Teksti: Marianne Tenhami
Tätä lukiessasi olen toiminut jo yli kahdeksan vuotta emäntäni oppaana eri maissa, paikoissa ja tilanteissa. Alku oli haasteellista, kun nuorena poikana kummeksuin ja jännitin kaikkea uutta ja minun piti aina uusissa paikoissa vetää ja koohata, kun jännitti niin paljon. Vaan toisin on nyt.
Kävimme emäntäni kanssa jälleen kerran Kaapelitehtaan Teatterimuseolla. Nyt osallistuimme kierrokseen, jota vetivät Näkövammaisteatterin entinen ja nykyinen ohjaaja. Emäntäni näyttelee Näkövammaisteatterissa, joten tunsin ohjaajat hyvin entuudestaan. Niinpä minun ei ollut konsti eikä mikään seurata heitä kierroksen läpi, kun emäntäni kehotti minua etsimään heitä ja menemään heidän perässään käyttäen ohjaajien nimiä. Olen oppinut tunnistamaan meille läheiset ihmiset ja tuttavamme heidän nimillään. Niin tein nytkin. Jossain vaiheessa kierrosta minua tosin alkoi hiukan huolestuttaa, kun ne ohjaajat alkoivat huutaa toisilleen ja riehua.
”Ei hätää Pekko. Ne vaan leikkii”, rauhoitteli emäntäni minua. Silti piti ravistella hämmennys pois ennen kuin rauhoituin.
Hiukan myös kummeksuin, kun ohjaajiamme koko kierroksen tunnollisesti seurattuani ja tarkasti heitä silmällä pidettyäni he jäivätkin kierroksen lopussa ylempään kerrokseen, eivätkä tulleet meidän mukanamme hissillä alas. Käännyin monta kertaa katsomaan heidän suuntaansa ja emäntäni joutui vakuuttelemaan minulle, että eivät ohjaajamme tule mukaamme. Ennen hissille menoa emäntäni jätti minut paikalleen paikalla-käskyllä ja meni itse vähäksi aikaa lavalle. Olin käskystä paikallani kuten pitääkin.
”Se oli ihan paikallaan ja vain katsoi sinun perääsi”, ihasteli mukanamme ollut Teatterimuseon työntekijä.
”Se on ammattilainen”, totesi siihen toinen Näkövammaisteatterin ohjaajista. Ilahduin erityisesti hänen kommentistaan: tuo ohjaaja kun ihan oppaan urani alussa taisi hiukan pelätä minua suuren kokoni vuoksi ja nyt kehui minua ammattilaiseksi. Taisi se emäntänikin ilahtua ja olla minusta ylpeä.
”Se on ammattilainen”, totesi rakennustyömies kiertäessäni jälleen kerran yhden monista asuinseutumme rakennustyömaista.
”Minä katselin jo tässä yhtenä päivänä, kun se vei sinua niin hienosti”, hän lisäsi. Emäntäni kertoi minun olevan jo konkari: 10-vuotias, pian kahdeksan vuotta töitä tehnyt opaskoira.
”Sen huomaa”, totesi rakennustyömies. No, nuo rakennustyömaat ovat tulleet minulle kovin tutuiksi, kun joka paikassa rakennetaan: jos ei Länsimetroa tai uutta ostoskeskusta, sitten polkupyöräkaistaa tai liikuntahallia, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Minun oli siis nuoresta oppaanalusta asti opittava luovimaan rakennustyömaiden seassa. Ne kun eivät koskaan pysy samanlaisina, vaan muuttuvat harva se päivä. Yhtenä päivänä tullessamme emäntäni kanssa uimahallista opastin hänet liikuntahallin rakennustyömaan ohi oikeaoppisesti aivan kuten minut on koulutettu tekemään. Paikalla olleet rakennustyömiehet taputtivat minulle. Röyhistin rintaani, nostin päätäni ja häntä heiluen jatkoin emäntäni opastamista läheiselle hiekkatielle. Kyllä minä poika osaan.