Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Antti Tuomaisen kirjailijavierailu
”Kirjoittaminen oli ajattelemista, maailman järjestelemistä. Sen avulla pääsin selvyyteen siitä, mitä olin tosiasiassa tekemässä, mitä mieltä mistäkin. Kirjoittaessa sain suljettua kaiken muun ulkopuolelleni. Se oli salaisuuteni. Se oli totuus kirjoittamisesta. Riippumatta elämäntilanteestani, siitä, mitä maailmassa muuten tapahtui, kirjoittaessa olin onnellinen. Tai niin onnellinen kuin kai yleensä voin olla. Vaikka olisin kirjoittanut jostain täysin muusta kuin siitä mikä mieltäni askarrutti, sanojen järjestäminen ja lauseiden muodostaminen paperille auttoi niihinkin ongelmiin, joista en sillä hetkellä välttämättä kirjoittanut. Kirjoittaminen oli se, joka teki päivästä eletyn, täysipainoisen. Kun en kirjoittanut, se alkoi näkyä, ainakin itselleni, jo parissa päivässä. Kaikesta tuli hajanaista, mitä pitempään kirjoittamattomuutta jatkui, sen irrallisemmaksi ja levottomammaksi mieleni tuli ja lopulta en enää tiennyt, mitä mieltä olin mistään ja mikä oli paikkani, mitä ylipäätään olin tekemässä.”
Tämän ars poetican lausuu toinen päähenkilö Antti Tuomaisen romaanissa Kaivos. Samaiset lauseet kuvaavat yhtä lailla itse kirjailijaa, joka on suomalaisen rikosromaanin erityislaatuinen kiintotähti.
Tuomaisen seitsemän romaania löytyvät kirjastoluokan Jännityskirjallisuus alta. Tuomainen ei valinnut lajiaan tai genreä tietoisesti, vaan ”itselle luonteva tapa kertoa tarinoita näyttää olevan tällainen”. Rikoskirjallisuuden dynamiikkaa ja jännitteitä käyttämällä voi tutkia ihmisiä ja heidän toimintaansa.
”Haluan aina kirjoittaa ihmisistä, jotka joutuvat tiukkoihin paikkoihin, joille tapahtuu jotain täysin käsittämätöntä, uskomatonta tai kauheaa, jotka joutuvat toimimaan tilanteissa, joissa normaalin elämän lainalaisuudet eivät päde, joutuvat tekemään ratkaisuja, joissa panokset ovat valtavan suuria”.
”Rikosromaani on dramaattinen kehys, joka tarjoaa tavan käsitellä itseäni kiinnostavia teemoja, kuten oikean ja väärän, totuuden ja valheen, syyn ja seurauksen suhde ja kaikki se harmaa alue, joka siihen väliin jää”, kertoo Tuomainen. ”Rikosjuoni on tapa saada ihmiseni liikkeelle, toimimaan. Jännittävin ei ole rikollisen jahtaaminen, vaan tarinan keskiosa, se, miten ihmiset toimivat, miten heidän matkansa polveilee kohti ratkaisua ja erityisesti se, mitä tapahtuu ihmisten välillä.” Tuomainen sanookin kirjojensa pääteemana olevan aina jokin ihmisten välinen suhde, naisen ja miehen, äidin ja pojan, isän ja pojan tai veljesten suhde.
Antti Tuomainen on kotoisin Helsingistä, missä hän on viettänyt suurimman osan elämästään lukuunottamatta vaihto-oppilasvuotta Yhdysvalloissa ja merkityksellisen elämänvaiheen muurin sortumisen jälkeisessä Berliinissä. Nuoruuden koripallon peluu jäi Tuomaisen tajutessa noin 18-vuotiaana aikovansa kirjailijaksi. Tähän voimakkaan sysäyksen antoi kirjailijan lämmöllä ajattelema lukion opettaja Aino Järvinen. Kun nuorukainen kirjoitti varsin omaperäisiä aineita, opettaja oli aina kannustamassa häntä ja suosittelemassa tutustumisen arvoisia runoilijoita ja kirjailijoita Saarikoskesta Byroniin. Tärkeimpiin kuuluvan opetuksen Tuomainen sai ylioppilaskirjoituksissa, kun asiatekstin sijaan hän kirjoitti annetusta aiheesta mielikuvitukseen pohjautuvan tarinan. Arvosana osoitti ratkaisevan pointin: tarinan ei tarvitse olla ihan totta, mutta sen pitää olla uskottava.
