KAJASTUKSEN JATKOKERTOMUS 1-3
VAIN TOINEN VOI VOITTAA
KORJAUS KIRJOITTAJIIN
Kajastuksen jatkokertomus on ehtinyt jo kolmanteen osaan. Kajastuksessa 3 2018 kirjoittajien nimet olivat vaihtuneet, tässä kunkin jakson oikeat kirjoittajat:
Jakso 1: Ulrika, kirjoittaja Satu Linna
Jakso 2: Svean päiväkirja, kirjoittaja Anne Huttunen
Jakso 3: Ulrika, kirjoittaja Satu Linna
Jakso 4: Svean päiväkirjasta, kirjoittaja Anne Huttunen
VAIN TOINEN VOI VOITTAA
Tähän asti ilmestyneet osat
(Viimeinen osa ilmestyy Kajastuksessa 4 2018)
JAKSO 1: ULRIKA
Jakson kirjoittaja: Satu Linna
(Jatkokertomus 1890-luvun Suomesta topeliaanisessa hengessä)
Hääpäiväni aamuna en tiennyt mitä ajatella. Tuntui käsittämättömältä, että minä, Ulrika Dahlman, olin menossa naimisiin! Siitä piti toki olla kiitollinen. Ei tuollaista tilaisuutta tule monelle sokealle tytölle. Mutta ei olisi tullut minullekaan ilman perheemme kokemia suuria menetyksiä.
Isäni on menestyvä mies. Omalta isältään hän peri tuottoisan kangaskaupan, jota on onnistuneesti kasvattanut liikeälyllään ja ahkeruudellaan. Meidän perheellä on koko lapsuuteni ajan ollut runsaasti maallista hyvää. Yhdessä tärkeässä asiassa isän onni kuitenkin petti. Viidestä syntyneestä lapsesta olen elossa vain minä. Veljeni Klaus kuoli viime vuonna, ja sen jälkeen isä on ollut kovin huolissaan liikkeensä ja sitä kautta äidin ja minun tulevaisuudesta. Oli välttämätöntä löytää minulle aviomies, joka voi ottaa kaiken hoitoonsa sitten, kun isää ei enää ole. Muuten omaisuus menisi isän veljelle, joka ei pidä meihin paljon yhteyttä, ja jota äitini tai minun kohtalo ei kiinnostaisi lainkaan.
Axel on vauraasta kauppiasperheestä mutta edesmenneen isänsä kolmas poika. Hän tarvitsi varakkaan vaimon. Isäni kuoltua hän voisi muuttaa meidän taloomme, jatkaa isän liikettä ja saada itsenäisen aseman. Nyt hän oli vain kärttyisän vanhemman veljensä Ivarin alainen. Emme me Axelin kanssa tunteneet toisiamme – muutaman kerran olimme tavanneet. Kyse oli kaikille osapuolille edullisesta järjestelystä, jossa olin pelkkä pelinappula.
Tätä oli vaikea selittää parhaalle ystävälleni ja sokeainkoulun aikaiselle luokkatoverilleni Idalle, jolta sain kirjeen viikkoa ennen häitä. Hän oli riemuissaan puolestani. Ida on aito romantikko ja haaveilee omasta perheestä. Mielessään hän varmaan näki minut onnellisena pikkurouvana ja tulevana äitinä rakastavan aviomiehen suojeluksessa. Itse olin siihen mennessä päätellyt, ettei sokean naisen kannattanut sellaisesta unelmoida.
Idaa lukuunottamatta useimmat suhtautuivat avioliittooni hieman vaivautuneesti. Olen hyvä neulomaan. (Sitä minulle opetettiin koulussa vuosikausia.) Pyysin äidiltä vinkkejä vauvanvaatteiden valmistukseen.
