PISTEITÄ
Jouko Lehtonen
”Outo tunne olla yksin lavalla, kun ei tiedä, mitä kohta tapahtuu”, tunnustaa näyttelijä Eero Ritala. Helsinki on kokenut taas yhden uuden teatterikokeilun. Korjaamon Kulmasalissa esitettiin iranilaisen Nassim Soleimanpourin näytelmää Valkoinen kani, punainen kani. Sen jokainen esitys oli erilainen, koska tekstin esitti joka kerran eri näyttelijä ja jokainen vain yhden kerran elämässään. Näyttelijät saivat tekstin eteensä vasta juuri ennen esitystä. Lavalla olivat vuorollaan Joanna Haartti, Eero Ritala ja Leea Klemola. Näyttämöllä tuoli, pöytä ja tikkaat, kaksi vesilasia, näyttelijä tulee vesipullo kädessään ja saa nyt vasta tekstin käsiinsä.
Jaana Semeri kirjoittaa kokemastaan katsojan kannalta Teatteri&Tanssi+Sirkus lehdessä, no 3. ”Onneksi meiltä vietiin mahdollisuus ´tarkkailla suoritusta´. Jouduimme heti mukaan yhteiseen kokemukseen. Jopa siinä määrin, että mietin, oliko koko jutun tarkoitus saada meidät näkemään itsemme toimijoina.” Haartti toteaa: ”Päällimmäinen tunne esityksen jälkeen oli hämmennys. Olin valmistautunut niin, että mitä ikinä tilanteessa tapahtuukin, suostuisin siihen.” Ritala puhuu näyttelijän vallasta: ”Yleisöhän ei tietenkään tiennyt, mitä ajattelin. Olisiko pitänyt pelata vähän, ostaa aikaa? En kuitenkaan malttanut ennakoida, sillä halusin ahmia tekstiä. Tajusin vasta jälkeen päin, mitä oli tapahtunut.”
Pisteposti-lehti 4/2016 välittää näkövammaisille lukijoilleen myös taikuri ja illuusiotaiteen kehittäjän Tatu Tynin mietteitä. Hänellä on työn alla käsikirjoitus Luciferista. ”Menen tapaamaan kirkkoherraa kolmatta kertaa”, hän sanoo. Teksti on muhinut hänen mielessään jo kymmenen vuotta. Hän pohtii tieteen ja taiteen olemusta. ”Tiede on tietoa ja tiedon tavoittelua, taide on itseilmaisua, luonnon ilmaisua, jumalaisen ilmaisua. Näin määriteltynä tutkimisella ja taiteella ei ole mitään tekemistä keskenään… Taiteilija on parhaimmillaan oman heimonsa suunnannäyttäjä. Kun oma kansakunta on hukassa eli vahingoittaa itseään ja tuhoaa pohjaa tulevaisuudeltaan, taiteilija voi johdattaa kansakunnan sairaasta itsetuhosta kohti vitaalista elämää niin kuin hyvä lääkäri johdattaa sairastuneen kohti terveitä päiviä tai pappi kadotetun pimeästä valoon.”
Pisteposti esittelee syksyn mittaan uutta runoutta. Ensin on mukana utsjokelainen Niillas Holmberg: ”Olipa kerran/ väärinymmärretty ennustus/ alkuperäiskansaloppu// aikamoista huomata/ että emme liikkuneetkaan/ naapurijuna meni ja me/ katsoimme toisesta ikkunasta/ harakan siirtelevän latvalta toiselle/ maalaillen varpaillaan meidän/ hetkellistä menemättömyyttämme/ jolloin kaikki oli/ mennyttä hetkeksi.” Toisena on esittelyssä polvijärveläinen Veli-Matti Hyttinen: ”Te kaupunkilaisrunoilijat teette lyriikkaa/ savuisissa kapakoissa// minä metsien mies/ syön suolla punaisen karpalon, puolukan/ rahkasammalen tuoksu nenässäni// minä metsien mies… kirjoitan metsonsulkakynällä.”
Antiikki&Design -lehdessä no 7 on katsaus kahden intohimoisen taiteilijan elämään. Kuvanveistäjä Essi Renvall (1911-1979) ja taidemaalari Ester Helenius (1875-1955) tapasivat Helsingin Brondan kahvilassa 1943. Räiskyvistä luonteista sukeutui ystävyys, ajoittain ristiriitainenkin. Essi Renvall oli nopea veistämään, mikä oli onni, sillä työhuoneet olivat usein kylmiä. Sanottiin, että jokainen taltan ja puunuijan isku teki hänen veistoksistaan yhä enemmän mallinsa näköisiä. Ester Helenius tunsi taidehistoriaa. Hän suosi impressionistien ja myöhempien ranskalaisten modernistien työmenetelmiä. Läpimurtotyö oli 1908 valmistunut Pelimannit. Taiteilija saavutti suuren suosiona 1930-luvulla.
Heinä-elokuun Image-lehdessä Satu Rämö antaa vinkkejä Toscanasta. Maakunta on Roomaakin suositumpi turistikohde, siksi on myös syytä välttää pahimpia ruuhkapaikkoja. Kirjoittaja suosittelee pieniä kukkulakyliä, joissa aito elämä rönsyää ja maistelija saa täyden vastineen niin silmilleen kuin vatsalleenkin. Samassa lehdessä turkulainen kirjailija Riku Korhonen kertoo, miten Giovanni Boccaccio kirjoitti niin rohkeasti 1300-luvun puolivälissä aikansa ilmiöistä, että tekstiä sensuroitiin vielä 1900-luvulla. Boccaccio pilkkasi kiihkoilijoita ja vallankäyttäjiä. Kun naisia nostettiin noitarovioille, kirjailija antoi puolestaan seitsemälle sanavalmiille naiselle pääroolin kymmenessä kehyskertomuksessaan. Hänen pääteoksensa Decamerone on aiheiltaan ajankohtainen myös tänä monikulttuurin aikana.