Teksti: Timo Kuoppala
Rilla Aura-Korpi jää eläkkeelle
Rilla Aura-Korven pitkä ammattiura näkövammaistyössä päättyy huhtikuussa. Tutuiksi ovat tulleet satojen näkövammaisten lasten perheiden ilot ja surut.
Rilla on syntynyt Jyväskylässä ja elänyt nuoruutensa Lappeenrannassa. Isä harrasti monipuolisesti liikuntaa. Kipinä tarttui tyttäreen. Rillan haaveammatti oli aluksi eläinlääkäri, mutta fysioterapeutiksi hän valmistui ja muutti Jyväskylään opiskelemaan tähtäimessä urheiluvalmentajan ura.
Opiskeluaikana avautui Jyväskylän näkövammaisten koululla fysioterapeutin toimi. Viikon lomasijaisuus venyi lopulta viiden vuoden pestiksi, jonka aikana Rilla kuntoutti näkövammaisia kouluikäisiä ja ehti heistä muutamaa valmentaakin.
Juoksi huippujen joukossa
Rillan poikkeukselliset juoksijakyvyt huomattiin liikuntatieteellisen testeissä. Urheilua hän harrasti tosimielessä juoksemalla Suomen silloisten huippujen kanssa 400 metrin kilpailuissa. Kaapissa ovat SM-viestipronssi ja -hopea. Omasta mielestään hän ei ollut hyvä urheilija, mutta intoa riitti. Valmentaja joutui toppuuttelemaan liian kovia treenejä, kun uni ja ruoka eivät enää maistuneet.
Rilla treenasi kovaa, mutta vuonna 1982 alkanut uusi työ näkövammaisten lasten kuntoutussihteerinä Oulussa jätti sekä opiskelut että urheilun taustalle. Rillan työalueena oli käytännössä puoli Suomea, eikä paljo matkustaminen enää sopinut entisiin elämänkuvioihin.
Paljon oppia Oulusta
Vihjeen ammatinvaihtoon Rilla oli saanut Ruotsista tutustuessaan siellä alan ammattilaisten työhön. – Sinun täytyy tuntea näkövammaisten vauvojen ja pienten lasten kuntoutusta, jotta voisit tehdä hyvin työtä kouluikäisten kanssa, he neuvoivat. Suomeen tultuaan hän sai sopivasti silloisesta Sokeain Keskusliitosta tarjouksen aloittaa lasten kuntoutussihteerin työt.
Oulun aikaa Rilla muistelee hyvällä. Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan oli juuri avattu Näkökeskus, jossa paneuduttiin näkövammaisten lasten kuntoutuksen kehittämiseen. – Meininki oli eteenpäin menevää ja innostunutta ylilääkäreistä ja ylihoitajista alkaen, Rilla muistelee. Vaikka työnantajana oli keskusliitto, työtila oli silmäklinikan vieressä. – Sieltä sai paljon oppia ja tukea omaan työhön.
Oulun aikaa kesti neljä vuotta. Siitä Rilla sai paitsi arvokasta työkokemusta myös aviomiehekseen Jarmon, jonka kanssa yhteisiä vuosia on eletty jo paljon. Ihan ensisilmäyksellä ei rakkaus leimahtanut, vaan Rilla ehti asua Jarmon ja tämän kämppäkaverin kanssa kymmenen kuukautta, ennen kuin suhde syntyi.
Elämä asettui Varsinais-Suomeen
Vuonna 1986 Rilla siirtyi lasten aluesihteeriksi Varsinais-Suomeen ja Satakuntaan. Tukikohta oli Varsinais-Suomen Näkövammaiset ry:n tiloissa. Neljä vuotta myöhemmin työnkuva muuttui, kun varsinainen kuntoutusohjaus siirtyi keskussairaaloiden hoidettavaksi ja aluesihteerin työssä korostuivat perheiden oikeuksien valvonta ja vaikuttamistyö.
Rilla koki muutoksen mieluisena. Kotipaikaksi löytyi oma talo Nousiaisissa ja asiakasmatkat lyhenivät, mikä sopi hyvin perheellistyneelle. Lapsia syntyi viiden vuoden kuluessa kolme. Heidän kasvunsa seuraaminen oli hyödyllistä työn kannalta. – Äitiys auttoi jaksamaan perheiden rinnalla kulkemista. Omien lasten kehityksen seuraaminen opetti näkemään myös vaikeavammaisissa lapsissa piilevät voimavarat. Moniin nuoriin ja aikuisiin näkövammaisiin tutustuneena hän saattoi myös jakaa toivoa perheille näkövammaisten mahdollisuuksista elää täysipainoista elämää.
Varsinais-Suomen kahdenkymmenen vuoden aikana Rilla ei omien sanojensa mukaan halunnut tehdä oikeuksienvalvontaa valitusten kautta, vaan panosti ennakoivaan työhön. Hän piti tiiviisti yhteyttä kuntien viranomaisiin ja useimmiten lasten ja perheiden asiat ratkesivat yhteisymmärryksessä vastuullisten kanssa.