Englantilaisen filologian opiskelujensa aikana Tuomainen kirjoitti koko ajan runoja ja novelleja, vaikka mielessä siinsi ajatus kokonaisesta romaanista. Elämä oli kuitenkin varsin sekavaa ja rajua, ”hölmöjäkin asioita tuli tehtyä”, hän naurahtaa. Berliinissä syntyi kuitenkin romaaninpituinen käsikirjoitus Berliinissä romaania väsäävästä nuoresta miehestä, Tuomaisen osoittaessa näin itselleen pystyvänsä kirjoittamaan pitkää proosaa. Elantonsa hän sai työskentelystä mainostoimistossa copywriterina, kuten myöhäisemmässä elämässään vielä useiden vuosien ajan. Hän uskalsi kuitenkin heittäytyä täysipäiväiseksi kirjailijaksi ja hänen esikoisromaaninsa Tappaja, toivoakseni ilmestyi vuonna 2006 pienen Myllylahti-kustantamon julkaisemana. ”Kirjani syntyvät siten, että jotkut muut kirjat jäävät syntymättä”, kuvaa kirjailija tapaansa kirjoittaa, antaa tarinan viedä tai hylätä, ellei se vie, ”uoman hakemista”.
Esikoistaan kirjoittaessa Tuomainen ymmärsi ensimmäisen kerran, miten yhdistää juonellisesti tarinaan aikomansa teema: oikean ja väärän, vastuun ja koston suhde ja kysymys, saako pahan tappaa. Hän päätti miettiä, mistä hän itse lukijana oikein pitäisi ja kääntyi kohti amerikkalaiselta kirjallisuudelta saamiaan vaikutteita. Suomalaisista esikuvista Juha Seppälä, Veijo Meri, Salama ja Alpo Ruuth vilahtelevat leimallisina muistijälkinä romaanissa, joka valloittaa karhealla ja kaihoisalla atmosfäärillään. Tarinassa velkaantunut pikkurikollinen luuseri päättää palata kaidalle tielle raitistuttuaan ja löydettyään uuden rakkaan AA-palaverista. Menneisyydestä ilmaantuu kuitenkin vanha kaveri, joka palkkaa hänet tappamaan vaimonsa aikanaan murhanneet kaksi vankilasta juuri vapautunutta murhamiestä. Tuomainen kertoo tienneensä ensimmäisen kerran, mitä todella teki ja sen, että tällä teoksellaan hän ylittäisi kustannuskynnyksen.
Esikoista seurasi jälleen hapuilua ja valtava määrä pöytälaatikkotekstejä. Samaan aikaan työelämä määräsi tahdin ja uuden romaanin kirjoittamiselle jäi lyhyitä pätkäaikoja iltaisin, viikonloppuisin ja lomalla. Omituista kyllä: tämä äärimmilleen viritetty ja paineistettu työtahti näkyy seuraavassa romaanissa myönteisellä tavalla, romaani Veljeni vartija on puristettu erittäin tiiviiseen ja tehokkaaseen muottiin. Se on sukutarina, jossa kolmen sukupolven miesten ja siinä sivussa vähän naistenkin kohtalot ja rikokset kulkevat kolmella aikatasolla, risteytyvät, lomittuvat ja lopulta yhdistyvät.
Heti kirjan ilmestyttyä tuomainen sai mainostoimistosta potkut, ”elämäni onnenpotkut”, naurahtaa hän, sillä kädessä oli tuore kirja ja mielessä jo seuraava, vieläpä uuden suuren kustantamon siipien alla. Ensitapaaminen uuden kustantajan kanssa sujui kuitenkin varsin jäykästi kirjailijan esiteltyä uutta kirjaideaansa, joka oli kovin erilainen kuin kustantajan odottama linjaus.