”Enpä usko, että ne ovat tarpeen, kultaseni”, hän sanoi ilmeisen kiusaantuneesti, ”tuskinpa Axel kuitenkaan…”
Ja tuohon se selitys jäi. Äiti ei ikinä kertonut, miten lapset syntyvät, tai miksi niitä ei syntyisi minun avioliitossani. Eipä silti, eivät näistä asioista puhuneet muutkaan vanhemmat ihmiset, eivät edes koulussa, vaikka siellä yleensä suhtauduttiin kaikkeen reippaan käytännöllisesti. Ida yritti kerran kysellä näistä luonnonopin opettajalta ja sai kouluaikansa ainoan kerran arestia, vaikka se opettaja oli mukava ihminen.
Hääpäivänäni en lainkaan tiennyt mitä odottaa, ja minua pelotti. Mietin, mahtaisiko Axelin perhe hyväksyä minut joukkoonsa. Vieraat ihmiset luulevat usein, ettei sokea pysty omin avuin mihinkään. Vihkimisen jälkeen muuttaisin Axelin perheen taloon, joka oli minulle vieras. Niinpä ennakkoluuloja ei olisi kovin helppo oikaista. Olin pyytänyt, että saisin ottaa kotoa mukaani seuraneidin, joka oli autellut minua parin vuoden ajan koulunkäyntini loputtua. Mutta Axel halusi tehtävään kaukaisen sukulaisensa Svean, tämä kun kuulemma tarvitsi kipeästi työpaikan. Toivoin, että Svea olisi kunnon ihminen ja kohtelisi minua kuin aikuista, joka tarvitsi vähän käytännön apua – ei niin kuin pikkutenavaa. Toki minä vähitellen saisin Svean oppimaan tavoille, mutta kouluttaminen veisi aikaa ja vaikeuttaisi elämääni uudessa kodissa. Toivottavasti Svea olisi hyvä lukemaan ääneen. Rakastan kirjoja! Ennen häitä minulle oli luettu Topeliuksen Välskärin kertomuksia, josta pidin valtavasti. Ihana, jännittävä sukutarina. Mietin, miten kurjaa olisi, jos se jäisi kesken.
Toruin itseäni. Oliko nyt sopivaa surra hääpäivänään jotain keskenjäänyttä kirjaa? Muutenkin päässäni pyöri kaikenlaista hupsua. Yksi juttu hävetti niin, etten ikinä kehtaisi kertoa sitä edes Idalle. Pari yötä aiemmin olin nähnyt unta häistäni. Mutta unessa sulhasena oli pitäjän papin apulainen Fågelholm! Tämä apupappimme on kieltämättä intelligentti, kohtelias ja musikaalinen mies. Mutta miten minulla, nöyrällä ja hyvinkasvatetulla sokealla naisella, saattoi olla tuollaisia unia väärästä miehestä, semminkään papista!
Ja sitten olivat mustalaispovarin sanat kevään markkinoilla. En ole taikauskoinen. Meninpä vain huvikseni markkinoilla Povari-Matleenan telttaan kuulemaan, mitä hän minulle ennustaisi. Hän katsoi kättäni, oli hetken ihan hiljaa ja sanoi sitten pelästyneellä äänellä:
”Neiti menee pian naimisiin. Liitto on lyhyt. Yksi voittaa kaiken, toinen häviää. Ja häviäjän osa on kuolema. Sitä en näe, kumpi on kumpi.”
Ei tuollaiseen tietysti pitäisi kiinnittää mitään huomiota, mutta nyt se hermostutti. Ilmeisesti kaikki tämä vatvominen sai minut näyttämään surkealta, sillä rakas pieni villakoirani Fifi tuli viereeni ja tökki minua kuonollaan, kuten aina, kun se yritti piristää minua. Koiran saisin sentään kotoa mukaani. Vanha, kaunisääninen seinäkello muistutti, että oli aika ryhdistäytyä ja alkaa pukeutua.
Perheeni mukana olen osallistunut moniin häihin. Omani olivat aivan erilaiset, oikeastaan aika nolostuttavat. Kirkkoherra Lagius hoiti vihkimisen, enkä ole ikinä nähnyt häntä yhtä kiusaantuneena.
”On koskettavaa, että Axel on nuorella iällä päättänyt ottaa kantaakseen sen raskaan ja epätavallisen vastuun, joka hänelle koituu tässä avioliitossa. Rukoilkaamme yhdessä hänelle sitä voimaa ja kärsivällisyyttä, mitä hän tulee tarvitsemaan”, hän paasasi.
