Timothy Snyder: Musta maa. Holokausti: tapahtumat, opetukset. Siltala 2015
Tammikuun 15:nä 1941 Görlitzin vankileirillä todistettiin ainutkertaista tapahtumaa. Sateisessa säässä kvartetti soitti rähjäisillä instrumenteillaan muille vangeille ja leirin vartijoille säveltäjä, itsekin leirin vanki, Olivier Messiaenin Lopunajan kvarteton kantaesityksen. Vartijan avustuksella säveltäjä oli saanut käyttöönsä teoksen kirjoittamiseen tarvittavan paperin ja kynän. Kvartetista puuttunut piano hankittiin myös saman vartijan väärentämin paperein.
Epätavallinen konsertti soitettiin aikana, jolloin tavanomainen käyttäytyminen oli muuttunut laajalti poikkeukseksi jo siihen mennessä pitkästi yli vuoden kestäneen Puolan miehityksen kaaoksessa. Hitlerin käynnistämässä tuhoamissodassa Neuvostoliitto oli Saksan liittolainen Puolan jaossa, mutta vihollinen Saksan hyökättyä Neuvostoliiton kimppuun kesäkuussa 1941.
Kun mielikuvat aikakauden umpihullusta sodasta kangastelevat Messiaenin ikuisuuksiin kurkottavan sointikuvan taustalla, syntyy värisyttävä yhteisvaikutelma. Vasta maailmansodan päätyttyä alkoi paljastua kokonaisuus, jonka symboleiksi Auschwitz, Katynin metsä ja vaikkapa Babyn Jar ovat muodostuneet. Taisteluiden taustalla oli toteutettu joukkomurhia, kohteina juutalaisten ohella muitakin etnisiä tai muulla tavoin määriteltyjä ihmisryhmiä. Teloitusryhmien aseet olivat sylkeneet tulta tuomionpasuunoina sekasorron keskellä.
Historian raskas taakka
Yalen yliopiston historian professori Timothy Snyder sai paljon kiitosta teoksestaan Tappotanner, Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä. Tämän Itä-Eurooppa-spesialistin tuoreempi Musta maa -teos keskittyy juutalaisiin kohdistettuun kansanmurhaan, sen tapahtumiin ja opetuksiin.
Seikka, minkä Snyder jättää tyystin omaan arvoonsa, on joidenkin tutkijoiden esittämä ajatus holokaustista voittajien kehittämänä ajatusrakennelmana. Asianomaiset tutkijat ovat pitäneet uhrien lukumäärää liioiteltuna ja kiistäneet järjestelmällisen ja kattavan tuhoamisen. Epäilemättä tarkkaa uhrien määrää ei tiedetä, eikä se koskaan varmistu, ei edes miljoonan tarkkuudella. Historian lähteiden ja tutkimuksen perusteella näyttää kuitenkin vahvasti siltä, ettei järjestelmällisyyttä voida selittää pois. Menneisyys ahdistaa, syyllisyys ja huono omatunto eivät kuitenkaan voi syrjäyttää tapahtumiin liittyviä todistuskappaleita.
Ahdistavan menneisyyden käsittelyä koskevasta psykologiasta omanlaisensa kotimainen esimerkki on Mikko Uolan Eritahtiset aseveljet (2015). Lähtökohdiltaan moitteettomassa teoksessaan kirjoittaja haluaa muistuttaa erilaisten ratkaisujen syntyvän kulloinkin käytettävissä olevan tiedon varassa. Sattumanvaraisuuksistakin riippuva sodan myöhempi lopputulos ei voi muodostaa kehystä aiemmin tehtyjen päätösten arvioinnille, ei tietenkään. Vaikuttaa siltä kuin kirjoittaja tuntisi perusteitaan kertomatta tarvetta etsiä oikeutus Suomen saksalaisyhteistyölle 1940 – 1944, vähintään torjua siihen joskus kohdistettu arvostelu. Vastuuta suursodasta hän pyrkii siirtämään myös lännen johtajille, F.D.Rooseveltille ja Winston Churchillille, joiden hän kertoo nimenomaan halunneen alun perin lyödä Hitlerin sodalla. Kirjoittajan pyrkimykset peilautuvat hänen perustelussaan, ettei Hitler halunnut sotaa. Uola tähdentää, että Saksa varustautui sotilaallisesti hankkiakseen vain painostuskeinon diplomatian käyttöön. Ajatusrakennelma ei vakuuta. Jos diktaattori halusi kamppailla elintilaa omalle kansalleen, murskata naapurivaltioita ja tuhota Neuvostoliiton, on tyystin samantekevää, missä määrin tämä diktaattori ei eri lausunnoissaan ollut halunnut sotaa. Osapuolia ei voi koskaan selkkauksen syistä tietenkään erottaa.