Tuomainen luki niihin aikoihin paljon ilmastonmuutosta käsittelevää kirjallisuutta ja koki, että siinä olisi loistava tausta ja tapahtumapaikka miehen ja naisen suhdetta pohtivalle romaanille. Hän sisällytti ensimmäiseen versioon paljon taustatietoa ilmastonmuutoksesta, sitten hän karsi niitä rankalla kädellä pois ja antoi aistillisten vaikutteiden, hajujen ja makujen, äänien ja kuvien puhua puolestaan. Näin syntyi Parantaja, Vuoden johtolanka -palkinnolla palkittu ja melkein kolmeenkymmeneen maahan myyty Tuomaisen todellinen läpimurtoteos.
Parantaja on dystopia, joka tapahtuu nykyaikana, meidän tuntemassamme Helsingissä, jota ilmastonmuutos on runnellut pahasti ja jossa liikkuu salaperäinen massamurhaaja teloittaen perheitä, joiden jonkun jäsenen hän uskoo toiminnallaan edesauttaneen ilmastonmuutoksenkiihtymistä. Päähenkilö on runoilija-toimittaja, joka etsii kadonnutta vaimoaan ja joutuu asioita ja yhteyksiä selvitellessään silmätysten heidän kummankin menneisyyden kanssa ja kysymään itseltään jokaisen parisuhteen perustavaa laatua olevan kysymyksen: miten hyvin tunnemme läheisimpiä ihmisiä, miten menneiden aikojen teot vaikuttavat suhteeseemme. Parantaja on maailmanlopun kirja ja rakkaustarina, dystooppisessa maisemassa perusvirityksenä on kuitenkin toivo ja lämpö, ihmisten välistä löytyy asioita, joita varten voi jatkaa.
Parantajaa lukiessa kannattaa kiinnittää huomiota myös erityisen upeaan kieleen, joka valloittaa ja jää mieleen kummittelemaan, vaikka juoni vetääkin lukijaa kiihkeään lukutahtiin. Nuorena runoilijaksi aikonut Tuomainen korostaa: ”Sen lisäksi, että kirja on tarinansa, henkilöidensä ja miljöönsä taholta kiinnostava, sen kielen ja tekstin on oltava myös nautittava – ja tämä tekee kirjoittamisesta aika hidasta. Tekstiä on hiottava paljon, ei voi jättää mitään suurin piirtein ymmärrettäväksi, vaan asiat on ilmaistava täsmällisesti ja mieluimmin tiiviisti. Samalla tekstin runollisuus on erittäin tärkeä. Tekstin ja kielen hiominen onkin työn osa, mistä itse nautin paljon.” Ja lukija nauttii vetävän rikosjuonen ohella yhtä paljon pieniä tunnelmia nerokkaasti tiivistävistä lauseista, kuten ”syksy hamusi maisemaa koleaan syliinsä”.
Sekä yleisö että kustantaja odottivat maailmanmenestykseen yltäneelle Parantajalle jatkoa, kenties sarjaa ”räntäsateessa rämpivästä Helsingistä”. Seuraavassa romaanissa sataakin lunta, koko ajan ja kymmenin ja taas kymmenin eri sanoin ja vivahtein ilmaistuna. Mutta romaanisarjaa Tuomainen ei mielestään pysty kirjoittamaan. Kun romaanista on jäljellä enää viimeinen neljännes, kirjailija miltei piiskaa itseään jaksaakseen loppuun, tietäen, että ”palkinto on, että saat aloittaa uuden jutun”. Jokainen kirja on oma erityinen maailmansa, eikä kirjailija aio jäädä kiinni yhteen tuttuun ja tutkittuun maailmaan, uteliaisuus ajaa häntä ja uuden kirjoittamisen ajatuksesta hän saa voimaa.
Kun Parantajan jälkeen kaikki tuntuivat tienneen kirjailijaa paremmin, mitä ja miten hänen olisi kirjoitettava seuraavaksi, hän joutui suurten paineiden ja odotusten taakan alle ja vuosi meni kaapinkokoista virtuaalipöytälaatikkoa teksteillä täyttäen. Tavallisestihan Tuomaisen romaaneissa tärkeintä ei suinkaan ole rikoksen selviäminen ja tekijän kiinni jääminen, vaan tarinan ydin on jossain romaanin keskivaiheessa, kun henkilösuhteet joutuvat äärimmäisiin asetelmiin. Tällä kertaa hän kuitenkin halusi palata vanhan ajan mysteeriromaanin elementteihin ja noudattaa perinteisen rikosjuonen yleisimpiä lainalaisuuksia.
