Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Anni Kytömäki Näkövammaisten Kulttuuripalvelun kirjailijavieraana.
”Kun kävelee aarniometsässä, tulee usein tunne, ettei ole yksin, vaan ihan kuin tarkkailun alaisena, muttei ahdistavalla, pikemminkin myönteisellä tavalla. Puut kommunikoivat keskenään, ne ruokkivat ja tukevat toisiaan, ne kuuluvat ennemmin eläinkuntaan kuin kasvikuntaan.”
Pian meilläkin ilmestyy Peter Wohllebenin maailmanmenestyksen saavuttanut tietokirja Puiden salattu elämä, jonka suomenkielisen esipuheen kirjoitti luontokartoittaja Anni Kytömäki.
Tämä lempeän ja ujohkon oloinen nuori nainen kirjoitti muutakin: ennennäkemättömän raikkaan ja kauniin rakkausromaanin luonnosta ja luonnolle. Älä nyt nuoku, hyvä lukija: kirjailija itsekin naurahtaa sanoessaan, ettei hän pidä käsitteestä ”luontokuvaus”, luontokuvaukset kun tuppaavat usein olemaan pitkästyttävän jaarittelevia hehkutuksia auringonlaskusta tai maiseman kauneudesta”. Mutta kun asialla on Vanhan Hämeen maisemista kotoisin oleva luontokartoittaja-kirjailija, joka saa lumen, taivaan ja puut kertomaan vanhoja myyttejä ja ihmiskohtaloita, syntyy erikoinen rakkausromaani, joka nousi heti ilmestyttyään ansaitusti kirjalliseksi tapaukseksi ja vuoden 2014 Finlandia-palkintoehdokkaaksi.
Haastattelija Eija-Liisa Markkula myöntää olleensa jo kahden luvun jälkeen niin ihastunut teoksen upeaan kieleen, että varasi kirjailijan itselleen haastateltavaksi tietämättä edes varmuudella, olisiko kirja kokonaisuudessaan hänelle mieleen.
Metsä ja tarinat nivoutuivat vahvasti yhteen jo pienen Annin mielessä: hänellä oli tapana kuunnella metsän rauhassa pikku nauhuristaan Rölli-peikon, Usvametsän neidon ja mestaritontun seikkailuja. Kansanperinteistä hän on ollut kiinnostunut koko ikänsä ja hän perehtyi siihen syvällisemmin itseopiskelun kautta. Hänen esikoisromaaninsa Kultarinta sai nimensä ja kantavan teemansa kansan vanhoista myyteistä ja sieltä kumpuaa myös kerronnan tyyli ja ajatusmaailma.
Kultarinta on toisaalta karhun kansanomainen, pelättyä olentoa loitolla pitävä kiertonimi otson ja mesikämmenen tapaan, toisaalta erikoisen muotoinen vaara romaanin maisemissa.
Romaanin teemana on toisaalta suomalaisen metsän uuden ajan historia aarniometsästä teolliseksi hyötymetsäksi, toisaalta se on sukupolvi- ja monivivahteinen rakkausromaani, joka kantaa Suomen historian käänteentekevien aikojen yli vuodesta 1903 vuoteen 1937, ensimmäistä maailmansotaa ennakoivista vuosista itsenäisyyden saavuttamisen kautta aina Lapuan liikkeeseen saakka.
Stenforsien suvun Aspholmin kartanossa kirjan toisen päähenkilön, Erikin, isä suunnittelee kartanon maiden laajojen metsien hyötykäyttöä ja toteuttaa metsänhakkuuhankkeita myös muualla. Nuori Erik tutustuu metsään toisella tavalla: se on hänelle lapsesta asti piilopaikka, jonne hän pakenee lapsena vanhempiensa riitoja, nuorena rakkaussurujaan ja aikuisena mielensä ongelmia. Erik opiskelee luonnontieteilijäksi ja hänen ja isänsä arvomaailman väliin aukeaa syvä railo. Erikin äiti, joka on tyypillinen fennomaani, arvostaa suomalaiseen luontoon liittyviä tarinoita aikalaistensa Gallen-Kallelan ja Halosen tapaan. Kytömäen kuvaamina vuosisadan alkuvuosina kritisoitiin jo jyrkin sanoin teollista kehitystä ja luonnonsuojelun heräävä aate loi voimakkaan vastakkainasettelun teollisten ja esteettis-ekologisten näkemysten välille.
