KOTIA KOHTI
GYÖNGYI PERE-ANTIKAINEN
Olen lähestymässä risteyskohtaa: poika muuttaa pian tulevalle opiskelupaikkakunnalleen, itse mietin uusia siirtoja, joitakin elämänmuutoksia. Tähän rakoon sopisi asunnonvaihto, projekti, joka on pitempään siintänyt haaveissani. Tavallaan jopa pakottavan tarpeellisena, kun lapsen lähtiessä tilan tarve pienenee ja taloudellinen tilanne muuttuu epävarmemmaksi. Siis uutta kotia etsimään!
Alkuperäinen ajatus oli vaihtaa yksinkertaisesti pienempään tästä nykyisestä kaupungin vuokra-asunnosta. Sitten mietin: pienempään, mutta mukavampaan! Uudempaan ja lähemmäs hyviä ulkoilumahdollisuuksia silläkin uhalla, että yhteydet ja palvelut hieman heikkenisivät. Hakemus siis menemään ja odottelemaan! Puoli vuotta myöhemmin kyselemään, mikä on tilanne. Pettymys: toimistossa stressi painaa päälle, hakijoita ruuhkaksi asti, ei näkymiä. Ehdotetaan asunnonvaihtopörssiä Facebookissa. Vilkaisen sitä: miltei mahdotonta asioida sokeana, osa viesteistä vain kuvina, viestien läpikahlaaminen vaivalloista ja liiallisen graafisuuden takia turhauttavaa. Mietin, millä todennäköisyydellä joku tarjoaisi juuri tavoittelemaani asuntoa ja etsisi samalla itselleen juuri tätä omaani? En usko tähän, luovun koko asuntopörssistä.
Alan selvitellä vaihtoehtona asumisoikeusasuntoa. Mitä pitemmälle asiaa mietin, sitä houkuttelevammalta se vaikuttaa. Alkupääoma on suuruusluokaltaan sellainen, että siitä selviäisin pankkilainan avulla ja kuukausittainen yhtiövastike vastaa suunnilleen kaupungin asuntojen vuokria ja on joka tapauksessa vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen vuokria alhaisempi. Poismuuttaessa alkusijoitus palautetaan ja lapsi perii asumisoikeuden. Asunnot ovat ilmeisesti kohtalaisen uusia ja tasokkaita.
Henkilökohtaisen avustajani tunnit jaetaan kahtia, palkkaan nuoren opiskelijan hoitamaan ensisijaisesti asunnon etsintää sekä muuta verkkoasiointia. Kuvittelen kaiken hoituvan kuin tanssi, suunnittelen muuttavani puolen vuoden päästä, tänä keväänä.
Törmään toisaalta runsaudenpulaan ja toisaalta avuttomuuteen, osaamattomuuteen käsitellä moista informaatiomäärää. Avustajani viettää tämän asian parissa tunnin-pari kerran viikossa, hän on taitava, mutta nuori ja kokematon, viikkokausia kuluu ennen kuin hän sisäistää kunnolla, millaisen asunnon haluaisin. Asumisoikeusfirmoja on runsaasti, pitäisi saada selville, mitkä niistä voivat tulla kyseeseen. Liian tuoreella järjestysnumerolla kaupungin omaan asumisoikeusyhtiöön ei taida olla asiaa vielä pitkään aikaan, silti hakemus sinnekin, mutta toivo ensisijaisesti parin isohkon firman kohteissa.
Parhaalta vaikuttavan kohdalla avointa hakemusta ei pysty tekemään. Olisi kahlattava läpi kaikki kohteet, tutustuttava asuntojen pohjapiirustuksiin, taloyhtiöiden tietoihin ja ympäristöön, laitettava sitten kohteet hakuun ja odotettava, että jokin niistä asunnoista sattuisi vapautumaan. Kun kyseessä on vähintäänkin satoja teoriassa mahdollisia kohteita pääkaupunkiseudulla, tämäntyyppinen seulonta on mahdotonta, se vaatisi aikaa istua koneen ääressä ja tutkiskella kohteita päivittäin. Yritän itse seuloa joitakin parhailta tuntuvia. Haku onnistuu melkein, mutta vain melkein: muut valintalaatikot toimivat ruudunlukuohjelmallani, paitsi kuntaa en pysty valitsemaan, joten tuloslistalle ilmaantuvat kaikki Suomen asumisoikeusasunnot. Nettisivujen esteettömyyden kannalta raivostuttavinta onkin tilanne, kun saavutettavuus jää joistakin pienehköistä, mutta tärkeistä yksityiskohdista kiinni.
