Teksti: Pasi Päivinen
Näkövammaisissa löytyy poikkeuksellisen luovia ja lahjakkaita yksilöitä ihan samalla tavalla kuin näkevissäkin. Yksi heistä on Kiteellä syntynyt ja nyt jo neljännesvuosisadan Pietarissa talvet viettänyt sekä suomeksi että venäjäksi kirjoittava kirjailija, runoilija, venäjän kielen kääntäjä ja tulkki Päivi Nenonen. Kesät Nenonen viettää kotiseudullaan Kiteen Puhoksessa, jossa hänen luovuutensa kukkii kilpaa kauniin Keski-Karjalan luonnon kanssa.
Lukutoukasta kirjailijaksi
Päivi Nenonen on ollut himolukija lapsesta saakka.
– Se oli aina semmoinen pieni jouluaatto, kun niitä äänikirjoja tuli. Niitä oli silleen 4 – 5 kpl per satsi. Kun tuli aika palauttaa ne postitse takaisin näkövammaisten kirjastoon, me siskon kanssa jätettiin aina yksi, jota sitten kuunneltiin ja kuunneltiin uusia kirjoja odotellessa. Joskus meille tuli riitaakin siitä, mikä kirja jätetään. Minä tykkäsin jännittävämmistä kirjoista kuin sisko. Yksi lapsuuteni lempikirja oli Daniel P. Mannixin Kettu ja koira, joka ei ole varsinainen lastenkirja, vaan kuuluu paremminkin biologian osastoon. Se aiheutti minulle eräänlaisen tajunnanräjäytyksen: ymmärsin silloin, etteivät eläimet ole pieniä söpöjä ihmisiä, vaan ne mieltävät maailman eri tavalla kuin me ihmiset. Lainasin kirjan yhä uudestaan noin neljän vuoden välein aina yliopistoajoille asti.
Nenonen kertoo olevansa nykyisin vielä kovempi äänikirjojen kuuntelija kuin lapsena. Celian kirjatarjonta on kasvanut merkittävästi ja äänikirjojen suosion kasvun myötä kaupallisia äänikirjoja on myös tullut jatkuvasti lisää saataville, joten näkövammaisten mahdollisuudet lukemiseen ovat huomattavasti paremmat kuin 1980-luvulla.
– Minulla on jatkuvasti semmoiset 20 – 30 kirjaa lainassa elektronisessa kirjahyllyssäni, Päivi mainitsee leveästi hymyillen.
Aktiivisen kirjoittamisen Nenonen aloitti yläasteella käsin kouluvihkoihin. Kirjoittamisesta tuli tavoitteellista Päivin siirryttyä opiskelemaan Pietarin yliopistoon vuonna 1996.
– Kävin siellä näkövammaisten kirjastolla skannaamassa ja äänittämässä kirjoja sekä kirjallisuuslehtiä syntetisaattorilla kuunneltavaksi. Sitten eräänä kesänä se skanneri-syntetisaattori pimahti, ja niinä parina viikkona, jotka sen korjauttamiseen menivät, jäin tyhjän päälle. Silloin aloin kyhätä kasaan lyhyitä novelleja omasta lapsuudestani venäjäksi ja huomasin tekstiä syntyvän helposti. Siinä vaiheessa, kun kirjaston skanneri saatiin kuntoon, minulla oli jo novellisarja mielessä ja ensimmäinen teksti hyvässä vauhdissa. Kun sitten kiikutin tekeleeni nähtäväksi ensimmäiseen kirjallisuuslehteen, tekstini hylättiin, mutta toisessa ja tasokkaammassa lehdessä näytettiin vihreää valoa. Päivi Nenonen sai novellisarjallaan Лошадиные романы Zvezda -lehden parhaan uuden tulokkaan palkinnon vuonna 2004. Nenonen kirjoitti novelleja vuoteen 2015 saakka, jolloin hän astui romaanikirjailijan saappaisiin.
Ratsailta venäjän kielen kimppuun
Päivi Nenonen suhtautuu häntä kiinnostaviin asioihin antaumuksella. Eläimet ovat olleet hänelle rakkaita lapsesta saakka. Päivin lapsuuden kodissa oli sympaattinen samojedinpystykorva Saku, jonka toimittajakin muistaa hyvin 1980-luvulla Nenosten kodissa vieraillessaan. Hevoset olivat myös erityisen tärkeitä ja Päivi oli intohimoinen ratsastaja 11-vuotiaasta aina 16-vuotiaaksi, jolloin ratsastus jäi, koska Puhoksesta lopetettiin hevostalli. Lähin talli olisi ollut Joensuussa, jonne oli hieman liian pitkä matka. Energisen nuoren naisen piti saada jotain tilalle ja silloin sattuma puuttui peliin.