Missä olivat kaikki ne kauniit sanat rakkaudesta, joita hääpuheissa yleensä viljeltiin – silloinkin, kun avioliitto oli järjestetty? Hieman kapinallisesti mietin, oliko aviorakkauden syntyminen sokeaa naista kohtaan tosiaan mahdotonta. Mutta kaipa Lagius sen tiesi, mieshän hänkin oli.
Hääjuhlassa oli tietysti paljon Axelin ystäviä, joita minä en tuntenut lainkaan. Yleensä he tervehtivät minua kohteliaasti mutta hieman vaivautuneesti ja jatkoivat sitten keskustelua Axelin kanssa. Harmittelin, etten ollut voinut kutsua koulusta saamiani ystäviä paikalle. Olin ehdottanut Idan kutsumista, mutta äidin mielestä se olisi kiinnittänyt turhaa lisähuomiota sokeuteeni. Ja eihän Ida olisi tällaisessa tilaisuudessa tuntenut oloaan mukavaksi, rutiköyhästä perheestä kun oli.
Muuan Axelin tuttu alkoi puhua hiljaa saksaksi:
”Olen tavattoman pahoillani puolestasi. Toivottavasti hyödyt tästä liitosta niin paljon, että se kannattaa.”
Miehen ääni osoitti, ettei se hänestä ollut todennäköistä. Axel hymähti epämääräisesti, ja minun oli pakko näytellä, etten ymmärtänyt, kuten herrat olettivat. He eivät tienneet, että olin koulun jälkeen saanut kotiopettajattaren avulla hankkia hieman lisäsivistystä, muun muassa kielitaitoa.
”Hyvät herrat, nyt vietetään häitä eikä hautajaisia. Ja morsian on sievä kuin mikä”, sanoi ystävällinen ääni edelleen saksaksi.
Siinä oli apupappi Fågelholm, joka oli juuri kulkemassa pöytämme ohitse. Olin hänelle kiitollinen. Välähdys normaaleja hääkohteliaisuuksia minullekin. En vain uskaltanut hymyillä. Pian tuon keskustelun jälkeen Fågelholmin sisar Alexandra, jonka kanssa olin viime aikoina ystävystynyt, tuli vähäksi aikaa pitämään minulle seuraa.
Svean suhteen tilanne oli kurjempi kuin pelkäsin.
”No niin, neiti pieni”, hän jutteli kuin uupuneelle nelivuotiaalle, ”teillä on ollut kiihdyttävä päivä. Olisiko parasta, että annan teille hiukan laudanumia ja autan teidät vuoteeseen.”
Hän vaikutti ällistyneeltä, kun kerroin, etten ikinä käytä turhia lääkkeitä, ja että osaan vallan hyvin riisuutua itse.
Axel joi juhlassa itsensä humalaan, eikä hieno nainen muutenkaan voi kertoa, millainen kahdenkeskisestä loppuillastamme tuli. Arvelin ymmärtäväni, miksi aikuiset naiset eivät suostu puhumaan tytöille mitään avioelämän tietyistä puolista. Aamulla Axel oli ystävällinen ja pyysi anteeksi ryyppäämistään. Ilokseni hän ehdotti, että koska sää oli upea, lähtisimme pienelle veneretkelle, jotta voisimme puhella ja tutustua toisiimme paremmin.
Alku sujui hyvin. Axel souti, ja minä nautin päivänpaisteesta. Meren aallot keinuttivat mukavasti. Sitten Axel päätti laittaa keinuntaan vauhtia soutamalla aaltoja vasten.
Vene alkoi kallistua holtittomasti. Sitten sätkyttelin kauhuissani kylmässä vedessä ja tunsin uppoavani! Missä vene oli? Miksei kukaan ollut opettanut minua uimaan? Huusin Axelia, mutta suuni täyttyi vedellä.