Synkkä niin kuin sydämeni -romaani, jonka nimi viittaa Eino Leinon erääseen vähemmän tunnettuun runoon ja päähenkilön nimenä puolestaan on Aleksi Kivi, on äidin ja pojan tarina. Äiti katoaa pojan ollessa 13-vuotias ja poika, poimittuaan pieniä vihjeitä ja muistonpalasia vuosien ajan, pestautuu aikuisena talonmieheksi kartanoon, tarkoituksenaan käräyttää äitinsä murhaajaksi arvelemansa kartanon rikas omistaja ja kostaa. Romaani on näytelmäntyyppinen suljetun maailman rikosromaani, josta on tekeillä elokuva. ”Jos Eino Leino, Raymond Chandler ja Alfred Hitchcock olisivat saaneet yhteisen lapsen, ehkä se olisi jotain tämän suuntaista”, nauraa Tuomainen.
Tästä romaanista lähtien Tuomaista on totuttu pitämään Helsinki noir -kirjallisuuden edustajana. Noir on alunperin ranskalaisten antama nimi tietyntyyppiselle amerikkalaiselle kirjallisuudelle. Sen ominaispiirteisiin kuuluu, että siinä keskeisinä toimijoina ovat epätavallisiin olosuhteisiin joutuvat tavalliset ihmiset, jotka eivät voi turvautua virkavaltaan. Noir-rikosromaanit ovat tyypillisesti myös synkkäsävyisiä, tapahtumapaikat pääasiassa urbaaneja ja hahmot vähäpuheisia ja hymyttömiä, tämä kaikki kuitenkin parhaimmillaan kirjallisesti herkullisella tavalla ratkaistuna. Tuomainen korostaa, ettei hän ainakaan tietoisesti kirjoita noiria, ”tämä on pikemminkin portinvartijoiden määritelmä”.
Tuomaisen henkilöille ominaista on myös tietty pakkomielteisyys, intohimo edustamassaan asiassa, jossa on päästävä perille ja tuloksiin ja joka vaatii suuria uhrauksia ja luopumisia. Perhe, rakkaus ja ystävyys joutuvat syrjään pakottavan asian jyrätessä. ”Tarina on ikään kuin dynamo, ehtymätön voima, joka alusta loppuun pakottaa liikkeelle”, luonnehtii Tuomainen. Päähenkilöiden yhteinen piirre on myös tinkimättömyys ja poikkeuksellisen korkea moraali edustamassaan asiassa tai työssä, olkoonkin se vaikka niinkin äärimmäisen hankalasti moraaliseksi mielletty asia kuin esimerkiksi palkkamurhaajan työ.
Korkea ammattimoraali näyttelee suurta roolia romaanissa Kaivos, joka kaivautuu syvälle isän ja pojan suhteeseen, kummankin menneisyyteen, kohtaamattomuuteen ja sen ylittämiseen tähtääviin yrityksiin. Kun tarina ja yhdistävä linkki oli pitkään mietinnässä, tarjosivat alkusysäyksen tarinan konkreettisiin kuvioihin Talvivaara-aiheiset uutiset. ”Kuvittelin, etteivät nuo uutiset jatkuisi kovin pitkään, ja miten kävi!”, huokailee kirjailija.
Romaanin perusasetelma on isän ja pojan mahdollisimman jännitteinen suhde. Isä, joka jätti perheensä poikansa ollessa vasta vauva, palaa Helsinkiin 30 vuoden jälkeen ja kohtaa toimittajapoikansa. Samaan aikaan poika saa vihjeitä Lapissa sijaitsevaa kaivosaluetta uhkaavasta ympäristökatastrofista. Isä ja poika ovat monella tavalla janan ääripäissä: tätä tavoitetta palvelee heidän sijoittamisensa ammattiensa kannalta spektrin ääripäihin. Poika on totuutta etsivä toimittaja ja isä kammottavaa ja anteeksiantamatonta ammattiaan erittäin moraalisesti harjoittava, mutta totuutta salaava palkkamurhaaja. Tämä romaani on myös eräänlainen oodi kirjoittamiselle – osoituksena artikkelin alun sitaatti.
