TUNNETTUJA JA UNOHDETTUJA MUOTOKUVIA
Teksti: Tuula Paasivirta
Sinebrychoffin taidemuseossa on 31.12.2017 asti avoinna kiinnostava näyttely Minä en ole minä – tunnettuja ja unohdettuja muotokuvia. Näyttely lähestyy muotokuvataidetta useasta eri näkökulmasta sadalla teoksella 1500-luvulta tähän päivään.
Paul Sinebrychoffin kiinnostus kohdistui muotokuviin
Henkilö- ja muotokuvaus olivat Paul Sinebrychoffille taiteenkeräilyssä päämielenkiinnon kohteita. Hänelle tärkeä kohde oli etenkin 1600–1700-lukujen ruotsalainen ja hollantilainen muotokuvamaalaus. Niinpä olikin luontevaa valita Suomi 100 -juhlavuoden näyttelyn aiheeksi muotokuva, sanotaan taidemuseosta. Muotokuvan monitulkintaisuus innosti museonjohtaja Kirsi Eskelistä kokoamaan aiheesta tämän näyttelyn.
Miten katsot muotokuvaa
Tähän näyttelyyn mennessämme meidän olisi hyödyllistä pohtia tapaamme katsoa muotokuvia. Mitä maalauksella tai valokuvalla on aikanaan haluttu sanoa? Tärkeä on muistaa sekin, että me katsomme maalauksia ja kuvia oman aikakautemme tapojen, ajattelun ja ihanteiden kautta. -Tässä näyttelyssä haluamme haastaa kävijät pohtimaan kysymystä erilaisista rooleistamme ja identiteetistämme, haastaa Eskelinen.
-Juuri tänä päivänä asia on hyvin ajankohtainen sosiaalisen median ja selfiekulttuurin muuttaessa maailmaa ja sitä, miten me siinä olemme, museonjohtaja Eskelinen sanoo.
Aiheiden kirjo
Tässä näyttelyssä muotokuvien aiheet on otsikoitu teemoittain. Näitä teemoja ovat valta, identiteetti, perhe, muistamisen ja muiston vaaliminen. Näyttelyssä pohditaan unohdusta kuvataiteessa. Näyttelyssä on myös hieman epätavallisia muotokuvia. Tällä tarkoitan poikkeamista klassisesta maalauksesta. Näitä poikkeamia edustavat muun muassa Rafael Wardi presidentti Tarja Halosen maalauksella ja Juhani Linnovaara omilla töillään. Hänen työnsä ovat hyvin persoonallisia. Ne ottavat kantaa vanhempaan edustusmuotokuvaperinteeseen. Näin ollen hänen työnsä ovat kiinnostavia ja haasteellisia fantasiatöitä. Tästä hyvänä esimerkki on hänen teoksensa Madame Pompadour vuodelta 1971.
Omakuvia
Aiempien vuosisatojen taiteilijoiden kasvonpiirteet ovat hämmentävän tutut myös nykypäivän katsojalle. Tästä kiitos kuuluu taiteilijoiden itsensä tekemille lukuisille omakuville ja toverimuotokuville. Ne ovat olleet oman aikansa selfiekuvia.
Lähelle nykypäivää tulee taiteilija Eric O.W. Ehrströmin (1881–1934) omakuva, joka on nähtävillä näyttelyssä. Hänen omakuvansa on tehty 1933 työn äärellä. Tässä vaiheessa taiteilija oli jo menettänyt oikean kätensä ja se vaikutti osaltaan hänen työskentelyynsä. Hän oli taiteilijana poikkeuksellisen monitahoinen. Hän suunnitteli koruja, astioita, tekstiilejä, huonekaluja, rakennuksia. Suomen kuninkaan kruunu on hänen käsialaansa.
Pysäyttävä omakuva on taiteilija Pasi Tammen realistinen kasvokuva pyöräilyonnettomuuden jälkeen. ”Upeat värit, tästä täytyy maalata taulu” oli taiteilijan ensimmäinen ajatus otettuaan selfien sairaalassa onnettomuuden jälkeen.
Näkymättömiä puolia
Porvoolainen Hanna Frosterus-Segerstråle (1867–1946) maalasi poikansa Lennart Rafaelin tämän ollessa kuusiviikkoinen 1800 -luvun lopulla. Kuvassa lapsen vasen käsi on liikuttavasti rinnan päällä, ja olemuksessa on jonkinlaista ylevää hartautta. Maalari on raaputtanut nukkuvan pienokaisen kuvaan hellän huolehtivaisesti mallin ristimänimet ja iän: ”6 veckor”, 6 viikkoa. Päivänvalo on maalauksessa kirkas 1800-luvun lopun pleinairismin eli ulkoilmamaalauksen hengessä. Vaikka Lennart Rafael syntyi keskikesällä, värityksen viileys korostaa ympäristön hygieenisyyttä ja hyvää järjestystä.