– Kouluni teki luokkaretken Leningradiin. En tänäkään päivänä osaa selittää, mitä minulle siellä tapahtui. En ymmärtänyt mistään mitään, enkä osannut venäjää tai edes ollut yhtään kiinnostunut siitä maasta. Sitten kävi yhtäkkiä nupissa naps: tuli vain sellainen tunne niin kuin aarrekarttaan olisi ilmestynyt ruksi, että tässä se on. En osaa sanoa, mikä sen tunteen aiheutti. Se oli ehkä eräänlainen totaalinen erilaisuuden kokemus, vaikka en koskaan ole hinkunut erilaisuuden perään.
Joka tapauksessa venäjän kielestä tuli Päiville ratsastuksen korvike ja intohimo.
Nenonen aloitti venäjän opinnot kesällä vuonna 1988.
– Minun piti urakoida Kiteen lukion vuoden opiskellut venäjän ryhmä kiinni, koska uutta ryhmää ei sinä vuonna tullut.
Pian alkoi myös ystävyyskaupunkitoiminta Kiteen ja Sortavalan välillä, joka koski ennen kaikkea kouluja.
– Meille lähetettiin nippu sikäläisen keskikoulun oppilaiden kirjeitä tyyliin: ”Hei, joku suomalainen ystävä, minä olen se ja se, opiskelen siellä ja siellä, harrastan sitä ja tätä”… Minä olin siihen aikaan kova tyttö kirjoittamaan kirjeitä, sillä ratsastusharrastus oli päättynyt, mutta minulla oli grafomania (kirjoitusvimma) ja johonkin se oli purettava, joten pistin tuulemaan kirjoittelemalla kirjeitä venäjäksi. Taisi se minun innostukseni vähän tarttua toisiinkin venäjänryhmäläisiin, Päivi muistelee.
– Kun me sitten vuonna 1990 teimme Sortavalan kuudenteen keskikouluun vierailun, meillä kaikilla oli jo omat kirjekaverimme, joiden luo olimme sopineet menevämme.
Siitä lähtien Sortavalasta tuli Nenoselle muutamaksi vuodeksi eräänlainen Venäjän-matkojen tienristeys ja välietappi.
– Pohjoisessa oli Kostamus, jossa minulla pian myös oli kavereita, idässä Petroskoi, josta sain lisää kavereita ja etelässä Pietari, josta sain kavereita hieman myöhemmin. Venäjän ”päämajani” oli Sortavalassa erään kirjeenvaihto kaverini mummon luona. Nadezda Ivanovna -mummo oli tosi mukava ja minusta tai menemisistäni numeroa tekemätön. Sain hänen luonaan olla oma itseni: tulla ja mennä vapaasti. Sitten eräänä päivänä hänen poikansa kuoli ja tytär haki hänet luokseen Valko-Venäjälle, joten se majapaikka loppui siihen. Samaan aikaan siirryin opiskelemaan venäjän kieltä ja kirjallisuutta Jyväskylän yliopistoon. Sortavala jäi syrjään reiteiltäni, jotka alkoivat johtaa Pietariin.
Pietari vei puolet Päivistä
Päivi Nenonen lähti opiskelijavaihtoon Pietariin vuonna 1996. Jyväskylän yliopistolla ei ollut opiskelijavaihtoa Pietarin yliopiston kanssa, mutta Nenonen halusi silti Pietariin.
– Jyväskylässä sanottiin, että mene Tarttoon tai Petroskoihin. En noudattanut ohjetta, vaan kävelin Pietarin yliopiston ulkomaalaiskonttoriin ja opiskelupaikka järjestyi. Kun tulin jättämään graduani ja suorittamaan viimeisiä kursseja Jyväskylään, ehkä minusta palasi sieltä vain puolikas niin kuin kuvaannollisessa mielessä. Vaihto-opiskeluvuoden jälkeen olen sitten oleskellut talvet Pietarissa viime talvea lukuun ottamatta. Pietari on se minun juttu: sillä on oma tyylinsä ja jokin erityinen sielunsa.
Pohjolan Amsterdam vai Pariisi tai sittenkin uusi
Frankfurt vai uusi Detroit?
