HEIJASTUKSIA
Gyöngyi Pere-Antikainen
Olen tullut siihen ikään, jossa joudun kasvotusten vanhempieni muistiongelmien kanssa. Isäni, perheen entinen ehdoton välkky, sai rutiinileikkauksen yhteydessä komplikaation, joka on kiihdyttänyt hänen aivojensa jo aiemmin huomattua rappeutumista. Tauti on ollut hidas, eikä sitä varsinaisesti ole vielä diagnosoitu, miehethän eivät vapaaehtoisesti mene lääkärin puheille. Hän yrittää vielä tehdä työtä, yrittää ajaa autoa pieniä matkoja, yrittää roikkua mukana keskusteluissa, yrittää sanoa painavan sanansa maailman menosta. Saattaa olla, että ulkopuolisten silmissä hän on vain tavallinen vanhus, hieman hutera liikkeiltään ja aivoiltaan. Mutta me omaiset saamme huomata päivittäin, miten hän hiipuu, miten tuskallisesti hän yrittää pysytellä mukana ja miten hänen sisäinen maailmansa erkanee todellisuudesta. Yhteyksiä on jäljellä vielä paljon. Meitä surettaakin eniten tieto siitä, miten hän mahtaa kärsiä hiljaa itsekseen, puhumattomana, myöntämättä asiaa, selkeinä tunteinaan, joita enemmistö hänen tunneistaan vielä on.
Äitini kapinoi, raivoaa, yrittää taistella vastaan, pakottaa isää muistamaan. Hän, ennen aina se tyhmempi osapuoli, hoitaa nyt isän asioita, järjestää, delegoi, juonittelee selän takana pitääkseen yllä illuusion. Hän opettelee tietotekniikan uusimpia saavutuksia, pitää yhteyttä minuun seitsemän rajan taa, korjaa isän sekoilut tietokoneella, ohjaa häntä melkein kädestä pitäen.
Ja minä täällä kaukana, joka päivä yhteydessä verkon yli, suren. Suren lapsuuteni suurta idolia, isää, jonka älykkyydestä olin niin ylpeä, jonka kaltaiseksi halusin tulla. Mihin nuo hienot aivot katoavat, miksi hajoavat, kun elämää saattaa olla jäljellä vaikka vuosikymmenen verran? Miten voisin eläytyä hänen tunteisiinsa paremmin, miten auttaa häntä paremmin, miten pysyä hyvänä seuralaisena loppumatkalla? Kun itseänikin ahdistaa, kun melkein vierastan jo häntä, kun välillä haluaisin vain kääntää katseeni pois?
Ja miksi tuo ahdistava vieraus? Se johtunee pintaan pyrkivästä tietoisuudesta siitä, että sama saattaa odottaa ketä tahansa meistä, suurella todennäköisyydellä myös minua, ei vielä oven takana ihan, mutta liian lähellä jo.
Luen aiheesta paljon ja hetkittäin paniikki iskee. Kun muisti menee, ensimmäisenä katoaa aikuisena opittu kieli, väitetään. Ruotsissa on lukuisia suomenkielisiä Alzheimer-koteja ajat sitten sinne muuttaneille ja melkein ruotsalaisiksi tulleille, mutta sairastuttuaan kielellisesti takaisinsuomalaistuneille ihmisille. (Kas, ei kai hätää vielä, kun keksin uudissanoja vieraalla kielellä…) Miten usein naureskelimmekaan hyvän ystäväni kanssa kuvitellessamme itseämme vanhainkodin asukeiksi, entisiksi parhaiksi ystäviksi, jotka eivät pystyisi enää kommunikoimaan, kun minulta suomen kieli unohtuisi tyystin!
Näkövammaisen tilanne on muistisairauden iskiessä tuplasti hankalampi. Muistojen tukena ei ole edes näkyvä maailma. Unohtuvat tapahtumat ovat asia sinänsä, mutta ajatellaanpa, mitä tapahtuu, kun sokea ihminen unohtaa ympäristöään, paikkoja ja esineitä. Kenties hän ei löydä kahvikuppiaan keittiökaapista, ei muista, mitkä vaatteet sopivat yhteen, ei sitä, mitä ruokaa hän laittoi talteen jääkaappiin seuraavana päivänä syötäväksi. Ehkä hän unohtaa, mihin jätti valkoisen keppinsä, ehkei hän muista koko kepin olemassaoloa, ehkä hän lähtee vanhaa kotiaan etsimään ilman sitä. Hän ajautuu kenties väärälle kadulle, astuu suojatien sijaan autojen sekaan. Ehkä hän eksyy yöllä palvelutalossa ja putoaa tyhjennettyyn vesijumppa-altaaseen. Tai hän ei tiedä, onko päivä vai yö ja pyrkii lähikauppaan tai naapurin luo teekupposelle. Ikäviä ja hengenvaarallisia tilanteita voi kuvitella rajattomasti.
