Näkkärit maailmalla
Teksti: Susanna Halme
”Missäköhän me ollaan?”
”En tiedä.”
”Mennäänkö vaikka katsomaan, mitä tuolla oikealla on?”
”Joo käydään kokeilemassa.”
”Hei mä en nää.”
”Ei se mitään, kepit esiin vaan.”
Tämä voisi olla keskustelu meidän lomamatkaltamme. Kun kaksi näkövammaista päättää lähteä maailmalle, tapahtumarikas reissu on taattu. Esteitä ei ole – rohkeudella ja naurulla kaikesta selvitään.
Mennään vaan
Elämää pitää elää täysillä ja hetkessä. On mahtavaa saada ideoita ja toteuttaa niitä, vaikka ne olisivatkin vähän hulluja. Niin kaikki tekevät. Se on hauskaa ja helppoa – varsinkin jos näkee. Mutta on se täysin mahdollista näkövammaisenakin!
Sain keväällä päähäni, että haluan kesällä ulkomaille. No, oli siis selvää, että minä lähtisin reissuun. Mutta kenen kanssa? Laitoin ystävälleni viestin: Anniina innostui tapansa mukaan heti. Kumpikaan meistä ei hetkeäkään miettinyt, että olisi mahdoton ajatus lähteä ilman näkevää pois kotimaasta.
Muilta kyllä saimme kuulla hieman epäileviä kommentteja. ”Ai ihan kahdestaan lähdette?” Kyllä, ihan kahdestaan lähdimme. Emme turhaan miettineet, annoimme mennä vaan. Lennot ja majoitus varattiin ja löysimme itsemme Helsinki–Budapest -lennolta.
Kahden kepin taktiikka
Miten me sitten selvisimme? Ystäväni näkee jonkin verran, eli menimme tutulla ”heikkonäköinen opastaa sokeaa” –tyylillä. Jos tilanne meni hankalaksi, otimme molemmat kepit käteen.
Kahdella (usein jo yhdelläkin) kepillä oli Unkarissa heti vaikutusta. Ei tarvinnut kauaa seistä töröttää keppi kädessä ihmettelemässä, kun jo tultiin auttamaan. Tarjoilijat lukivat ruokalistat ääneen, ohikulkijat neuvoivat reiteissä ja kansssamatkustajat kertoivat bussin numeron ja pysäkin. On ihanaa, kun ympärillä on ystävällisiä ja vilpittömiä ihmisiä. Heihin on mukava luottaa.
Aina kahden kepin taktiikka ei ehkä ollut tilanteeseen se sopivin vaihtoehto. Vieraillessamme Margaretinsaarella päätimme vuokrata poljettavan auton. Jos itse olisin vuokraamossa töissä, hieman kyseenalaistaisin vuokraamisen valkoisen kepin käyttäjille, mutta Unkarissa ei turhasta tehty ongelmaa. Siellä me sitten ajelimme, yritimme pysyä tiellä ja toivoimme, ettei bussi tule vastaan. Jonkun mielestä ei ehkä kovin turvallista.
Pimeä talo, suomalainen sauna
ja bunkkerisairaala
Käytimme matkamme aikana aktiivisesti turisti-infoa. Asiakaspalveluhenkisiltä nuorilta miehiltä oli mukavaa kysellä kaikenlaista. Ja mehän kyselimme: ”Is there something that we can touch?” Vähän jouduimme selittämään tarkemmin, mitä halusimme. Sitten tuli suosituksia: “Menkää sinfoniaorkesterin konserttiin tai vierailkaa Invisible Exhibitionissa.”
Suuntasimme perinteiseen seikkailutyyliimme julkisen liikenteen syövereihin. Ystävällinen nuorukainen jakeli helteessä ilmaisia Fanta-tölkkejä, ja hän osasi neuvoa meidät Invisible Exhibitionia kohti. Sitten pääsimmekin pimeään.
Invisible Exhibition, näkymätön näyttely, oli viety vielä paljon pidemmälle kuin suomalainen Pimé Café. Näyttelyssä oli useita pimeitä huoneita, joissa liikuttiin itsenäisesti. Oli metsässä kävelyä, patsaspuisto ja tienylitys. Joukkoa johti sokea mies, jota kyllä kutsuisin enemmän kuin omalaatuiseksi.