JAKSO 2: SVEAN PÄIVÄKIRJA
Jakson kirjoittaja: Anne Huttunen
Edellisessä jaksossa tapahtunutta:
Varakkaan kauppiaan sokea Ulrika-tytär naitetaan naapurikartanon nuorimmalle pojalle. Sulhasmies Axel ei ilahdu naimakaupasta, vaikka hyötyy siitä rahallisesti. Hän on palkannut Ulrikan seuraneidiksi Svean, jota hän kutsuu kaukaiseksi sukulaisekseen. Ulrika tuntee häissään itsensä laiminlyödyksi. Vain apupappi Fågelholm ja hänen sisarensa osoittavat ystävällisyyttä. Seuraavana päivänä Ulrika ja Axel lähtevät veneretkelle ja Ulrika joutuu veden varaan.
En kestä tätä! Puistattaa ja itkettää. Muistutan itseäni siitä, että ajatus oli ollut minun. Olin ollut tyyni ja kylmä, kun Axel oli juossut kauhuissaan kertomaan, että hänelle oli järjestetty avioliitto kangaskauppias Dahlmanin sokean tyttären kanssa. Isoveli Ivar oli puoltanut liittoa, joten Axelilla ei ollut ollut vastaan sanomista.
”Miksipä ei”, minä olin todennut.” Perit tytön omaisuuden, kun Dahlmanista aika jättää ja pääset vapaaksi Ivarin käskyvallasta. Eikä sinun tarvitse tehdä työtä enää koskaan.
”Mutta sinua minä rakastan”, Axel oli vastannut. ”Ja koko loppuelämä sokean naisen kanssa! Fy fan!”
”Ei koko loppuelämää”, olin kuiskannut hänen korvaansa.
Axel on huikean komea ja hänen katseensa saa sydämeni tanssimaan polkkaa. Mutta häneltä puuttuu älyä ja rohkeutta. Minulla riittää niitä meille molemmille. Axelia piti taivutella aika tavalla.
”Parempi tytölle itselleenkin on kuolla. Kuka tahtoisi elää ikipimeässä? Kaikki käy hyvin, kunhan emme tule ilmi.”
Vaikka Ivar on ärsyttävä päällepäsmäri, hänestä on joskus hyötyäkin. Hän kehotti Dahlmania laatimaan Axelin hyväksi testamentin, joka on voimassa siinäkin tapauksessa, että tytär kuolisi ennen isäänsä. Epäkäytännölliselle Axelille ei olisi johtunut mieleenkään ehdottaa moista ja hyvä niin. Kun se todella tapahtuu, kukaan ei epäile surevaa leskeä.
Axel ja tyttö viettävät nyt hääyötä. Yritin estää sen tarjoamalla hänelle laudanumia, mutta hän ei huolinut sitä. Hän on liian sievä, vaikka liikkuu sulottomasti. Onneksi häissä ei tanssittu. Köyhä seuraneiti ei olisi saanut tanssia, vaikka ennen isän vararikkoa olin pitäjän paras masurkassa. Kohta se on ohi. Huomenna Axel hukuttaa Ulrikan kuin kissanpennun. Suruvuoden kuluttua me pääsemme naimisiin.
Kesäkuun viidentenä päivänä:
Axel on varomaton houkka! Hänen olisi pitänyt katsoa tarkasti ympärilleen ennen kuin alkoi keinuttaa venettä. Sen olisi pitänyt näyttää tapaturmalta. Ulrika kyllä putosi veteen, mutta pelastus oli lähellä. Kukapa muukaan kuin se tekolempeä apupappi Fågelholm. Kirkkoherra suo hänelle liikaa vapautta, koska hän ehtii järvelle kalastelemaan. Hän poimi Ulrikan ylös ja nuhteli Axelia ankarin sanoin hurjastelusta vesillä. Nuorikko tuli kotiin märkänä kuin kuikka, mutta ei edes vilustunut.
Nyt täytyy odottaa muutama viikko, ettei kukaan käy epäluuloiseksi. Sitten keksin uuden keinon. Minä aion voittaa.