Jotkut kyselevät, miksen käytä poikaani enemmän apuna. Tämä on periaatekysymys: kaikki asiantuntijat neuvovat, ettei lapsen pidä joutua kantamaan liian suurta vastuuta vammaisen vanhempansa asioista, ei tehdä merkittävässä määrin henkilökohtaisen avun piiriin kuuluvia töitä. Toki jokainen lapsi auttaa päivittäin monissa pienissä ja isommissa tehtävissä vanhempiaan, vammaisia taikka ei, lapsilla on oltava omat työtehtävänsä kotona, näin myös pojallani. Asunnonvaihto on kuitenkin minun oma projektini ja vaikka olen kiinnostunut hänen näkökannastaan, arvelen, että hakutilanteessa hänen subjektiiviset mielipiteiden ilmaisut ohjaisivat omia ajatuksiani liikaa. Minä aion tehdä ensimmäiset tunnustelut itse, objektiivisten ulkopuolisten avulla ja kutsua poikaani fiilistelemään vasta alkuvalintojen jälkeen.
Entä nämä objektiiviset ulkopuoliset? Muutamia tarjouksia saatuani ja kohteita katsottuani minulla on koossa pieni ystäväporukka, joille voin kopioida tarjouskirjeet, he tutustuvat niihin lähinnä internetissä olevien karttojen avulla ja kommentoivat minulle sekä asuntoa, taloa että ympäristöä palveluineen ja yhteyksineen. Tämä piiri on pieni, mutta jokaisella on oma asiantuntemuksensa: eräs katsoo näkövammaisen kannalta, toinen ottaa huomioon myös opaskoiran, kolmas ymmärtää arkkitehtuurista, he tuntevat mieltymykseni ja rajoitteeni. Kun ynnään heidän kommenttejaan, saan jo kohtalaisen hyvän kuvan siitä, kannattaako kyseiseen asuntoon lähteä edes tutustumaan. Silti minua jännittää, enhän vain tukeudu liiaksi heidän näkemyksiin, uskallanhan pysyä tiukkana omien tuntemusteni takana, enhän tee hätiköityjä päätöksiä? Osaavatko omat sokeat silmäni nähdä riittävästi monien auttavien silmäparien joukossa? Minun on luotettava sekä heihin että itseeni.
Ja miten sitten harmittaa, kun heidän työpanoksensa osoittautuu turhaksi, enkä pääse edes kiinnostukseni kohteena olevan asunnon esittelytilaisuuteen! Asumisoikeusasuntojärjestelmä on rakennettu siten, että tarjouksen saaminen ja kiinnostuksen ilmaiseminen ei sinänsä vielä välttämättä oikeuta asuntoa katsomaan, on päästävä kärkiryhmään järjestysnumeron perusteella. Näin voi himoittu ja moninkertaisesti tarkkaan selvitetty asunto mennä sivu suun niin, enkä pääse edes talon sisälle.
Esittelytilaisuudet ovat jännittäviä: joskus nykyiset asukkaat häkeltyvät selvästi ostajaehdokasta, joka pyytää lupaa liu’uttaa sormiaan pitkin tasoja, seiniä, komeroita. Minä aristelen katsoa asuttua asuntoa käsikopelolla yhtä perusteellisesti kuin jo tyhjennettyä. Kysymykseni saattavat kuulostaa omituisilta, samaten kriteerini, esimerkiksi miksi pidän pohjakerrosta turvattomana.
Ympäristö asettaa omat erityisvaatimuksensa. Ensikatsomalla saamme vain suurpiirteisen kuvan siitä, mitä kaikkea kohteen lähistöltä löytyy. Jos asunto osoittautuisi teoriassa sopivaksi, pitää järjestää erillinen ja perusteellinen ekskursio porukalla selvittääksemme, ovatko kaikki tärkeät paikat kohtalaisen helposti hahmotettavissa, opeteltavissa ja tavoitettavissa. Mielessä pidettäviä yksityiskohtia on valtavan paljon, niistä riittäisi kertomista sivukaupalla. Kun ei näe, lienee tavallistakin vaikeampi päästä pisteeseen, jolloin uskoo, ettei kannata enää jäädä odottelemaan sitä vieläkin parempaa…
Kun sitten se oikea asunto joskus löytyy, toivottavasti pian, alkaa projektin seuraava vaativa vaihe, muuttoon valmistautuminen ja muuton järjestäminen. Viimeisenä ja ei suinkaan helpoimpana sitten sopeutuminen uuteen asuntoon ja erityisesti ympäristöön: taatusti monine eksymisineen, itkuineen, katumisineen. Kun poikani on jo suurimman osan ajasta toisella paikkakunnalla ja minun on selviydyttävä kaikki päivät ja yöt yksin uudella alueella – ihmekö, että kuumeisen odotuksen ohessa minua myös pelottaa? Ehkä tämä tarina saa jatko-osan piakkoin!