Sitten se lohdullinen ajatus. Terveellisten elämäntapojen ohella aivojen jatkuva haastaminen, aivojumppa ja uuden oppiminen ovat keinoja, jotka edesauttavat jossain määrin aivojen vetreinä pysymisen. Tässä asiassa puolestaan sokeat ovat miltei etulyöntiasemassa. Mitä muuta arjesta selviäminen sokeana on kuin jatkuvaa aivojumppaa, uuden opettelemista, odottamattomia haasteita ja ratkaistavia ongelmia? Sokeana muisti on jatkuvassa treenissä ja vireystilassa.
Missä mitkin astiat ovat, minkävärinen tämä pusero, mitkä vaatteet sopivat yhteen? Myyjä kysyy kaupassa, mikä on haluamasi erikoishammastahnan merkki, eikä sen kuva välähdä silmien edessä, nimi on vain muistettava. Terveydenhoitaja kysyy, mitkä lääkkeet haluat uusittaviksi ja sinun on muistettava kaikki toistakymmentä sorttia vaikeita latinalle kalskahtavia nimiä. Jos kodissasi on lapsia, joudut tietämään myös heidän tavaroidensa olinpaikat ja käyttämään luovuuttasi ja logiikkaasi etsiessäsi heidän vahingossa vääriin paikkoihin tyrkkäämiää tavaroita. Sinun on parempi muistaa tuhansia asioita, joita näkevä katsoo hetkessä kalenterista, mainoslehdistä, tietokoneen uumenista. Sinun kannattaa muistaa kaikkia usein käyttämiäsi nettisivuja ja kännykkäsovelluksia tarkkaan, jotta navigointi niissä nopeutuu, etkä joudu aina kahlaamaan niitä läpi kuuntelemalla alusta loppuun. Jos et ole riittävän nopea pistelukija, sinun on osattava ulkoa kaikki illanistujais- ja karaokelaulujen sanat, kauneimmat joululaulut ja virret, mikäli mielit viihdyttää itseäsi tai muita laulamalla. Jos pidät esitelmiä, juhlapuheita, haastattelet julkkiksia tai esiinnyt näyttelijänä, ei paperiin tukeutuminen tule kuuloonkaan, sinun on puhuttava ulkomuistista. Jos soitat pianoa, et pysty koko ajan katsomaan nuottia. Jos opiskelet kieliä, reissuissa ei ole mukanasi taskusanakirjaa, ei karttaa tai muistilehtiöitä. Tekniikka on useimmiten aivojasi hitaampi. Vaikka sinulla olisi mukanasi älylaitteita, saattaa olla nopeampaa turvautua omaan älyysi.
Aivosi piirtävät koko ajan kolmiulotteisia karttoja: miten liikkua omassa kodissasi törmäilemättä, miten hahmottaa ja muistaa ystävien asuntoja, joissa käyt harvemmin, miten ottaa haltuun täysin uusia tiloja. Kuljetpa kepin tai opaskoiran avulla, joudut tallentamaan aivoihisi valtavasti eri reittejä maamerkkeineen, nousuineen ja laskuineen, mutkineen ja vaaranpaikkoineen.
Syntymäsokean tai pitkään sokeana olleen ihmisen aivot muovautuvat ja järjestäytyvät tavallaan uudelleen, näkemisen aivolohko saattaa alkaa käsitellä toisten aistien välittämää dataa. Mystinen asia, josta taitaa olla liian vähän tutkimustietoa, mutta jonka jokainen asianomainen havaitsee. Kuulo, sormituntuma, hajuaisti ja lähellä olevien esineiden vaistoaminen, tässä melko varmasti herkistyviä aisteja, tietenkin herkistymisen tapa on aina yksilöllinen. Kirjallisuus ja elokuvat ovat täynnä sokeita hahmoja, jotka käyttelevät mitä ihmeellisempiä kykyjään tavan näkevien ällistykseksi, usein voittaen näkevät erityistilanteissa.
Pelko aivojen rappeutumisesta ja toivo niiden pysymisestä virkeänä, miksei sokeudenkin ansiosta – tässä riittävästi aineksia, jotka motivoivat pitämään huolta aivoista. Syö terveellisesti, liiku kohtalaisen paljon, ole avoin maailmalle ja opi mielelläsi uutta: voiko enempää tehdä?