Heinäkuun toisena päivänä:
Uuden suunnitelman keksiminen on osoittautunut hankalaksi. Sokea rouva hämmästyttää minua. Hän aterioi yhdessä toisten kanssa eikä anna minun syöttää itseään. Hänellä on yllättävän hyvät pöytätavat. Siksi minäkin saan ruokailla perheen parissa ja tapaan Axelia useammin. Tosin ateriat ovat jokseenkin synkkiä. Jotkut irvileuat kutsuvat Tjäregårdin kartanoa Kärttyläksi, koska Ivar on ynseä niin tutuille kuin vieraillekin. Me naiset olemme hänelle ilmaa ja Axel-rukkaa hän moittii alinomaa tekemättömistä töistä.
Luulin, että rouva viettäisi kaiket päivät huoneessaan neulontaharpun ääressä ja kun hän tahtoisi ulos, minä taluttaisin häntä. Mutta hän määräsikin minut näyttämään kartanoa ja pihaa. Sitten hän käski renkiä tuomaan pitkän puunoksan, jolla hän tunnusteli maastoa liikkuessaan. Kun yritin estellä, hän totesi tyynesti:
”Tjäregård on nyt minun kotini.
Hän harjoitteli liikkumista ja kulkee täällä jo avutta. Hän ei tarvitse enää sitä oksaakaan. Jopa räksyttävän pikku rakkinsakin rouva ulkoiluttaa itse. Se on hyvä, koska Fifi ja minä tunnemme toisiamme kohtaan syvää inhoa. Koira repii pukuni helmoja ja on kerran näykkäissyt minua sormeen. Mutta emäntäänsä se tottelee yhtä auliisti kuin minunkin on vielä pakko.
Kun kartanoon tuli vieraita, Ivar kehotti häntä pysymään huoneessaan. Mutta sitä ei rouva ottanut kuuleviin korviinsa ja nyt hän musiseeraa usein apupapin kanssa. Työni on kevyempää kuin luulin, mutta miten noin riuskan tytön voi saada hengiltä? Oi miksi Axel on lukupäätä vailla. Hänen, joka on saanut oppia, olisi pitänyt tietää, että sokeallakin saattaa olla yhdeksän henkeä. Kunpa hän ei vain alkaisi kiintyä tuohon luontokappaleeseen. Ruumiillani olen kyllä pitänyt huolen siitä, ettei Axel nuku hänen kanssaan.
Rouvalla on oudot lukutottumukset. Tärkein tehtäväni on lukea hänelle ääneen, mutta ei pelkästään rakentavia raamatunlauseita kuten sokealle sopisi. Hän tahtoo kuulla myös romaaneja, Topeliusta eritoten. Topeliuksen aatteet tympäisevät minua. Köyhällä ei ole varaa puhtaaseen omaantuntoon ja meille naisille on yhdentekevää, onko meidän maamme nimi Venäjä vai Suomi. Me emme kuitenkaan saa päättää omista asioistamme ja pääsemme elämässä eteenpäin vain oman neuvokkuutemme turvin.
Oivallusta odotellessani luen ääneni käheäksi. Sain taannoin loppuun Välskärin kertomukset. Nyt on vuorossa kulta-aave. Aave! Nyt keksin!
Heinäkuun kuudentena päivänä:
Axel ja Ivar ovat lähteneet iltavisiitille. Piiat nukkuvat, mutta rouva valvoo vielä. Hän kirjoittaa breiviä Ida-ystävälleen. Siis asettaa paksun paperin kummallisen metalliruudukon väliin ja pistelee paperiiin reikiä naskalilla. Toisin kuin me muut, hän kirjoittaa oikealta vasemmalle. Yksinkertainen pikkupiika Stina aprikoi, kirjoittaako rouva pirulle, kuten noidat lukevat Isämeitää nurin päin.
Rouva kiinnostui kovin, kun loruilin Tjäregårdin aaveesta:
”Kauan sitten kaunis Marie astui alttarille, vaikka oli antanut rakastajan turmella itsensä. Hääyönä ylkä huomasi petoksen ja sulki hänet kellariin. Siellä Marie virui, kunnes nukkui pois. Joskus vieläkin hän vaikeroi öisin kuin mustarastas. Silloin jonkun täytyy kiiruhtaa kellariin veisaamaan virsi. Muuten tulee tuho talolle.
