Teksti: Jera Hänninen
Kulttuuripalvelun järjestämässä mosaiikkityöpajassa työskenneltiin ilman rajoja.
Se lähti lahjakortista hierojalle.
Kuvataitelija ja visuaalisen viestinnän suunnittelija Jakob Johannsen kuuli Iiris-keskuksesta ensimmäisen kerran ystävältään, joka oli ostanut sieltä miehelleen lahjakortin hierojalle. Johannsen oli aina ollut kiinnostunut kosketeltavasta ja muuhun kuin näköaistiin perustuvasta taiteesta, ja hän tajusi haluavansa tehdä jonkinlaista yhteistyötä näkövammaisten kanssa. Vuonna 2012 Saksasta Suomeen Kuvataideakatemiaan vaihto-oppilaaksi tullut ja sille tielle jäänyt Johannsen punnitsi eri vaihtoehtoja. Ehkäpä hän hakisi harjoittelijaksi Iirikseen osaksi maisterinkoulutusohjelmaansa? Tai muuta sen suuntaista. Johannsen ei ollut varma mitä hän oikeastaan halusi; hän vain tiesi haluavansa tehdä jotain juuri näkövammaisten kanssa.
Tapaaminen Näkövammaisten Kulttuuripalvelun kulttuurisihteeri Tanja Rantalaisen ja Kulttuuripalvelun hallituksen jäsenen Sari Kekkosen kanssa selkeytti Johannsenin ajatuksia. Kulttuuripalvelun 85. juhlavuosi oli käsillä ja sen tiimoilta voisi kokeilla jotain uutta. Entä jos Johannsen ja Kulttuuripalvelu järjestäisivät yhdessä kaikille avoimen mosaiikkityöpajan, jonka ainoana ohjenuorana olisi, ettei ohjenuoria ole. Johannsen innostui: hän oli aina tykännyt tehdä töitä ihmisten kanssa ja ihmisiä varten, eikä perinteinen mestari-kisälli -roolitus kiinnostanut häntä.
Kaikista tapaamiseen osallistuneista oli tärkeää, että työpajaan osallistuminen ei vaatisi aiempaa kokemusta mosaiikin tai savitöiden tekemisestä; tekniikkaa tärkeämpää olisi halu oppia uutta ja kyky työskennellä ryhmässä. Idea jalostui: Työpajassa kukin osallistuja tuottaisi itsenäisiä mosaiikkilaattoja, joista koottaisiin yhtenäinen kosketeltava mosaiikkityö. Asiassa voisi mennä vieläkin pitemmälle. Entä jos valmista työtä ei haudattaisikaan varastojen kätköihin, vaan se pyrittäisiin sijoittamaan pysyväisteoksena Helsinkiin myöhemmin sovittavaan kohteeseen. Olisikohan sellainen mahdollista, tietenkin on, kaikki on.
Johannsen oli aina ollut kiinnostunut julkisesta tilasta ja sen haltuun ottamisesta. Hän oli myös kyseenalaistanut visuaalisten ärsykkeiden ylivallan nykymaailmassa. Näkyvä on kovin usein pinnallista, aina voi mennä syvemmälle, Johannsen pohti tapaamisessa.
Yhteisellä päätöksellä sovittiin että työpaja käynnistyisi helmikuussa ja se saisi nimekseen Tak-tiili, sanaleikki kosketeltavaa tarkoittavasta taktiili-sanasta sekä englanninkielen laattaa tarkoittavasta tile-sanasta.
Ensimmäisellä kerralla Johannsenia jännitti. Introverttina, katseella paljon kommunikoivana ummikkona hän mietti että tuleeko koko hommasta mitään. Ymmärtävätköhän kaikki paikallaolijat, ettei ole mitään sääntöjä, kaikki on sallittua? Entä jos hän tallaa opaskoiran hännän päälle? Mitä kaikkea kamalaa sitä voikaan tapahtua!
Työpajatapaamisen jälkeen Johannsen tietää että homma tulee toimimaan, kenties paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan.
”Yhteisen kielen puuttumisen ansiosta luomme uuden yhteisen kielen. Olen aina kammonnut opettaja-opiskelija -asetelmaa, ja halusin tehdä osallistujille tiettäväksi, että olemme samassa veneessä. Meillä on yhteinen päämäärä. Kukaan ei voi tehdä mitään väärin. Kaikki tavat lähestyä savea ovat yhtä oikeita”, Johannsen pohtii.
Ryhmän dynamiikka muotoutuu omanlaisekseen; toimivaksi osoittautuu myös se, että työpaja on kaikille avoin. Välillä kokoontumisiin osallistuu ”turisteja”, jotka kolme tuntia touhuttuaan kokevat saavuttaneensa sen, mitä lähtivät hakemaan. Ydinryhmä pysyy samana, mutta kaikki – turistit ja ydinryhmäläiset – ovat tasa-arvoisia saven edessä.
Välttääkseen työpajatapaamisten liiallista samankaltaisuutta, Johannsen kutsuu niihin vierailevia tähtiä: kokoontumisiin osallistuu niin säveltäjä, taiteilija Timo Tuhkanen kuin keraamikko Riina Ruuskin.