Me kehittelimme monia muitakin retkikohteita. Vierailimme perinteisessä termal water -kylpylässä. Voi niitä kuumia ja kylmiä altaita – että se olikin virkistävää! Löytyipä kylpylästä suomalainen saunakin; tosin ei tuntunut kovin suomalaiselta, kun ei ollut löylynheittomahdollisuutta.
Monesti vähän vieroksun museoita. Niissä kun niin usein homma perustuu näkemiseen. Me kuitenkin vierailimme Hospital in the Rockissa – toisen maailmansodan ja Unkarin vallankumouksen aikaisessa bunkkerisairaalassa. Valkoinen keppi oli jälleen taikasauvana, ja säästyimme pääsymaksulta. Opastettu kierros oli mahtava! En ikinä unohda tunnelmaa Budan linnan alaisissa luolissa. Enkä kuvitelmaa siitä, että ahtaisiin tiloihin on joskus mahdutettu 600 haavoittunutta ja kuolevaa sotilasta.
Ukkosmyrskystä tuliseen vahinkoon
Tekevälle sattuu. Meidänkin matkamme oli täynnä kommelluksia, joita varmasti muistelemme vielä pitkään. Ainakaan unkarilaista myrskyä emme tuskin hetkeen unohda. Etsimme ruokapaikkaa, kun taivas repesi yllämme. No mehän tietysti juoksimme suojaan – ja mikä tuuri: päädyimme ravintolan sisätiloihin. Ainoa pikkuongelma oli, että keittiössä tulvi, joten annoksia ei ollut saatavilla. Siellä sitten istuimme kuumien kupposten ja kakkupalojen äärellä, kunnes uskalsimme lähteä tulviville kaduille kohti bussipysäkkiä. Vähän pelotti laukussa läpimäriksi kastuneiden kännyköiden ja passien puolesta. Mutta oli se hienoa iltapimeällä ihailla salamoita!
Kaupunki tuli matkamme aikana meille erittäin tutuksi. Suunnistaminen oli suhteellisen helppoa, vaikka Anniinan näkö ei aina kartan lukemiseen riittänyt. Pidimme vain mielessä, missä suunnassa kaupungin halkova Tonava oli. ”Tontsu on oikealla. Kuljetaan sen suuntaisesti.” Tällä tyylillä seikkailimme kaupungin eri puolilla niin jalkaisin, bussilla, metrolla kuin ratikallakin.
Aina löysimme ainakin hyvää ruokaa. Ravintoloissa saimme erittäin hyvää palvelua. Ruokalistoja luettiin ääneen ja suosituksia annettiin. Aiheutimme myös hauskan tilanteen eräänä iltana syödessämme. Tilasimme chicken paprika –annokset.
”Vasemmalla on kanaa, oikealla pastaa ja keskellä kasviksia”, minulle kerrottiin. Minä fiksuna tyttönä päätin aloittaa kasviksista, tökkäsin haarukan keskelle lautasta ja aloin syödä. Laitettuani kasviksen suuhuni totesin: ”Tämä oon aika tulista.” Nielaistuani tämän ”vähän tulisen kasviksen”, meni aika nopeaan tahtiin myös pöydässä ollut viini ja tarjoilijalta äkkiä tilattu vesikannu. Silmät solkenaan valuen ja samaan aikaan nauraen herätin ehkä vähän huomiota. Enpä ole ennen syönyt kokonaista chiliä. Ei muuten loppuannos oikein maistunut miltään.
Usko pärjäämiseen
Päädyimme onnellisesti takaisin Suomeen. Se on siis todistettu: kaksi näkövammaista voi tehdä onnistuneen matkan ja kokea kaikenlaista. Minä en aio tulevaisuudessakaan antaa näkövamman estää minua tekemästä sitä, mitä haluan. Kyllähän muutkin voivat mennä ja toteuttaa ideoitaan ja unelmiaan. Miksen minäkin voisi?
Kaiken ei tarvitse olla etukäteen suunniteltua tai sujua aivan ongelmitta. Aina voi toimia tilanteen mukaan ja tarvittaessa kysyä apua. Maailmassa on aika monta miljardia ihmistä – kyllä heistä joku on valmis auttamaan eksynyttä sokeaa. Siispä pian voisi taas napata valkoisen kepin käteen ja lähteä seikkailemaan!