Rouva ei tietenkään uskonut moista. Mutta kun hän kohta kuulee viheltelyä, hän ryntää varmasti kellarin portaisiin. Hän ei voi arvata, että hieno nainen viheltää. Äiti torui minua, kun lapsena viheltelin veljeni kanssa.
”Vain katurahvas viheltää. Tai herrat silloin kun tahtovat osoittaa epäsuosiota.”
Nyt menen valelemaan portaat suopavedellä. Portaiden kuuraus on Stinan tehtävä. Hän on perso rintasokerille ja potee taas hammassärkyä.
”Älä itke, lapsiparka”, kuiskasin ja silitin hänen tukkaansa. ”Voit kuurata portaat huomenna.”
Annoin hänelle laudanumia. Rouvan liukastumisen jälkeen häntä syytetään hutiloinnista eikä hän voi panna vastaan. Hyväsukuisen naisen sana on painavampi kuin huutolaiskakaran.
JAKSO 3: ULRIKA
Jakson kirjoittaja Satu Linna
Edellisessä jaksossa tapahtunutta
Sokean Ulrikan uusi seuraneiti Svea on aviomies Axelin rakastajatar. Svea on taivutellut Axelin suunnitelmaansa: murhataan Ulrika, niin Axel perii tämän omaisuuden ja voi ottaa vaimokseen pennittömän Svean. Ulrika pelastuu kaatuneesta veneestä, kun apupappi Fågelholm ilmestyy paikalle oikealla hetkellä. Svea ihmettelee Ulrikan itsenäisyyttä. Hän keksii kummitustarinan, jonka avulla aikoo pelästyttää Ulrikan ryntäämään päätäpahkaa pesuaineella liukastetuille jyrkille portaille.
Alusta asti huomasin, että uusi kotini Tjäregård oli synkkä paikka. Kartanon isäntä, Axelin isoveli Ivar, oli kärttyisä ja epäystävällinen kaikille. Ehkä se johtui osittain siitä, että hän oli perinyt kartanon nuorella iällä, eikä ikäeroa Axeliin ollut kuin puolitoista vuotta. Niinpä hänellä oli jatkuva tarve osoittaa arvovaltaansa. Minulle kumpikaan veljeksistä ei puhunut paljon. Se hyvä puoli asiassa toki oli, ettei Axel visiteerannut huoneessani iltaisin. Mutta olin surkean yksinäinen varsinkin, kun näytti olevan mahdotonta saada Svea pitämään minua täysipäisenä ihmisenä.
”Hyvänen aika, pystyttekö te tuohonkin”, hän sanoi aina, kun näki ensimmäisen kerran minun tekevän jonkin asian omin avuin: löytävän tieni pihanperälle, ulkoiluttavan Fifiä tai edes kampaavan tukkani. Ilmeisesti hän oli olettanut joutuvansa hoitamaan minua kuin vauvaa, ja kuten jokainen sokea tietää, tuollainen on pitkänpäälle todella ärsyttävää.
Mutta vasta heinäkuussa aloin pelätä. Veneen kaatumista pidin tavallisena onnettomuutena, vaikka se tuntui kummastuttavan apupappi Fågelholmia. Pelastaessaan minut hän ihmetteli, mahtoiko Axel olla vielä humalassa, kun sai veneen kaatumaan, vaikka oli kuulemma yleensä hyvä soutaja, eikä päivä ollut mitenkään ylettömän tuulinen. Mutta sitten sattui se porrasjuttu.
Svea oli juuri kertonut minulle traagisen tarinan kartanon kummituksesta, joka välillä vihelteli kuin lintu. Myönnän, että tämä kuulostaa järjettömältä, mutta aivan pian sen jälkeen minä kuulin sen viheltelyn, aivan varmasti kuulin! Svea oli sanonut, että jos sen äänen kuuli, piti juosta heti kellariin ja veisata virrenvärssy. Muuten tulisi vanhan ennustuksen mukaan tuho talolle. Koulussa minulle opetettiin kymmeniä kertoja, ettei kaikenlaisiin hupsutuksiin pidä uskoa, mutta äkillinen säikähdys sekoitti pääni. Ryntäsin vauhdilla kohti jyrkkiä alaspäin vieviä portaita.
