Teemu Laulajainen pitää tärkeänä, että hän lukee runot selvästi ja kuuluvalla äänellä. Hän lausuu ilman elehdintää tai liikkeitä. Niitä ei tarvita, sillä useimmat kuuntelevat silmät suljettuina.
Kirjailija Eppu Nuotio on palannut rikosromaanien pariin. Hän kirjoittaa Ellen Lähde -sarjaa sekä yhdessä Pirkko Soinisen kanssa Salome Virta -sarjaa. Nyt Ellen Lähde -kirjoja on ilmestynyt kaksi, Myrkkykeiso (2017) ja Anopinhammas (2018). Ellen Lähde on jäänyt leskeksi ja päässyt varhaiseläkkeelle. On aikaa seurata ympäristön tapahtumia. Vainun saatuaan Ellen on kuin vihikoira, joka ei voi antaa periksi. Hän selvittää rikoksia puhumalla ja kuuntelemalla. Salome Virta -sarjassa päähenkilö ratkoo tauluihin kätkeytyviä arvoituksia. Mennyt aika, mm. Pariisi jossa Albert Edelfelt maalaa tauluaan, ja nykyinen aikataso lomittuvat toisiinsa. Kirjailijoiden yhteistyö sujuu hyvin. Nuotio tarvitsi taustatietoja Turusta ja löysi paikkakuntalaisen Soinisen elävää tekstiä netistä. He tapasivat, keskustelivat netissä ja innostuivat: yhteistuuminkin voi luoda kirjallisuutta. Asiasta kertoo Ruumiinkulttuuri, no 2.
Viron tasavalta on juhlinut 100-vuotispäiväänsä. Kirjastolehdessä no 4 esitellään 4 nykyvirolaista kirjailijaa. Teokset pureutuvat maan kipeään lähihistoriaan ja kurkottavat myös maagiseen realismiin. Vahur Afanasjev kirjoitti viime vuonna romaanin, joka loksautti virolaisten leuat auki. ”Serafima ja Bogda” kertoo Tarton lähellä sijaitsevan Peipsi-järven alueen vanhauskoisten elämästä historian myllerryksessä. Teos voitti arvostetun Viron kirjailijaliiton palkinnon vuonna 2017. Hänen teoksensa on nykyään kaikkien kirjallisuudesta kiinnostuneiden virolaisten huulilla. Kai Aareleid valittiin vuonna 2016 vuoden kirjailijaksi, mutta harva suomalainen on kuullut hänestä. Teos on nimeltään ”Linnade pöletamine” (Kaupunkien polttaminen) ja ilmestyy suomeksi nimellä Korttitalo. Teos on tarkkanäköinen ja intiimi perhedraama, jossa pienen perheen kohtaloa rinnastuu pienen kansan kohtaloon neuvostovallan alla. Kai Aareleid on nainen, nimestään huolimatta, ja harrastaa lavarunoutta ja lavaproosaa.
Paavo Matsin kuvailee Viron lähitulevaisuutta. Viroa hallitsee jälleen Tsaarin Venäjä. Viljandin kaupungin elämä suistuu raiteiltaan, kun mestari Nikolai Gogol itse saapuu kaupunkiin. Teoksen nimi on ”Gogolin disko” ja se on voittanut sekä Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon että Viron parhaan vuotuisen teoksen palkinnon 2016.
Eda Ahi (s.1990) on nuoren polven runoilijoitten kärkinimi. Runot ovat loppusoinnullisia ja täynnä sanaleikkejä. Hän on kuitenkin myös kantaaottava ja tummasävyinen. Hän tuntee hyvin Ukrainan tilanteen.
Mayojen korkeakulttuuri taisi tuhoutua kuivuuden aiheuttamaan sekasortoon. Sade väheni puoleen vuosina 800-1000. Sitä eivät tutkimuksen mukaan mayojen viljelykset kestaneet. (Tiede 11). Meillä oli kuiva ja lämmin kesä syksyyn saakka. Kestämme sillä talven yli, eikö vain? Sekin lohduttaa, että aurinkoon on vain 8 minuutin matka – valon kyydissä.