Teksti: Joel Lehtonen
Kun ihminen haluaa olla lähellä luontoa, hän menee metsään tai veden äärelle. Hän haluaa sulautua ympäristöön. Me olemme nykyään kuitenkin niin älyllisiä ja tekniikan ympäröimiä, että luonnosta on tullut arvoitus. Ja jos luonto on meille arvoitus, olemme itsellemme suorastaan suuri kysymysmerkki: ketä olemme, mistä tulemme?
Hyvän lähtökohdan meille antaa valokuvaaja, joka piiloutuu ympäristöön ja yrittää tallentaa luontoa mahdollisimman tarkasti.
Pisteposti on näkövammaisten kulttuurilehti. Syksyn ensimmäiseen numeroon on koottu neljä aihepiiriä, jotka voivat valaista tätä ihmisen ”lähellä olemisen tarkastelua”.
Kameralehti esittää kysymyksiä, miten luontoa voi lähestyä. Valokuvaajat rakentavat piilokojuja, joista he voivat kuvata arkoja eläimiä. Saako kojusta aina hyviä kuvia? Eläimet ovat villejä ja toimivat omien mieltymystensä mukaan. Eläimille tarjotaan mallinhommia ruokapalkalla. Säännöllinen raivinnonsaanti on paras tae siitä, että eläin ilmestyy paikalle, mutta liiallinen intoilu voi pelästyttää eläimen moneksi päiväksi. Lintuja kuvataan useimmiten vain päivänvalossa, Suomalaiset nisäkkäät, kuten karhut ja muut pedot, ovat pääasiassa hämärä- ja yöaktiivisia.
Miten on ihmisen laita? Oletko päivän vai hämärän asukas? Kenties väsynyt risteytys molemmista.
Nuori kirjailija Mika Liukkonen, 28, kirjoittaa käsin aikana, jolloin läppäri on jokaisen sylissä ja älykänny tekee selkoa joka asiasta maan ja taivaan välillä. ”Kynä päihittää tietokoneen”, sanoo Liukkonen. ”Käsin kirjoittamisessa oleellista on ranneliike. Se, että teksti kulkee vasemmalta oikealle. Siinä on jotain fyysisen esteettistä. Ajatukset tulevat nopeasti ja ne pitää laittaa nopeasti ylös… tavallisesti viides versio on valmis varsio. Se on sellaista marmorikuution kaapimista. Jotkus kohdat menevät ykkösellä sisään.” ”Kynä on kätevä. Se kulkee kevysti mukana, se ei mene jumiin eikä sen sovellus kaadu. Kynä on kirjoituskone ja printteri samassa paketissa.” Kirjastolehti 3.
Jelena Antipova on kotoisin Vienan Karjalasta. ”Suomen kieli ei ollut ventovieras kieli minulle. Isäni puhui lyhyitä lauseita karjalaksi, kun olin pieni tyttö. Vasta opettajaopistossa, kun opimme lintusanastoa, sain tietää että kuljin harakkana koko lapseniän. Silloin en tiennyt harakka-sanan merkitystä.
Jelena toimii asiantuntijana Kontupohjan piirinhallinnossa. Hän pitää yhteyttä eri järjestöihin, uskonnollisiin ja kansalaisyhdistyksiin. He järjestävät festivaaleja, taide- ja urheilutapahtumia, ystävyysmatkoja sekä muuta toimintaa. Suomen kieli eli läheisyys omaan kulttuuriin on hänelle tärkeää. Carelia-lehti 1.
Suomalaiseen kansanuskoon kuuluu värikäs ja monipuolinen loitsuperinne. Tästä on ilmestynyt teos Loitsujen kirja, toimittanut Marjut Hjelt. Suomalaisen loitsun juuret ovat muinaisessa pyyntikulttuurissa. Kun kansa asettui aloilleen viljelemään maata, kietoutui magia kiinteästi maatilan ja maalaisyhteisön arjen ympärille. Bibliophilos-lehti 2.
Niin: me voimme hakea läheisyyttä luonnosta, käsin kirjoitetusta sanasta, suomenkielen alueesta ja myyttisestä maailmasta. Tärkeää on kai kysyä: Kuka minä olen?