Teksti: Marianne Tenhami
Minulle on kertynyt kokemusta opaskoiran työstä pian kahdeksan vuotta. Olen siinä mielestäni aika hyvä. Niinpä olenkin harkinnut, alkaisinko näin vanhoilla päivillä opastamisen ohella opetella teidän ihmisten kieltä? Lukutaidostakin olisi hyötyä.
Puhuminen emännälleni hänen kielellään olisi tarpeellista silloin, kun kaikki seisovat hipi hiljaa emännän kysyessä bussipysäkillä, mikä bussi on tulossa seuraavaksi ja kuinka monen minuutin kuluttua. Tänään seistessämme Kurvin kulman eli Sörnäisten metroaseman pysäkillä emäntäni sai vastauksen kolmannen kerran asiaa kysyttyään. Minä olisin kertonut vastauksen hänelle heti, enkä vain hipi hiljaa tuijottanut. Muutama vuosi sitten pysäkeillä oli painonapit, jotka minäkin opin etsimään. Napista painettuaan emäntäni kuuli kaikki tulossa olevat bussit ja miten monta minuuttia kunkin bussin saapumiseen on. Nyt ne napit kuulutuksineen ovat hävinneet jonnekin, vaikka opaskoiralliset ja opaskoirattomat näkövammaiset antoivat niistä todella positiivista palautetta. Kai ne häiritsivät ihmisiä. Suomalaiset kun tuntuvat häiriintyvän niin pienistä asioista, mitä en näin opaskoirana voi ymmärtää.
Olisi hyödyllistä osata puhua emäntäni pohtiessa, meneekö metro Matinkylään vai jääkö Tapiolaan tai onko sen määränpäänä Mellunmäki vai Vuosaari. Emäntäni kysyessä tätä kukaan ei silloinkaan vastaa. Ei liioin siihen, kuinka monta minuuttia metron saapumiseen on. Tai pitkän hiljaisuuden jälkeen voi kuulua joku mutistu vastaus. Minä kertoisin tämän heti, jos osaisin lukea ja puhua. Länsimetrosta on kovasti lupailtu kuulutuksia metroasemille, myös meille Lauttasaareen, mutta eipä niitä ole kuulunut eikä näkynyt, vaikka kaiuttimet ovat jo olemassa. Syynä tähän on, että ihmiset häiriintyvät niin kovin kuulutuksista. Hehän ovat tänä kesänä häiriintyneet raitiovaunuissakin testattavista kuulutuksista. Tätä ihmettelen kovasti. Emme me opaskoiratkaan moisesta häiriinny ja meidän kuuloaistimme on paljon parempi kuin teillä ihmisillä. Häiriintyvät ne ihmiset liikennevalojen äänimerkeistä sekä metroaseman sisäänkäyntien, laiturialueen ja hissien äänimerkeistäkin. Emäntäni saa olla koko ajan pyytämässä laittamaan ne jälleen kerran päälle tai koventamaan niiden ääntä. Olemme emäntäni kanssa matkustelleet muun muassa Virossa, Latviassa ja Ruotsissa. Siellä kuulutukset ja äänimerkit toimivat koko ajan, eivätkä häiritse ketään. Miksiköhän ne suomalaisia niin häiritsevät? Minusta tämä on kovin surullista. Jos kuulutukset ja äänimerkit toimisivat, minun ei tarvitsisi osata lukea ja puhua, vaan nytpä tarvitsisi.
Toisaalta emäntäni taitaa olla tyytyväinen, kun en osaa puhua. Joskus hän on nimittäin todennut ystävilleen, tuttavilleen ja sukulaisilleen: – On se hyvä, ettei opaskoira osaa puhua.
Niinpä niin, olisi minulla meistä paljonkin kerrottavaa.