Kaivos lienee toistaiseksi Tuomaisen uran vakavahenkisen virran huipentuma. Uran toinen uoma vie näennäisesti toiseen suuntaan, kohti mustan huumorin ja absurdiuden sävyttämiä rikostarinoita. Kirjailijan mielestä uuden lukijaehdokkaan kannattaa napata hänen romaaneistaan ensilukemiseksi kuudes romaani Mies joka kuoli ja siitä voi jatkaa joko edellisiin vakavampiin tai vielä crazympään uusimpaan kirjaan nimeltä Palm Beach Finland.
Mies joka kuoli on yhtäaikaa hervoton ja liikuttavan kaunis, farssi ja ylistys elämälle. Ensimmäisellä sivulla mies saa kuulla kuolevansa aivan lähiaikoina vääjäämättä tappavaan myrkytystilaan. Mies on vielä nuori, menestyvä yrittäjä ja onnellinen aviomies; kuka häntä mahtaa myrkyttää hitaasti ja miksi? Romaani yhdistelee maagisia ja realistisia elementtejä hersyvän hauskasti, mustan huumorin avulla, absurdein kääntein ja kielikuvien ilotulituksin.
Alunperin Tuomainen halusi sijoittaa sankarinsa hyvin tuntemaansa mainostoimistojen maailmaan, mutta piti sitä maailmaa aivan liian tylsänä lukijoille. Agentin ehdotettua jotain perisuomalaista tuotetta myyvää firmaa, kuten vaikka Rapalaa, hän hoksasi toisen perisuomalaisen tuotteen, sienet. Näin syntyi tarina männyntuoksuvalmuskasta eli matsutakesta, jota sankarimme firma poimii Haminan tienoilla ja vie mahtavalla voitolla Japaniin, missä sitä pidetään suuressa arvossa.
Tuomainen kertoo hauskan anekdootin: romaanin ilmestyttyä hänelle soitettiin Suomen sieni -lehdestä ja pyydettiin kertomaan omista kokemuksistaan sieniin liittyen. ”Tässä nähdään taas: onnistuneen kehikon ei tarvitse välttämättä olla totta, riittää, että se on uskottava!”
Romaanin kantavana teemana on elämä. ”Kun kirjoitan kuolemasta, oikeasti kirjoitan elämästä, että kuinka arvokasta, kaunista ja ihmeellistä elämä on!”, toteaa Tuomainen. Ei ihme, että romaanin jaksojen nimet järjestyksessä ovat Kuolema, Elämä ja Rakkaus. ”Kummallista, miten kauan olen elänyt kuin en koskaan kuolisi, kuin minulla olisi yhden kesän mentyä luvassa toinen, jostain syystä edellistä parempi. Ja kuitenkin: tarjolla on vain silmänräpäys, hetki auringonpaistetta, kirkkaus jota ei ymmärrä, aika joka vain katoaa. Öiset ajatukset ovat päiväajatusten luurankoja, unelmien vääntyneitä ruumiita.”, pohtii romaanin päähenkilö.
Tuomaisen tuorein romaani, Palm Beach Finland on vallaton irrottelutarina, jossa suomalaiseen merenrantamaisemaan kohoaa amerikkalaistyyppinen rantakylä-turistipyydys. Tonttien omistussuhteiden järjestelyt aiheuttavat yrittäjälle harmaita hiuksia ja ruumiita syntyy tahallisesti ja tahattomasti. Vauhdikkaat tapahtumat etenevät korostetun elokuvamaisesti. Tarinaa ei voi ottaa vakavasti – sen sijaan romaanin absurdin huumorin sävyin kudottua kangasta täplittävät hienosyiset pienet havainnot ihmiselon arjesta ja piilomerkityksistä.
Antti Tuomaisen seuraavan romaanin on määrä ilmestyä ensi syksynä. Odotan innolla ja uteliaana, kumpaa virtaa se jatkaa!
Antti Tuomaisen kirjailijavierailutallenne on kuunneltavissa osoitteessa: www.kajastuslehti.fi