Kartanon juhlan kuvauksessa tulee ensimmäisen kerran esille metsään ja karhuun liittyvä mytologia Erikin äidin mielitietyn, Itä-Karjalan kansanperinnettä keräävän Fredrikin hahmon kautta. Fredrik tulee Isommainen-nimiseltä vaaralta, joka sijaitsee Kolin maisemissa. Koli puolestaan on kuuluisa karhukultistaan. Kolista löytyy myös iso karhunpäätä muistuttava kallio, joka toimi Kultarinnan inspiroijana.
Karhumytologia läpäisee sittemmin koko romaania. Monet romaanin juonenkäänteet liittyvät vahvasti karhuun ja kun nykyihminen ei niitä enää tunne kovin hyvin, tarvitaan hahmo niitä valaisemaan ja tämä hahmo on vaaran vanha emäntä, Olga Lemmetyinen, mieleenpainuvan voimakkain vedoin piirretty siunattu tarinaniskijä, jonka luona romaanin päähenkilöiden polut kääntyvät kerran ja toisenkin.
Nuori Erik rakastuu Lydia Leppämäkeen, jonka isä on Erikin suvun kartanon torpparina. Metsässä kotonaan oleva Lydia on pyykkäri ja aloitteleva toimittaja, joka kirjoittaa Vallankumous-nimiseen lehteen nimimerkillä Palokärki – palokärki on muuten myös kirjailijan sydäntä lähellä oleva lintu, huomaamme hänen sähköpostiosoitteestaan. Erik pakenee toivottomalta tuntuvaa rakkauttaan Lappiin, missä hän toimii metsänvartijana. Elettyään puoli vuotta täysin ulkomaailman tavoittamattomissa hän saa kuulla Suomen itsenäistymisestä ja sisällissodasta vasta etelään palattuaan. ”Edullinen ratkaisu kirjailijan kannalta, jonka näin ollen ei tarvitse kuvailla noita aikoja ja tapahtumia perusteellisesti”, nauraa Anni Kytömäki. Tämä episodi osoittaa samalla, miten valtavan suuri Suomi oli siihen aikaan maantieteellisesti, uutiset eivät tavoittaneet kaikkia maan kolkkia.
Lapista palattuaan Erik saa yhteyden Lydiaan ja tämän rakkaustarinan täyttymyksenä syntyy tytär Malla, josta on tuleva romaanin toisen osan päähenkilö. Mallan nimi tulee muuten tunturista, joka oli Suomen ensimmäinen luonnonsuojelualue.
Erik jää kuitenkin tyttärensä yksinhuoltajaksi, harvinaiseen rooliin siihen aikaan. Lisäksi Lydia oli punaisten puolella ja hänen kauttaan lankeaa myös Erikin päälle epäilyksen varjo, joka vaikuttaa jopa tyttären elämään kommunistivainojen aikana. Isä ja tytär ovat kumpikin ”kummallisia tyyppejä, haaveilijoita ja hieman saamattomia maailmanparantajia”. Malla on vakavamielinen ja kovin herkkä pohdiskelija, joka kaipaa alituiseen isänsä hyväksyntää. Samalla hän tarkkailee aikuisia ja yrittää tulkita heidän aikeitaan ja vaistoaa lapsen viisaudella valtavan paljon häneltä salattuja asioita. Malla seuraa isäänsä hänen luontoretkilleen ja kehittää itsessään harvinaislaatuisen luontosuhteen kokiessaan fyysisestikin hyvin voimakkaasti ja aistillisesti luonnon ilmiöt.
Yliopistossa työskennellessään yksinäinen Erik vajoaa alkoholismin syövereihin. Uusi suhde nuoreen huilisti Elsiin pirstoutuu menneisyyden varjoihin. Preparoidessaan biologian näytteitään hän joutuu kosketuksiin trokareiden kanssa ja tästä on enää askel katastrofiin, joka sysää hänet vankimielensairaalaan ja Mallan puolestaan sijoituskotiin Pohjanmaalle, punaorpojen lailla uudelleenkasvatettavaksi.