Päivi Nenosen asuinkaupungilla on poikkeuksellisen mielenkiintoinen historia. Kun Pietari Suuri (Pietari I) vuonna 1703 ryhtyi rakennuttamaan uutta pääkaupunkia, Pietaria, Neva-joen suistoon suomaalle, hänen mielessään oli luoda uusi Amsterdam, tosin alkuperäistä mahtavampi. Pietari Suuren ihailemat sitkeät alankomaalaiset olivat tuolloin juuri lyöneet korskean Espanjan suurvallan ja nousseet uudeksi merimahdiksi Euroopassa. Pietarin haluttiin olevan merenkulun ja kaupan keskus, jossa vallitsi toimeliaisuuden henki. Vasilinsaari rakennettiin täyteen kanavia ja aatelisto pakotettiin järjestämään cocktailkutsujen tapaisia assemblée -tilaisuuksia, joissa eri arvoluokkia edustavat ihmiset tapasivat vapaamuotoisen seurustelun ja liikeneuvottelujen merkeissä. Uudistukset jäivät kuitenkin väliaikaisiksi. Vasilinsaaren kanavat alkoivat haista ja jäätyivät talvisin. Ne päätettiin täyttää, joten ”pohjolan Amsterdamia” ei syntynyt.
Venäjän uuden pääkaupungin olemassaolokin vaarantui, sillä vallanperijä, Pietari Suuren poika Aleksei ei olisi halunnut jatkaa isänsä valitsemalla eurooppalaistamisen tiellä. Kuten Venäjän historiaa tuntevat tietävät, Pietari Suuri tappoi Aleksein. Jos Aleksei kannattajineen olisi päässyt valtaan, olisivat uudistukset tehty tyhjiksi ja pääkaupunki siirretty takaisin Moskovaan. Pelastaakseen perustamansa kaupungin, Pietari Suuren oli siis ”uhrattava” oma poikansa. Se ei ollut ensimmäinen kerta Venäjän historiassa kun hallitsija murhaa oman poikansa. Iivana IV, joka tunnetaan paremmin Iivana Julmana, tappoi myös oman poikansa vajaat 200 vuotta aikaisemmin.
Ivana Julman käynnistämää pelolla ja väkivallalla johtamista oli Pietari Suuren ja sittemmin Stalinin ”luontevaa” jatkaa. Iivana IV:lle on nyt pystytetty Moskovaan patsas, jota on kutsuttu kaadettujen Stalinin patsaiden korvikkeeksi samoin kuin uusi Vladimir Suuren patsas, jota puolestaan kutsutaan Vladimir Putinin patsaan korvikkeeksi sen ainakin vielä toistaiseksi puuttuessa katukuvasta. Vladimir Suuri (Vladimir I), jota Putin myös ihailee, oli Kiovan Venäjän hallitsija vuosina 980-1015. Joka tapauksessa Venäjällä olisi ollut kuitenkin jonkinlainen mahdollisuus 1500-luvun jälkimmäisellä puoliskolla valita toinenkin reitti (länsimainen tie), jolle lähti Liettua ja Valko-Venäjä feodaalisine instituutioineen, mutta venäläiset valitsivat Iivana IV:n yksinvaltiuden tien, jota niin Venäjä kuin Valko-Venäjäkin näyttää kulkevan tänäkin päivänä.
Pietari Suuri oli Venäjän hallitsijana merkittävä uudistaja ja todellinen maailman historiankin jättiläinen, jolle on vaikeaa löytää vertaista. Hän eurooppalaisti Venäjän ja toi sen osaksi arvoyhteisöämme, mutta keinot oli peritty Iivana IV:ltä, jota Pietari Suuri ihaili.
Pietari säilyi pääkaupunkina bolševikkivallankumoukseen saakka, jonka jälkeen keskushallinto siirtyi vuonna 1918 Moskovaan. Vanha pääkaupunki kuitenkin kukoisti 1800-luvulla ja sinne rakentui mahtavia palatseja, upeita puistoja sekä kirkkoja. Pietari eurooppalaistui myös henkisesti, kun hoviväki sekä Venäjän ylimystö puhuivat yleisesti ranskaa. Tyypillisesti kielitaito hankittiin kotona ranskalaisen tai sveitsiläisen mademoisellen toimiessa lasten opettajattarena. Vaikka ranskaa ei enää puhuta Pietarissa kuten 200 vuotta sitten, se on silti kauniine palatseineen ja taideaarteineen nykyisin Pariisiin verrattavissa oleva metropoli.