Savea työstetään John Cagen ja muiden nykysäveltäjien musiikin soidessa taustalla. Toinen jatkaa siitä, mihin yksi lopettaa. Kukaan ei tee vain omaa työtään, vaan kaikille on selvää että päämäärä on yhteinen. Tapaamisissa luova energia väreilee ja Johannsen toivoo niiden jatkuvan ikuisesti.
Näkövammaisten Kultturipalvelun kulttuurisihteeri Tanja Rantalainen on osallistunut ensimmäistä kertaa mosaiikkityöpajaan ja tehnyt tuttavuutta saven kanssa. Rantalainen yrittää pukea sanoiksi tuntemuksiaan.
”Se tunne kun upottaa kettingin saveen ja sitten riuhtaisee pois jättäen jälkeen kauniin epäsymmetrisen kuvion. Se tunne kun asettelee pinnalle savipötkön ja pilkkoo sen lastalla, ja pötköstä on tullut outo, kaukainen vuoristo. Se tunne kun saa työstää savea ilman mitään vaatimuksia siitä, mitä pitäisi saada aikaan. Mitään ei pidä, kaikkea voi tehdä. Savi on armollinen elementti koska sen voi muotoilla aina uudestaan. Koskettaminen tuntuu ehkä alkukantaiselta, mutta on hyvä touhuta, tämä touhuaminen jää mieleen ikuisesti.”
Kaksitoista tapaamiskertaa myöhemmin Johannsen on hieman alakuloinen: siinäkö ne olivat, joko ne päättyivät. Tuntuu haikealta ajatella, että seuraavan viikon torstaina ei ole tapaamista, vaan edessä ovat yksinäiset tunnit polttouunin kanssa. Mutta Johannsen on myös silminnähden ylpeä: projektin lopputulos ylittää hänen villeimmätkin kuvitelmansa. Kymmeniä erilaisia muotoja ja pintoja, joita sormet himoitsevat päästä tunnustelemaan. Materiaalin runsaus myös ilahduttaa: valmiita mosaiikkilaattoja on 270 ja niistä koottavalla teoksella mitat: 1,30 metriä x 4,80 metriä. Monta metriä kosketeltavaa taidetta, ihmisiltä toisille, kaikki on mennyt juuri niin kuin pitikin.
Mutta mitä sitten tapahtuu? Toteutuuko työpajan suunnitteluvaiheen aikainen haave ja työ sijoittuu pysyväisteoksena julkiseen tilaan?
Johannsen on lähestynyt eri tahoja ja hänelle on näytetty alustavasti vihreää valoa kosketeltavan Tak-Tiili –mosaiikkityön sijoituspaikan suhteen. Siitä Johannsen ei kuitenkaan vielä halua sen tarkemmin kertoa.
Mutta siitä hän on varma, että asia menee niin kuin sen pitääkin ja tekijöillensä rakkaat laatat löytävät itselleen juuri oikeanlaisen kodin.
Kajastuksen syksyn numerossa lisää Tak-Tiilista ja
Jakob Johannsenista.
Kolme kysymystä työpajaan osallistuneelle Sari Kekkoselle.
1. Miltä savi tuntuu? Muuttuuko kokemus millä tavalla kun savi on poltettu ja muuttunut mosaiikiksi?
Savi oli minulle tuttu materiaali jo ennestään, mutta siihen tuli tämän kurssin myötä uusia ulottuvuuksia. En ole aiemmin kiinnittänyt yhtä paljon huomiota saviesineiden pintarakenteeseen. Kun pehmeää savea lähestyi tutkivasti aiemman, päämäärähakuisen työskentelyn sijasta, käsissäni syntyi uudenlaista muotokieltä. Kun työstämämme savilaatta leikattiin paloiksi ja koottiin uudelleen, lopputulos oli hyvin jännittävä.
2. Työpajassa oli tarkoitus työskennellä ilman rajoja – toteutuiko tämä tavoite?
Ilahdun aina, kun kohtaan ihmisiä erilaisista ympyröistä kuin omani. Osallistujat olivat eri-ikäisiä, monilta aloilta ja kansallisuuksista. Työtapa oli sellainen, että työstimme yhteistä savilevyä vaihtaen välillä paikkoja. Silloin uusi ihminen jatkoi siitä, mihin edellinen oli päässyt. Omaa tonttia ei pyritty varjelemaan, vaan lopputulos oli yhdistelmä kaikkien näkemyksestä, jopa innokas opaskoira sai osallistua saven kuvioimiseen. Toiminta oli siis monella tapaa rajatonta.
3. Millaista oli työskennellä Jakob Johannsenin kanssa?
Aikuisten työpajatyyppisessä työskentelyssä perinteinen opettaja-oppilasasetelma ei ole tarpeellinen oppimisen kannalta. Jacob suunnitteli ja selvitti kaikki asiat todella tarkkaan etukäteen, joten etenimme hyvin selkein askelin. Hän loi työskentelyyn kannustavan ilmapiirin ja kuunteli herkästi osallistujien tunnelmia. Osana Jakobin opetustapaa oli se, että meillä oli tilaisuus keskustella niin monenlaisten osallistujien kanssa, saimme esimerkiksi kuulla äänen ja visualisoinnin yhdistämisestä musiikin ammattilaiselta ja keramiikan opiskelija kertoi tuoreita vihjeitä saven käsittelystä. Tällaiset uudentyyppiset oppimistavat ovat mielestäni tosi tervetulleita.