Mallan kasvattivanhemmat salaavat tytöltä isän olinpaikan. Herkkä tyttö voi pahoin uudessa perheessään, vaikka, kuten Anni Kytömäki sanoo: ”en usko, että on olemassa hyviksiä ja pahiksia”. Hän kohtaa Joelin, joka on orpokodista karannut ja metsän piilossa vuosikausia asustellut salaperäinen ja kovia kokenut nuorukainen. Tässä vaiheessa karhu, joka oli ollut tarinassa mukana vain mytologisena olentona, pääsee juoneen konkreettisella tavalla. Joel saa seurakseen ammutun karhuemon pennun, joka pysyttelee pojan mökin läheisyydessä, vaikkei olekaan mikään elättikarhu, se liikkuu vapaana, mutta käy usein tervehtimässä nuoria. Karhunpentu on yhtenä syynä siihen, että Joel ei voi palata ihmisten ilmoille.
Joelin hahmon taustalla on todellinen henkilö, Suomen ensimmäinen totaalikieltäytyjä Arndt Pekurinen, joka oli yksi niistä, joiden toiminnan seurauksena Suomeen syntyi siviilipalvelusmiesjärjestelmä.
Mallan ja Joelin pakosuunnitelma päättyy tragediaan. Tässä vaiheessa tarina saa unenomaisen käänteen ja ratkaisu jää lukijan tulkittavaksi. Tosin Kytömäki tarjoaa ratkaisun pohjaksi uskomuksia karhun ja ihmisen sukulaisuudesta. Tiedettiin, että nyljetty karhu muistuttaa erehdyttävästi ihmistä. Karhu on myös yhtä metsän kanssa; kuten Olga Lemmetyinen sanoo: ”kun sanotaan, että metsä liikkuu, se tarkoittaa, että karhu liikkuu”.
Malla saa vaihtaa mitäänsanomattomia kirjeitä isänsä kanssa välikäsien kautta, vuodet kuluvat, eikä kumpikaan pysty tavoittamaan toista. Kunnes eräänä päivänä kouluun saapuu mies menneisyydestä ja hän sekä isän ja tyttären yhteinen intohimo luontoon ja kasveihin osoittautuu pelastukseksi. Tämä mies, Verner, auttaa Mallaa kaksi kertaa näkemään: lapsena nostaa hänet vuorilta näyttävien ihmispäiden yläpuolelle, jotta ”vuoret muuttuvat mäiksi” ja tyttö näkee isänsä ja toisen kerran nyt: harvinainen saniainen nimeltään ornio kasvaa Suomessa yhden ainoan järven rannalla ja tämän ornion avulla isän olinpaikka selviää ja pakomatka kohti uutta kohtaamista saa alkaa.
Romaanin loppua valaisee toivonhehku. ”Toivo on ehdottoman tärkeä pointti”, korostaa Kytömäki.
Kirjan lopussa tulee miltei tunne, että tämä kirja olisi luettava samantien uudestaan. Tämä tunne johtuu pitkälti monista pienistä yksityiskohdista ja kätketyistä merkityksistä, jotka vilahtelevat kirjassa, alkuun lähes mitättömänoloisina ja loppua kohden tärkeään rooliin kohonneina.
Kirjailijalta on loppuun luontevaa kysellä valmisteilla olevasta seuraavasta kirjasta. Anni Kytömäen tuleva romaani sijoittuu osin menneisyyteen ja osin nykypäivään, ”sopii todellisuuspakoiseen luonteenlaatuuni, antaa tilaa mielikuvitukselle”, Anni Kytömäki hymyilee. Romaanin raakaversio on valmis, mutta se vaatii useita läpikäynti- ja työstämiskertoja, joten joudumme odottamaan sitä ensi vuoteen.
Lopuksi Anni kertoo vielä, ettei hän oikeastaan lue kovinkaan paljon kirjallisuutta: parikymppisenä hän tuskastui usein kirjastossa selaillessaan kirjojen takakansia, joista mikään ei houkutellut. Hän päätti silloin kirjoittavansa joskus kirjoja, jollaisia lukisi itse mielellään. Me lukijat puolestamme emme voi lakata ihmettelemästä ja ihailemasta esikoiskirjailijan käsittämättömän kaunista, runollista ja koko ajan liikkeellä olevaa, juonta eteenpäin vievää kieltä.
Kirjailijavierailun tallenne on kuunneltavissa Näkövammaisten Kulttuuripalvelun verkkosivuilla.