Teksti: Mikko Ojanen
Lappeenrannan museot ja Pietarin etnografinen museo järjestivät yleisötyötä käsitelleen seminaarin Pietarissa 13-14.5. Jatkoseminaari järjestetään syksyllä Lappeenrannassa.
Sain kutsun lähteä mukaan esittelemään kuvailutulkkausta muuten alan ammattilaisille suunnattuun tapaamiseen. Heitä oli delegaatiossamme myös Etelä-Karjalan ulkopuolelta.
Etnografinen museo on valtavan suuri laitos. Sen kokoelmissa on kansatieteellistä aineistoa kaikilta niiltä kansoilta, jotka aikanaan kuuluivat Venäjän keisarikuntaan. Meidän huomiomme kiintyi Olavinlinnan kuvaan museon seinällä.
Venäläiset isäntämme puhuivat erityisasiakkaista; siitä, miten he kohtaavat harvinaisia museovieraita maahanmuuttajista mielenterveyskuntoutujiin ja vammaisiin, sokeita lapsiakaan unohtamatta.
Luonnehtisin venäläistä toimintatapaa sanomalla, että he kohtaavat erityisasiakkaitaan painottamalla eri ammattilaisten välistä yhteistyötä, vahvasti pedagogisista lähtökohdista; mutta ennen kaikkea suurella sydämellä – tarmokkaan optimistisesti.
Oma lähestymistapamme on asiakaslähtöisempi. Lapset, nuoret, vammaiset ja ne ihan tavalliset, mutta harvoin vierailevat asiakkaat pääsevät mukaan käyntien suunnitteluun, monin interaktiivisin tavoin suomalaisissa museoissa. Meillä puhutaan yleisötyöstä.
Tiistain seminaaripäivän päätteeksi tutustuimme etnografisen museon kokoelmiin. Opas esitteli eri kansojen tapoja mielenkiintoisesti kertoen, mutta esineitä ei juurikaan kuvailtu eikä niihin saanut koskea.
Käynnin aikana kuitenkin ilmeni, että hän on ollut aktiivisesti järjestämässä museovierailuja sokeille lapsille. Minä tietenkin kysymään, josko hän seuraavana päivänä alustusvuorollaan näyttäisi minulle niitä lasten tutkittavaksi antamiaan esineitä.
”Niin, minulla on niistä valokuvia”, kuului kovin hämmentynyt kommentti.
Seuraavana päivänä sain kuitenkin yhtä jos toista tunnusteltavakseni ja kun pidin vuorollani varttitunnin esityksen kuvailutulkkauksesta, olivat hän ja monet muutkin siitä selvästi kiinnostuneita.
Kaksi pitkää päivää kuuntelin sekä vivahteikkaalla suomen kielellä venäläisen tulkkimme kääntämiä perusteellisia puheenvuoroja että omien museoammattilaistemme vähemmän virallisia, erilaisten asiakkaiden aktivoimiseen tähtääviä menetelmiä esitelleitä alustuksia.
Isäntämme haluavat saattaa kaikki osallisiksi venäläisestä kulttuuriperinteestä tutustuttamalla erityisasiakkaitakin siihen asiantuntijoiden määrätietoisessa mutta lämpimässä ohjauksessa. Suomalaisessa asiakaspalautteessa toistuivat usein sanat: ”Museosta on tullut minulle kuin toinen koti.”
Ainoana paikalla olleena ns. ”erityisasiakkaana”, tulin ajatelleeksi, että minä olen nyt kävelevä kannanotto siitä, miten maamme museotoimi kohtaa meidätkin, erilaiset vierailijat, yhtenä osana sitä suurta yleisöä, jota halutaan palvella.
Loppukeskustelussa totesimme avoimesti lähtökohtiemme erot. Toimintakulttuurimme on erilainen, mutta samaan päämäärään pyrimme. Aito dialogi on tärkeämpää ja hedelmällisempää kuin yritys käännyttää vastapuoli omalle kannalleen. Silti hartaasti toivon, että venäläiset näkövammaiset pääsisivät myös osallisiksi siitä tasavertaisuuden ja osallisuuden kulttuurista, johon me Suomessa olemme jo pitkään ja sinnikkäästi panostaneet.