Pietari on vaihtanut nimensä kolme kertaa. Ensimmäinen nimenmuutos tapahtui vuonna 1914, kun sota Saksaa vastaan vaati venäläistämään saksalaisperäisen nimen ja kaupungin nimeksi tuli Petrograd, Pietarin kaupunki. Leninin kuoleman jälkeen keisarillinen menneisyys haluttiin unohtaa ja siitä tuli vuonna 1924 Leningrad, kaksi vuotta Neuvostoliiton perustamisen jälkeen. Pietari pääsi rapistumaan Neuvostoliiton aikana. Minä pääsin käymään siellä ensimmäisen kerran lapsena Moskovan olympiakesänä 1980 ja näin Neuvostoliiton ajan aiheuttaman rappion. Toisen kerran matkustin sinne, kun nimi oli palautettu taas Pietariksi vuonna 1991. Kaupunki oli edelleen huonossa kunnossa nykyiseen verrattuna. Likaisuus liittyi mitä ilmeisimmin neuvostoajalta jatkuneeseen köyhyyteen ja paikkojen hoitamattomuus sosialismin perintönä saatuun saamattomuuteen. Loputtomissa jonoissa tungeksivat ihmiset olivat ärtyneitä. Mikään ei toiminut kunnolla, metroa lukuun ottamatta.
Pietarin alamäki jatkui vielä vuosikymmenen ja käänne alkoi vuosituhannen vaihteessa. Venäjä vaurastui ja ihmiset motivoituivat tekemään enemmän työtä. Pietarista suunniteltiin Venäjän Frankfurtia, merkittävää pankkikeskusta, mutta se ei toteutunut. Siitä puuhattiin myös Venäjän Detroitia, joka oli 1920-luvulla uuden ajan esikuva koko maailmalle edistyksellisenä teollisuuskeskittymänä, erityisesti autoteollisuudessa (elektro-magneettis-dynaamisena kaupunkina), jonka kaltaista Pietarista kaavailtiin 2000- ja 2010-luvuilla. Tosin Pietarin alueella on nykyisin huomattavaa autoteollisuutta, mutta ei siitä ole kuitenkaan Detroitin kulta-ajan kaltaista autokaupunkia tullut. Joka tapauksessa nyt Pietari on sellaisessa kunnossa, että siellä voidaan ainakin haaveilla uudesta asemasta Euroopan yhtenä talouskeskuksena. Yksi merkki siitä on useiden pilvenpiirtäjien nouseminen Suomenlahden rantaan sekä uusien entistä korkeampien pilvenpiirtäjien suunnittelu. Pietari on joka tapauksessa kiistatta jo nyt yksi Europan merkittävimmistä kulttuurikaupungeista. Sen ei enää tarvitse yrittää olla Amsterdam tai Pariisi eikä Detroit tai Frankfurtkaan, sillä se voi olla ylpeästi oma itsensä.
Päivi Nenonen tuntee Pietarin kuin omat taskunsa. Hän on nähnyt sen muutokset ja havainnoi sitä kiinnostavasti näkövammaisen kannalta.
– Pietarin keskustan asemakaava on aika looginen ja maamerkit ovat hyvin näkyvissä. Siitä oli minulle iso apu silloin, kun opettelin liikkumaan siellä. Pietari ei ole näkövammaiselle suinkaan niin huono paikka, kuin voisi luulla. Ennen vanhaan taloissa vielä oli sellaiset tosi isot numerokyltit, jotka pystyi erottamaan heikollakin näöllä. Ne ovat sittemmin vaihtuneet minun kannaltani huonompiin. Pietarissa on silti vieläkin näkövammaisen helppo liikkua, sillä metrossa, busseissa ja raitiovaunuissa on pysäkkikuulutukset.
-Toki Pietarissa on myös suurkaupungin haitat. Arki rullaa kuitenkin omalla painollaan ja olen tottunut elämään siellä: käyn ruokakaupassa ja hermoilen liikenneruuhkissa kuten muutkin.
Päiviä ei tunnistaisi kaupungin kadulla ulkomaalaiseksi, sillä niin hyvin hän on kotoutunut naapurimaahamme ja venäjää hän puhuu kuin syntyperäinen pietarilainen. Kun kysyin, mikä Venäjässä on hänen mielestään parasta, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä.
– Yleisellä tasolla Venäjässä parasta on runous. Toiseksi parasta on venäläinen kaverimeininki. Sellainen iloinen ja yleensä hiukan alkoholillinenkin yhdessä oleminen. Illat, kun lauletaan tai lausutaan runoja myöhään yöhön tai joskus jopa aamuun, tai lähteminen yhdessä luontoon eväsnyssäköiden kanssa. Venäläisissä pidän erityisesti siitä, että he osaavat elää siinä hyvässä hetkessä ja tehdä siitä hyvän kaikille, vaikka elämä olisi muuten päin helvettiä.