Edelleen Uolan puntarointeja vastaan on huomautettava, että joidenkin johtohahmojensa ”verenhimoisuudesta” huolimatta lännen demokratiat tarttuivat kuitenkin peräti epätoivoisina Hitlerin diplomatian lupauksiin aluevaatimuksissa, joihin myöntymisen hintana länsi katsoi saaneensa takuut rauhan kestävyydestä ja Hitlerin tyytymisestä neuvotteluin saavutettuun tulokseen. Tshekkoslovakian Saksan joukot kuitenkin myöhemmin miehittivät maaliskuussa 1939, näin Hitler jätti syntyneessä tilanteessa muulle maailmalle vaihtoehdoiksi vain alistumisen tai sodan.
Entä pieni Suomi? Eurooppalaiset suurvallat olivat itse laatimiensa sääntöjen mukaan ojentaneet huippuvaarallisessa ruletissaan Suomen päättäjille aseen, jonka kaikki patruunapesät olivat ladattuja. Vain huonoja vaihtoehtoja oli yhteistyöarvioiden osalta olemassa, ehkä peräti vain yksi ainoa. Käytettävissä olleidenkin tietojen varassa monen mielestä viheliäinen sekin. Yhä huonommalta vaikutti sodan edetessä, mutta Uola on aineistoonsa nojautuen oikeassa: 1941 alkaneet joukkosurmat paljastuivat muulle maailmalle vasta vähitellen. Selkkauksen jatkuessa kaikkiin tietoihin liittyi paljon epävarmuutta. Pätevä tarkistaminen oli vaikeaa, ellei mahdotonta.
Snyder puolestaan haluaa kuvata ja ymmärtää joukkomurhat teoksessaan, oikoa väärinkäsityksiä. Snyderin mukaan esimerkiksi Auschwitzin muodostuminen holokaustin symboliksi vääristää käsityksemme. Ensinnäkin murhia oli toteutettu ilman keskitysleirejäkin ja lisäksi murhaamiseen syyllistyivät muiden muassa latvialaiset, liettualaiset, puolalaiset, usein venäläisten ja saksalaisten yllyttäminä tai apureina. Edelleen kirjoittaja ei hyväksy väitettä, että joukkomurhien salailun vuoksi saksalaisilla ei olisi ollut niistä yleisesti tietoa vielä sodan aikana. Snyder arvioi, että tiedot kymmenien tuhansien SS-miesten, poliisien ja sotilaiden suorasta osallistumisesta teloituksiin tihkuivat nopeasti kotirintamallekin, väistämättä leviten siellä yhä laajemmalle. Tämä voidaan Snyderin mukaan todeta rintamalta kotiin lähetetyistä kirjeistä.
Nykyisyys ja tulevaisuus
Teos valaisee myös useiden poikkeusyksilöiden edesottamuksia, jotka edustivat normaalia inhimillistä menettelyä oloissa, joissa melkein kaikki käyttäytyivät epänormaalisti. Vainon keskellä harvat, mutta sitäkin silmiinpistävämmät yksilöt tarjosivat pyyteetöntä ja vaarojakin uhmannutta apuaan hädässä olleille. Myös syntynyttä vastarintaa käsitellään. Julmuus piti kuitenkin otteessaan Görlitzinkin soittajia yleisöineen, vaikka tapahtuma suuresti poikkesikin väkivaltakoneiston arjesta.
Teoksen laaja kirjallisuusluettelo auttaa aiheesta kiinnostunutta jatkamaan perehtymistä. Kirjallisuusviitteissään Snyder on jonkin verran suurpiirteinen. Lukija löytää viitteet kuitenkin teoksen lopusta. Tekijä ei numeroi viitteitään tekstissä, numerot eivät siten rasita tekstiä, mutta toisaalta viitteistä kiinnostunut joutuu näkemään enemmän vaivaa.
Snyderin teos ei jää pelkäksi menneisyyden kuvaukseksi. Johtopäätöksenä hän toteaa holokaustin uhrien ja tekijöiden olevan paljolti kaltaisiamme, kummastakaan osapuolesta emme olennaisesti poikkea. Viimeisillä sivuillaan koko teoksen merkittävimmäksi sisällöksi nousee historian tapahtumista ammennettavissa oleva opetus. Ajankohtaisten näkymien äärellä esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksista Snyder nostaa esiin merkittäviä huolenaiheita elinolojen kiristymisen todennäköisten seurauksien vuoksi. Edelleen historian oppeja kirjoittajan mukaan olisi käytettävissä nykyisissä aseellisissa konflikteissa. ISIS-terroristijärjestön synty ei Snyderin mukaan näytä historian opetusten valossa yllättävältä vuonna 2003 tapahtuneen Irakin valtion tuhoamisen jälkeen. Kun Puolan juutalaisista oli maailmansodassa tehty valtiottomia tuhoamalla Puolan valtio, melkein kaikki maan juutalaiset tapettiin, tuho oli jopa Saksassakin eläneitä juutalaisia kohdannutta täydellisempi. Ukrainan juutalaisten keskuudessa tunnettiinkin tuohon aikaan sanonta: ”Passi pitää sielun kiinni ruumiissa.”