Palasin tolkkuihini, kun nenääni osui kirpakka tuoksu. En tunnistanut sitä heti, mutta pysähdyin ihmettelemään semminkin, kun pieni hajuexperttini Fifi hypähti viereeni ja alkoi haukkua kimeästi. Pistin toisen jalkani ensimmäiselle portaalle, mutta vedin sen pois samantien. Porras oli kiiltävän liukas. Ne rappuset ovat niin jyrkät, että jos olisin jatkanut täyttä vauhtia ja kaatunut, siinä olisi käynyt pahasti! Uusi säikähdys haihdutti tietenkin kummitushöpinät päästäni.
Huhuilin Sveaa, joka tuli heti paikalle ja vaikutti järkyttyneeltä. Hän sanoi, että Stina, vähän yksinkertainen piikatyttö, oli kai yrittänyt kuurata portaita mutta jättänyt ne tyhmyyttään tai huolimattomuuttaan huuhtomatta. Puhuin Stinan kanssa seuraavana aamuna. Selitin mahdollisimman lempeästi, että raput olivat vaaralliset, jos ne jätti liukkaiksi pesusuovasta.
”En minä pessyt niitä eilen”, Stina vikisi kauhistuneena. Sen enempää en yrityksistäni huolimatta saanut hänestä irti.
Aloin pohtia venetapaturmaakin uudestaan ja mietin pääni puhki, mistä oli kysymys. Oliko minulle vain sattunut kaksi vaaratilannetta lähekkäin, vai oliko tekeillä jotain outoa? Yritin kovasti olla järkevä. Toki tiesin, etten ollut aviomieheni suuri rakkaus enkä muutenkaan suosittu persoona Tjäregårdissa. Mutta monet nuoret naiset ovat samassa asemassa, vaikka ovat näkeviä ja paljon minua kauniimpia. Olisihan Axel itsekin voinut hukkua veneen kaatuessa. Vai olisiko? Hän osasi uida. Mutta ei kai Axelilla sentään voinut olla tekemistä porrashaverin kanssa? Olinko vain ollut liikaa yksin ja tullut sen tähden hieman hysteeriseksi? Oli pakko saada puhua jonkun tutun ja järkevän ihmisen kanssa. Päätin pistäytyä vanhempieni luona.
Svea saattoi minut lapsuuskotiini. Syöksyin heti yksin ompeluhuoneeseen etsimään äitiä. Hän oli kyllä iloinen tapaamisesta mutta hieman hämmästynyt siitä, että tulin niin pian käymään. Kerroin koko tarinan. Surukseni äiti suuttui.
Hän on normaalisti ihana ihminen, mutta vihaisena hän on joskus hyytävän mahtipontinen.
”Nyt sinä olet lapsellinen, itsekäs ja kiittämätön! Ajattele entisiä koulutovereitasi. He raatavat rutiköyhinä käsitöidensä parissa ja näkevät nälkää. Sinulla on ruokaa, kauniita vaatteita, hyvä koti ja jopa hieno ja ystävällinen mies, joka otti sinut vaimokseen. Mutta ymmärrätkö sinä kiittää miestäsi, isääsi ja Jumalaa tästä kaikesta? Et. Sinä pitkästyt, kun et voi olla kaiken aikaa huomion keskipisteenä uudessa kodissasi, ja alat hautoa vainoharhaisia kuvitelmia! Miksi Axel muka haluaisi sinua vahingoittaa? Eihän sinusta ole hänelle mitään haittaa. Lue vähemmän seikkailukertomuksia, niin rauhoitut.”
Kokosin rohkeuteni rippeet ja ehdotin, että kysyisimme isän mielipidettä.
