Teksti: Timo Kuoppala
Elokuussa saimme Kuhmosta kirjailijavieraaksemme Aura Koiviston. Hän on Luontoillastakin monille tutun Ilkka Koiviston ja kirjailija Sesse Koiviston tytär. Isä oli myös 25 vuotta Kokeasaaren eläintarhan johtajana ja monenlaiset pennut saukosta tapiiriin olivat Auran leikkiseuraa lapsena. Kodista kumpusi Auran kiintymys luontoon.
Aura Koivisto kirjoitti ensimmäisen oman kirjansa Kurttunaamainen Leo jo kymmenvuotiaana 1974. Kaiken kaikkiaan Aura on kirjottanut parisenkymmentä teosta.
Haastattelun litteroinnin voi lukea http://www.kajastuslehti.fi/kirjailijavierailut/ -linkin kautta. Tässä jutussa keskityn vuonna 2019 ilmestyneeseen Mies ja merilehmä -tietokirjaan. Aura kertoi teoksessa kuvattavan Vitus Beringin Amerikan purjehdusta vuonna 1741 lähtöpaikkana Kamtshatkan niemimaa Venäjällä. Retkeen osallistui syntyjään saksalainen luonnontutkija Georg Steller (1709 – 1746), joka oli aiemmin tullut Pietarin tiedeakatemian palvelukseen yhtenä monista ulkomaalaisista eksperteistä. Stellerin tehtävänä oli koota aineistoa ja tutkia aiemmin paljolti tuntemattoman alueen oloja ja luontoa.
Retki ei sujunut alkuunkaan suunnitelmien mukaan. Amerikan mantereella ei käyty lopulta ollenkaan – rannikon edustan saarella ehdittiin piipahtaa muutama tunti. Paluumatkalle jouduttiin Stellerin harmiksi lähtemään syysmyrskyjen uhatessa aika pian. Alueesta ei ollut juuri minkäänlaisia karttoja ja olosuhteet olivat todella ankarat
Aura oli jo nuoruudessaan Pohjois-Norjassa Jäämeren rannoilla miettinyt, millaista tutkimusmatkailijoiden elämä oli ennen. Lukiessaan matkakuvauksia hän törmäsi toistuvasti Georg Stelleriin. Miehessä kiinnosti hänen monipuolisuutensa. Amerikan purjehduksen jälkeen Steller seikkaili Siperiassa ja Kamtsatkalla, keräsi kasvi- ja eläinnäytteitä, tunsi lääketiedettä ja oli pappi.
Monella lailla moderni mies
Stellerillä oli valtava tiedonjano ja halu tutkia luontoa. Persoonana hän oli särmikäs ja ristiriitainen, Auran mukaan jännä tyyppi. Retkellä kirjoitetun Stellerin päiväkirjan lehdiltä lukijaa puhuttelee alussa äksy ja vähän sarkastinen tyyppi, joka pilkkaa helposti muita ja on aina itse oikeassa. Kun joudutaan todella pulaan, niin miehestä paljastuu hyvin empaattinen ja auttavainen ihminen, jolla oli lopulta suuri merkitys retkikunnan pelastumiseen. Hän oli hyvin oikeudentajuinen ja oli myöhemmin raivoissaan siitä, miten venäläiset kohtelivat julmasti alkuperäiskansoja. Hän kritisoi viranomaisia, mikä oli aika rohkeata ja riskialtistakin siihen aikaan. Hän oli monessa suhteessa mielipiteissään aikaansa edellä. Puhui terveydenhuollon ja progressiivisen verotuksen puolesta. Osittain hänen asenteensa kumpusi myös pietistisestä elämänkatsomuksesta, jossa korostuu lähimmäisenrakkaus.
Tanskalaissyntyisen Vitus Beringin johtama retki oli kaiken kaikkiaan melkoinen katastrofi. Syitä oli monia hitaasta tiedonkulusta miehistön välisiin ristiriitoihin, Aura kertoo. Retken aikataulu oli aivan liian optimistinen. Vaikka paluumatkalle lähdettiin nopeasti, syysmyrskyt ehtivät yllättää ja keripukki heikensi miesten kuntoa. Steller tiesi alkuperäisasukkailta kuulemansa perusteella, että joidenkin kasvien ja yrttien nauttiminen torjui puutostautia, mutta hän ei saanut kerättyä tarpeeksi kasveja varastoon kotimatkaa varten. Lopulta miehistöstä kuoli matkalla lähes puolet. Keripukki oli osasyynä myös kapteeni Beringin menehtymiseen tutkimusretken aikana.