Korona vauhditti kirjoittamista
Päivi Nenonen on poikkeuksellisesti joutunut viettämään yhtäjaksoisesti jo yli vuoden Suomessa itärajan sulkeuduttua maaliskuun lopussa 2020. Hän palasi toiseksi viimeisellä junalla Suomeen. Haastattelua tehdessämme toukokuun lopulla 2021 Päivi ei ole vieläkään päässyt palaamaan Pietariin, koska hänellä ei ole venäjän kansalaisuutta. Koronatilanteen vuoksi käännös- ja tulkkaustyöt ovat myös tauolla.
– Olen viettänyt Kiteellä kesää jo ihan tarpeeksi ja haluan kotiin. Tämä odottelu alkaa vähitellen käydä jo hermoille.
Koronatilanteelle emme voi mitään ja toisaalta Päivi katsoo koronan jopa luoneen olosuhteet täysipainoiselle kirjoittamiselle. Toki hän kirjoittaisi paljon ilman koronaakin, mutta positiivisena ihmisenä hän haluaa kääntää pandemian mieluummin mahdollisuudeksi kuin rajoitteeksi. Parhaillaan Nenonen viimeistelee viisiosaista nuorille suunnattua fantasiakirjasarjaa, jonka kirjoittamisen hän aloitti vuonna 2016. Sen aiheet tuntuvat tänä päivänä yllättävän tutuilta.
– Vuonna 2016 kirjoittamassani kakkososassa käytetään kasvomaskia. Kolmannessa osassa, jonka käsikirjoituksen loin 2017-2018, vallataan parlamenttitalo ja tuhotaan siellä paikkoja. Neljännessä osassa, jonka kirjoitin 2019, asetetaan miljoonia ihmisiä kahdeksi viikoksi karanteeniin.
Päivi Nenonen ei harrasta ennustamista, eikä hän itsekään voinut uskoa, että hänen tekstinsä ovat käyneet viime aikoina toteen.
Nuorten fantasiasarjan viimeistelyn ohessa Nenonen on aloittanut uuden tarinan kirjoittamisen. Sekin on fantasiaa, mutta suunnattu enemmän aikuisille lukijoille. Hän arvioi siitä tulevan kolmiosaisen.
– Minulla ei koskaan aikaisemmin ole ollut kirjoitustyötä aloittaessani näin valmista konseptia päässäni. Tiedän jo, mitä tästä tulee ja tunne on nyt sellainen, että tästä tulee paras kirjasarjani.
Tänä syksynä Nenoselta ilmestyy vielä suomennos Sergei Dovlatovin Kompromissista, jonka julkaisee kustantamo Idiootti.
– Nyt voi sitten vapaasti veistellä, että vain idiootti julkaisee meikäläisen suomennoksia, Päivi Nenonen toteaa ja nauraa heleästi haastattelun päätteeksi.
Päivi Nenosen kirjallinen tuotanto
Julkaisut Suomessa:
Suomessa ilmestyneet kirjat:
Eino Karhu: Elias Lönnrot. Kansakuntaa luomassa. suom. Päivi Nenonen. Juminkeko, 2002
Päivi Nenonen: Takatalvi (runokokoelma) Runogalleria, 2008
Päivi Nenonen: Maleskelulupa (novellikirja) Kirjokansi, 2015
Päivi Nenonen: Sanoja (runokokoelma) Mediapinta, 2017
Julkaisut Venäjällä:
Päivi Nenonen: Lošadinye romany (novellisarja). Zvezda 8/2004.
Päivi Nenonen: Registratsija po mestu žitel’stva (novelli). Zvezda 9/2006.
Päivi Nenonen: Melotš, no prijatno (novellikirja). Oblik, 2008.
Päivi Nenonen: Kynttilän päivä (runokokoelma). Juolukka, 2010.
Päivi Nenonen: Ostyvšij kofe razmyšlenij (runojulkaisu). Interpoezia 2/2010.
Anna Banštšikova, Päivi Nenonen: Utrennie rasskazy (novellikirja). Juolukka, 2012.
Päivi Nenonen: Den’ svetši (runojulkaisu). Zinziver 1 (57)/2014
Päivi Nenonen: Maailman sivu (runokokoelma). PapyRus, 2015.
Päivi Nenonen: I solntse, i les, i doroga. (runojulkaisu). Zinziver 7 (75)/2015.
Päivi Nenonen: Halat, abažur, jaitšnitsa. Toska muzykanta, (kaksi novellia), Zvezda 5/2017
Kulttuurilehti Careliassa kymmeniä runoja ja käännöksiä 2000-2008.