Teksti: Jonna Mononen
Vuosi Australiassa 3
Mikä maa ja mikä valuutta?
Sitä mietin, kun herään vauvan rääkynään, vaikkei lähellä ole ainuttakaan alle kolmekymppistä. Kun miltei yhtä läheltä kantautuu metallinen ujellus, alan jo käydä mielessäni läpi edellisiltaista ruoka- ja juomalistaa.
”G’day! How are you?” kajahtaa iloinen ääni.
Maan ja maanosan nimi on Australia, valuuttana dollari. Kaverini ei ole saattanut maailmaan iltatähteä, vaan kuulemani ”vauvanitku” tulee australiankorpin nokasta. Metallisesta ujelluksesta taas vastaavat magpiet. Illan julistavat virallisesti alkaneeksi kookapurat, joiden naurunrätkätys kuulostaa lähes pelottavan inhimilliseltä.
Musiikkia aussitalon kuistilla ei todellakaan tarvita: monenmoiset linnut ja sammakot sirittävät, mäkättävät, räksyttävät ja viheltävät. Tosin kyllä maan epävirallista kansallislaulua, Waltzing Matildaa, kuuntelee sitäkin mielellään, vaikkapa aussipubissa, jossa käy vilkas puheensorina. Englanti, jota tässä maailmankolkassa puhutaan, on aivan omanlaisensa kieli, jolla on oma sanastonsa. Aussienglantia oppii vain kuuntelemalla ja puhumalla, kun vilkkaasti juttelevilta aussilaisilta saa suunvuoron. Vaahtoavien kaljatuoppien ja paikallisten viinilaaksojen antimilla täytettyjen lasien äärellä juttu lentää usein niin nopeasti, että vasta maahan tutustumassa oleva turisti saa usein tyytyä kuuntelijan osaan.
Mutta ausseja kuuntelee mielellään, niin kohteliaita, ystävällisiä ja rentoja he ovat. Kun ravintolan tarjoilija tiedustelee: ”mitä saisi olla, kulta?”, se on tässä maassa täysin normaalia. Kiitokset, ja niitähän aussit minulta usein ystävällisyytensä ja avuliaisuutensa vuoksi saavat, kuitataan vakiokommentilla: No worries!
Huolet tuntuvatkin haihtuvan, kun vaikkapa Sydneyn satamassa astuu lauttaan, joka kuljettaa keskelle meren pärskeitä. Kannella suolantuoksuinen tuuli täyttää sieraimet ja merilintujen konsertti korvat. Satamassa taas odottavat fish and chips -kojujen ja aasialaisten ravintoloiden kutsuvat tuoksut.
Olisi maku mikä tahansa, Australiassa joka mahaan löytyy jotain. Osin tämä johtuu maan väestön hyvinkin erilaisista, etnisistä taustoista: Kiinasta, Vietnamista, Thaimaasta, Etelä-Koreasta ja Euroopan maista aikoinaan maahan työn perässä muuttaneet ihmiset ovat tuoneet ruokakulttuurinsa mukanaan. Silti Australian kaduilla kuulee pääasiassa englantia, mitä nyt jokunen turisti turisee vaikkapa suomea. Australia on kuin suuri perheyhteisö, johon eri puolelta maailmaa tulleet sukulaiset ovat täysin integroituneet yhteistä kieltä myöten.
Vielä takaisin australialaiseen ruokakulttuuriin: sitä ei nimittäin juuri ole. Vaikka aussit ovatkin tunnettuja hyvistä pihveistään, liki kaikki aussipöytien kestosuosikit kuten fish and chips ovat lähtöisin muualta maailmasta. Oluen ja viinin osalta tilanne onkin toinen. Australialaisia viinejä ei suotta kehuta maailmalla, ja aussioluetkin vievät kielen mennessään. Foster’s ei siis kerro koko totuutta, ei edes totuuden tilkkaa.
Yhteiset grillikekkerit ovat hyvin yleisiä. Kun isossa osassa maailmaa omaa naapuria ei tunneta edes nimeltä, Australiassa on tavallista kokoontua porukalla jonkun pihalle grillinyyttikesteihin. Toisin kuin usein luullaan, grillissä ei tirise kenguru vaan lammas, naudanliha ja paikallinen makkara, joka tosin ei minuun pitkään makkaran kuningasmaa Saksassa asuneena kolahda lainkaan. Ruuan ja juomien äärellä on hyvää aikaa parannella maailmaa ja sopia vaikka seuraavasta pubikäynnistä. Usein tosin yksille lähdetään aivan spontaanisti sen enempiä miettimättä.
Grillin ja ruuan aromienkin yli nenä erottaa Australiassa liki kaikkialla läsnä olevan eukalyptuksen tuoksun. Toisinaan eukalyptuspuita on niin tiheässä, että ilmassa leijuu sieraimia viilentävä sumu. Eukalyptus ei kuitenkaan ole yksi ainoa puu, vaan lajeja on useita. Jotkin muistuttavat tuoksultaan sitruunamelissaa, toiset taas piparminttua. Ruohontuoksu tuntuu sekin monin paikoin, sillä englantilaisten sukulaistensa tavoin myös aussit ovat ahkeria ruohontrimmaajia.
Ruohontuoksua tunsin myös paikassa, jossa sitä en olisi odottanut. Koska Australia on kenguruiden maa enkä sokeana voi noita ympäriinsä loikkivia söpöläisiä nähdä, käynti eläintarhassa oli tietenkin korkealla toivelistalla. Heti sisään tultuani lauma kenguruita löntysti luokseni silityksiä pyytämään. Painoin pääni vasten pörröistä turkkia ja imin sieraimiini kengurun hiukan makeaa, ruohomaista ominaistuoksua. Kengurut halusivat puolestaan nuuhkia minua, joten siinä sitä kyykittiin keskellä ystävällistä karvaturrilaumaa. Myös vompattipoika, jota eläinhoitaja antoi minun paijata, tuoksui voimakkaasti ruoholta ja imelältä ”poikaeliksiiriltä”, jolta minäkin sitten tuoksuin koko loppupäivän.
Suloiselta tuntuivat myös käärmeet, joita pääsin silittelemään ja nuuhkimaan. Toinen niistä oli liki käsivarren paksuinen, toinen ohut kuin lyijykynä. Ohuempi luikero ihastui oikeaan nimettömääni niin, että yritti kietoutua sen ympärille. Myös dingo, joka ulkonäöltään muistuttaa paljolti koiraa, olisi halunnut jäädä siliteltäväkseni. Dingot ovat älykkäitä eläimiä, enkä voinut olla miettimättä, miten dingo pärjäisi sokean opaskoirana. Muutamaa päivää myöhemmin sitten talsinkin pitkin Höyhensaarten katuja Neumann-niminen opasdingo valjaiden toisessa päässä. No, ehkä on parempi tyytyä jatkossakin koiran tarjoamaan apuun. Australiassa itsenäinen liikkuminen onnistuu sokeanakin, maassa kun on tehty paljon näkövammaisten aseman parantamiseksi.
…mutta siitä lisää toisessa jutussa.