”Tätä maalausta sanotaan unohdetuksi, koska muotokuvan näkökulma taidemaalari Lennart Segerstråleen (1891-1975) on esitystavan asiallisuudesta huolimatta sen verran yllättävä, että katsoja saattaa joutua hämilleen”, kirjoittaa Tutta Palin näyttelyä avaavassa kirjassa ”Minä en ole minä – Jag är inte jag”. Lintumaalarina aikoinaan tunnetun Lennartin jälkimaine liittyy kiinteästi raskaisiin isänmaallis-uskonnollisiin aiheisiin ja julkisiin tehtäviin: hän toteutti muun muassa jatkosodan aikana Suomen Pankin päärakennuksen Finlandia-freskot. Hänen 75-vuotispäivillään ei voitu esittää äidin maalausta hänestä pienenä, hentona, poikana vaalean punaisissa vaatteissa. Hänellä ei ollut yllään sinistä, kuten 1960- luvun lopun muotokuvan katsoja oletti pojalla olevan päällä.
Harvinaisuudet
Esillä on myös harvinaisia teoksia, jotka saadaan nyt ensi kertaa suuren yleisön nähtäville.
Näyttelyn merkkiteos on kuningas Kustaa III:n muotokuva. Lorenz Pasch nuorempi (1733-1805) maalasi muotokuvan 1783. Kustaa III lahjoitti maalauksen Vaasan hovioikeudelle, jossa se on pysyvästi sijoitettuna täysistuntosaliin. Teos on nyt ensimmäistä kertaa julkisesti esillä. Toinen harvinaisuus on kardinaali de Fleuryn muotokuva, jonka on maalannut muotokuvamaalari Hyacinthe Rigaud (1659-1743). Hän ikuisti useita Ranskan kuninkaita ja muita aikansa merkkihenkilöitä.
Presidenttimuotokuvat
Näyttelyyn sisältyy kolme presidenttejä esittelevää nostoa. Teokset ovat esillä vain rajoitetun ajan eli ne vaihtuvat kolme kertaa näyttelykaudella. Ensimmäinen nosto oli rakennettu Urho Kekkosen ympärille. Mukana näyttelyssä on Ilja Glazunovin kohuttu muotokuva presidentti Urho Kekkosesta vuodelta 1973. Muotokuvasta tuli 1970-luvun suuri puheenaihe ja siihen liittyi monia suomettumisen ajan piirteitä.
Toisena teosnostona esitellään taiteilija Rafael Wardin maalaama presidentti Tarja Halosen muotokuva. Vuonna 2002 paljastettu virallinen muotokuva herätti aikanaan paljon keskustelua ja sai myös osakseen suurta kritiikkiä, sillä muotokuva oli hyvin moderni ja poikkesi merkittävästi aiemmista presidenttigallerian kuvista. Muotokuvan tekijä, taiteilija Rafael Wardi on kommentoinut maalaustaan näin: -Yhdennäköisyys on vain tunne ja aavistus. En maalannut häntä ainoastaan presidenttinä, vaan värien presidenttinä, sellaisena kuin minä hänet näen.
Lokakuun lopussa avautuneessa kolmannessa nostossa esitellään Eero Järnefeltin maalaamat muotokuvat marsalkka Carl Gustaf Mannerheimista ja presidentti P. E. Svinhufvudista.
Kuolinnaamioita
Suomessa kuolinnaamioita tehtiin merkkihenkilöistä vielä 1900-luvun alkupuolella.
Kuolinnaamio on kuolleen henkilön kasvoista otettuun muottiin jostain helposti muokattavasta materiaalista, kuten kipsistä tai vahasta tehty valos, jonka tarkoituksena on säilyttää hänen kasvonpiirteensä. Tapa ottaa vainajasta kuolinnaamio on tiettävästi peräisin muinaisroomalaisesta käytännöstä. Näyttelyssä ovat esillä Akseli Gallen-Kallelan ja Albert Edelfeltin kipsiset kuolinnaamiot.
Minä en ole minä- Jag är inte Jag. Tunnettuja ja unohdettuja muotokuvia. Näyttelykirja. Sinebrychoffin taidemuseo 1917. Osoite: Bulevardi 40 Helsinki.