”Katsokin, ettet puhu tästä hänelle mitään”, äiti pauhasi, ”Isälläsi on paljon huolia liikeasioistaan, ja pelkään, että hänellä on joitain kipujakin. En tiedä, eihän hän ikinä valita. Mutta varmaa on, että hän olisi äärettömän pettynyt, jos huomaisi, että hänen ainoa eloonjäänyt lapsensa on hysteerinen tolvana.”
Se vanhempien tuesta. Muutamaa päivää myöhemmin käännyin Alexandra Fågelholmin puoleen. Svea oli pyörtyä, kun kirjoitin kirjoituskehikon ja kynän avulla Alexandralle kirjelapun ja pyysin Sveaa toimittamaan sen perille. Lapussa kysyin, ehtisikö Alexandra lähteä kanssani lähipäivinä vaikkapa kävelylle tai muuten jutella rauhassa. Jo samana päivänä hän ilmestyi hakemaan minut visiitille kotiinsa. Hänen veljensä, apupappi, palasi kirkkoherran luota yllättävän aikaisin ja liittyi seuraamme kesken keskustelun. Yleensä menen jotenkin lukkoon herraseurassa. (Koulussa tytöt ja pojat pidettiin visusti erillään, ja edesmenneiden veljieni ja minun välinen ikäero oli niin iso, etten oikein tuntenut heitäkään.) Mutta Gabriel Fågelholmin kanssa olen aina osannut jutella aivan vapautuneesti. Hän ja Alexandra kuuntelivat tarinaani vakavasti ja lupasivat miettiä asiaa sekä kysellä tuttaviltaan vähän Tjäregårdin herrasväen asioista. Alexandra antoi minulle lisää pohdittavaa. Kun mainitsin Svean kertomasta kummitusjutusta, hän ällistyi:
”Omituista! En ole ikinä kuullutkaan, vaikka Gabriel ja minä olemme vähän keräilleet vanhoja paikallisia tarinoita.”
Myöhemmin koetin jututtaa Sveaa, kysellä Axelista ja muustakin talon väestä. Svea ihmetteli kysymyksiäni ja vakuutti, että Axel on mitä hienoin ja kunniallisin mies, josta ei ole liikkeellä yhtään ikävää juttua. Tunsin itseni hölmöksi, kun hän rauhoitteli minua kuin mörköjä pelkäävää lasta.
Joskus öisin, kun kunnon ihmisten olisi kaiken järjen mukaan pitänyt nukkua, kuulin jostain kauempaa outoja ääniä – askeleita ja kummallista ähellystä. Ensin uskoin, että äänet olivat vain kummitusmaista unta. Mutta yhtenä yönä ne olivat aivan selviä. Päätin yrittää ratkaista edes tämän arvoituksen. Avasin hiljaa huoneeni oven ja kävelin äänten suuntaan. Kuulin elämäni oudoimman keskustelun. Puheen sisällöstä en paljon ymmärtänyt. Mutta merkillistä oli se, ketkä puhuivat, ja siitä olin täysin varma.
”Suunnitelmaa on vaikeampi toteuttaa kuin luulin. Olen vähän miettinyt…”
”Niin mitä?”, Svea sähähti terävästi.
”Tarvitseeko sitä oikeastaan tehdä? Kävisi tämä näinkin.”
”Älä yritä! Minä olen, tuota, joutunut vaikeuksiin. Minulla on kaikki voitettavana, ja jos sinä et uskalla auttaa, niin teen sen itse!”
Viimeiset sanat Svea huusi selvästi raivoissaan. Mutta mitä tämä kaikki tarkoitti? Mikä suunnitelma? Missä ihmeen vaikeuksissa Svea saattoi olla? Ja miksi niistä piti puhua Axelille keskellä yötä? Pitäisikö minun kenties tarjota jonkinlaista apua? Ehkä ei sentään, paitsi jos Axel kertoisi minulle. Nyt Axel yritti kiihkeästi hyssytellä Sveaa hiljaiseksi, joten kenenkään ei kai ollut tarkoitus tietää. Viimeiseksi kuulin Svean sanovan:
”Niin, nyt tiedän, miten teen sen.”
Sitten molempien äänet hiljenivät niin, etten enää kuullut mitään.