Tärkeintä on tyytyväinen perhe
Vuonna 2006 työnantaja vaihtui. Pontimena uuden paikan etsimiselle oli halu olla entistä enemmän oman perheen kanssa. Polvitapaturman jälkeen sairauslomalla hän sai kuulla oman lapsen suusta ratkaisevat sanat: – Äiti, ei oo yhtään kivaa, että sä oot kipee, mutta ihanaa, että sä oot läsnä meidän arjessa. Rilla päätti hakea avoimeksi tullutta Sokeain Lasten Tuki ry:n toiminnanjohtajan paikkaa ja sai sen.
Mitenkään uuteen ympäristöön Rilla ei tullut. Hän oli tehnyt yhdistykselle jo perhelomien ohjaajakeikkoja ja ollut vapaaehtoisena pitkään mukana Näkövammaiset Lapset ry:n perheleireillä ja Kelan kustantamilla kuntoutuskursseilla. Monet perheet olivat tuttuja ja tointa aiemmin menestyksellisesti hoitanut Immosen Jyrki oli hyvänä tukena.
– Uudessa työssä ei ollut liikaa hajontaa, vaikka olisi se kyllä ollut luonteeni mukaista, kertoo helposti uudesta innostuva Rilla alkutuntemuksiaan. – Tuntui hyvältä keskittyä perheen hyvinvointiin. Se oli jo tietysti tavoitteena aiemminkin, mutta nyt sain olla vapaasti perheiden kanssa. Arvioinnit, raportoinnit ja huomioinnit jäivät pois, vaikka niistä pidinkin.
Koska Sokeain Lasten Tuen toimintaraha tulee taustalla olevasta Sokeain Lasten Tukisäätiöstä, ei hakemusbyrokratiaa juuri ole. – Perheillä sitä on harmina aivan riittävästi, kun arjen asioita hoidetaan. Me ollaan joustavia. Perheen viihtyminen tarjotulla lomalla on tärkeintä.
Rilla on ollut onnellinen työssään, kun lapset ovat löytäneet itselleen uusia kavereita. Mieltä on lämmittänyt perheiltä saatu hyvä palaute silloin, kun itse ei ole ollut tapahtumissa paikalla.
Rilla on ollut näkyvä osa yhdistyksen toimintaa, mutta itselleen hän ei halua koko kunniaa ottaa, vaikka niin sanotuista Rillan lomista puhutaankin. – Yhdistyksen hallitus ja rahoittaja luovat puitteet, olen vain työrukkanen. Ei ole mitään Rillan lomia, hän kiertää liiat kehumiset.
Monivammaiset lapset paitsiossa
Vaikka nykyinen työ ei velvoitakaan kantamaan perheiden moninaisia huolia, on Rilla kuullut saunan lauteilla ja iltanuotioilla monta tarinaa perheiden arjesta. – Paljon hyvää on tapahtunut, esimerkiksi monivammaisten lasten kouluasioissa. Mutta edelleen valitettavasti kuulee, että ensitieto lapsen näkövammaisuudesta annetaan vanhemmille tökerösti. Perheiden tukipalvelut ovat hajallaan ja vanhemmat ovat usein aika väsyneitä kaiken byrokratian kanssa.
Erityisesti monivammaisten lasten asiat ovat menneet kokonaisuutena huonoon suuntaan. Vammaispalvelu ei myönnä tukea sopivien toimintavälineiden hankintaan, vaikka niitä on kehitetty jos minkälaisia. Nimenomaan monivammaisten lasten kohdalla lomien merkitys on korostunut entisestään, sen kuulee perheiden kommenteista.
Rilla on koiraihminen
Vaikka eläinlääkärin ura ei auennut, kiinnostus eläimiin on säilynyt. Ensimmäinen kosketus opaskoiriin on jo 1980-luvun alkuvuosilta, kun hän oli opaskoiraa käyttävän näkövammaisen juoksuoppaana Saksan Fuldassa pidetyissä EM-kisoissa.
Matkatyön vähennyttyä Rilla näki mahdollisuuden hankkia koira perheeseen ja Opaskoirakoulun kautta järjestyi Nousiaisiin opaskoirapentu Oona. Opaskoiraa Oonasta ei tullut, mutta sen pennuista moni on koulutettu opaskoiraksi ja Rilla on seurannut kiinnostuneena jälkeläisten menestystä.
Juha Herttuaisen innostamana hän aloitti peesariharrastuksen. Peesari kulkee jo koulutetun koiran ja käyttäjän perässä ja antaa palautetta koiran toiminnasta. Peesarin avulla voidaan myös opettella uusia reittejä. Peesausharrastus on vienyt Rillaa monille patikkareissuille. Luonnossa kulkemisesta hän pitää muutenkin.
Työvuosien saatossa Rillan elämänasenteeksi on muotoutunut realistinen optimismi. – Ei kannata ottaa liikaa paineita. Maailma menee johonkin suuntaan ja sitten toiseen, Rilla summaa erästä pitkäaikaista kollegaansa lainaten.