Talvi autiolla saarella
Paluumatka katkesi marraskuussa haaksirikkoon nykyään Beringin nimen saaneen saaren rantaan. Siellä miehet viettivät talven hiekkatörmiin kaivamissaan asumuksissa, söivät kiinni saamiaan eläimiä ja pelasivat korttia aikansa kuluksi.
Stellerin päiväkirja kertoo karuista olosuhteista puuttomalla saarella. Laivassa ollut ruuti ja jauhot olivat kastuneet, joten ampumatarvikkeita ja laivamuonaa ei juuri ollut. Miehet kolkkasivat merisaukkoja ja loppuvaiheessa pääravintona olivat merilehmät, joiden kimppuun käytiin vesien vähän lämmettyä.
Merisaukosta oli muuhunkin. Sen turkki oli todella arvostettu ja miehet alkoivat käyttää sitä rahana korttipelissä. Steller oli vihainen siitä, että merisaukkoja pyydettin vain nahan vuoksi ja lihat heitettiin pois. Hän ei katsonut hyvällä saukkokannan hupenemista.
Stellerinmerilehmiä ei enää ole
Kirjan nimeen päässeestä stellerinmerilehmästä Auralla oli paljon tarinaa. Nimestään huolimatta se ei ole lehmälle sukua, vaan maaeläimistä norsut ovat lähimpiä sukulaisia. Stellerin merilehmä on kuollut sukupuuttoon. Turkis-pyytäjät käyttivät ne ravinnokseen 30 vuodessa Stellerin retken jälkeen.
Stellerinmerilehmä oli ulkomuodoltaan vähän virtahevon, valaan ja hylkeen risteytys – aika sympaattisen näköinen köllykkä, kuvailee Aura. Ne uivat vedessä, söivät rantakasvillisuutta ja olivat sen takia aika haavoittuvaisia. Ne eivät voineet paeta kauas merelle, vaan niiden piti olla siellä rannan tuntumassa syömässä. Siksi niitä pystyttiin niin tehokkaasti pyytämään. Merilehmä oli suuri, paino saattoi myöhempien arvioiden mukaan olla jopa kahdeksan tonnia.
Aura kertoo Stellerin niitä kuvailleen ja tarkkailleen talvella, kun ne eivät osanneet pelätä ihmisiä. Ne elivät perhekunnissa. Niitä ruvettiin metsästämään koukulla ja sitten seipäillä hakkaamalla niin, että ne väsyivät verenhukkaan. Muut perheenjäsenet yrittivät auttaa uhria, irrottaa sitä pyyntikoukkua pyrstöllään. Joskus ne onnistuivatkin. Joskus puoliso sitten vielä yritti tulla auttamaan maihin. Semmoinen aika hellyttävä eläin se on varmaan ollut, sympaattinen, jotenkin lempeä ja lauhkea.
Mutta ravintoa tarvittiin. Ilman merilehmän lihaa miehet eivät olisi omien kertomustensa mukaan jaksaneet heidät pelastanutta laivaa rakentaa. Hylkeitäkin ruoaksi pyydettiin, mutta niitä oli paljon vaikeampi saada kiinni.
Paluu katkesi Siperiaan
Kotimatka jatkui seuraavana kesänä haaksirikkoutuneen laivan osista rakennetulla pienellä aluksella ja lopulta päästiin takaisin lähtösatamaan. Stellerin seikkailut eivät päättyneet tähän. Hän kolusi Kamtshatkan niemimaata vielä perusteellisesti ja ehti kirjoittaa siitä paksun teoksen, jossa hän hyvin monipuolisesti esitteli aluetta. Hän teki pitkiä matkoja jalan hankalakulkuisesa maastossa ja oli yhteyksissä paikallisen alkuperäiskansan, itelmeenien kanssa. Hän viihtyi heidän seurassaan hyvin. Lopulta hän lähti palaamaan Pietariin Siperian kautta. mutta ei päässyt koskaan perille, vaan kuoli matkalla Tjumenissa marraskuussa 1746.
Aura Koivistolle luonto on edelleen kaikki kaikessa. Hän asui takavuosina jonkin aikaa Virossa, Vormsin saarella ja nyt kotimaisemaksi ovat vakiintuneet Kuhmon metsämaat, joiden säilyttämisen puolesta hän on myös paljon kirjoittanut. Stellerin merilehmä kirjaankin sisältyy hieno loppupuheenvuoro luonnon monimuotoisuuden puolesta.