Teksti: Pirjo Nousiainen
Kaikki alkaa siitä, kun saan sosiaalitoimistosta kirjeen, jossa kerrotaan, että pääsääntöisesti kaikkien henkilökohtaista avustajaa käyttävien on siirryttävä antamaan avustajan tunti-ilmoitukset Oiva-sovelluksessa netissä. Toki poikkeuksena mainitaan ne, joilla ei ole tunnuksia, saati nettiyhteyttä.
No, siitä vaan skannaamaan mukana tullutta ohjetta.
Mitä pitemmälle skannaan ja luen skannaamaani tekstiä, sitä suuremmaksi kasvaa kunnioitukseni sosiaalitoimiston henkilökuntaa, sovelluksen laatijaa ja tätä sovellusta käyttäviä kohtaan. Ohjehan on selvästi salattua koodikieltä, varmaan suojauksen takia, ettei sitä pääsisi lukemaan sentään kuka tahansa.
Kun tällä skannaamallani ohjeella kaikki ei-sokeat suorittavat tuntien ilmoittamis- ja hyväksymistoiminnot, arvostukseni kasvaa rajattomiin mittoihin. Minun on siis ensin opeteltava uusi salakieli ymmärtääkseni, mitä sosiaalitoimisto tahtoo sanoa. Myönnän, että vika on minun osaamattomuudessani, muuthan lukevat tätä kuin vettä vaan. Anteeksi tyhmyyteni, mutta minä en saa näytölle sinne tänne summittaisesti heitellyistä koodikirjaimista ja numeroista, saati salakirjoituksen oudoista sanoista, yhtään mitään tokkua. Ilmeisesti sosiaalitoimisto olettaa, että yön pitkinä tunteina selvittelen salakirjoituksen koodien avaimia ja joskus vuosien päästä olen ratkaissut mystisen tekstin arvoituksen.
Skannerini toki lukee myötätuntoisesti palkkailmoitus-sanan patkailmoitus-sanaksi ja myöntää täytyy, että olemme siitä samaa mieltä.
Olen pyytänyt ohjeen ihan tavallisena sp-viestinä ja saankin viestin, mutta varsinainen ohje on pdf-liitteenä. Ymmärrän, että tällainen tärkeä ohje on lähetettävä salattuna liitteenä, sillä ohje ei missään tapauksessa saa joutua vääriin käsiin. Liite ei luonnollisestikaan aukea liitteen normiavauskomennoilla. Ensimmäisenä päivänä en ehdi pitemmälle. Seuraavana päivänä alan temppuilla summanmutikassa kokeilemalla kaikkia mahdollisia kikkoja liitteen avaamiseksi. Aikani temppuiltuani tapahtuu ihme. Keksin mennä sarkaimella kohtaan, jossa lukee vain pelkkä painike, avaan sen enterillä ja sitten nuolella avattavan liitteen kohdalle ja pari enteriä perään ja kas, liite aukeaa nätisti suoraan eteeni.
Vilkuilen tekstiä sieltä täältä ja sehän on oikeaa selkokieltä eikä salakielen koodiavainta enää tarvita. Nytpä vain lukemaan ohjetta tarkasti.
Ohjeessa sanotaan näin: ”Palkkajakson pallon väri on harmaa, kun sitä ei ole vahvistettu ja vahvistettuasi jakson väri muuttuu keltaiseksi…”
”Toiminto löytyy tuntiseurannan yläosasta ja väri on sininen sen ollessa aktiivisena…”
Siis näytön yläosassa on jotain, hmmm, ja kun tekee tuon tai tuon toiminnon, väri keltaisesta muuttuu vihreäksi. Ohjeen kolmessa kohdassa kerrotaan, minkävärinen jokin kohta sovelluksen sivulla on ja miten se muuttuu toisenväriseksi, kun tekee sitä tai tätä. Tämähän on mielenkiintoista, mutta mutta, tämä ohje on varmaan tarkoitettu näkevälle avustajalle eli ei ajatellakaan, että sokea tästä voisi selviytyä ilman hiiren käyttömahdollisuutta.
Luen pikkutarkasti ohjetta eteenpäin enkä tule siitä yhtään viisaammaksi, mutta sitten onkin tuntien hyväksymisen vuoro ja siirryn ohjeen loppuun. Palaan lukemaan viimeistä lausetta uudelleen ja en voi todeta muuta kuin tuntien merkitsemisohjeen äkillisen loppumisen. Tuntien lukemisesta saati niiden hyväksymisestä ei ohjeessa ole sananpuolikastakaan. Nyt sosiaalitoimisto viittaa siihen, että hyväksyminen on niin naurettavan helppo toiminto, ettei siihen kannata mitään ohjetta edes antaa. Kaikkihan näkyy näytöllä.
Minulle siis jää edelleen epäselväksi ohjeen luettuani, miten sokea voisi lukea tunnit ja miten niiden hyväksyminen Oiva-sovellukseen tapahtuisi. Vastaan itse, ei mitenkään. Koko ohje on pelkkää pelleilyä.
Arvoisa sosiaalitoimisto! Kun seuraavan kerran pyydän ohjetta teidän sovelluksienne käyttöön, pyydän, että olette rehellisiä. Lähettäkää minulle kirje, joka sisältää tyhjiä valkoisia A4-papereita, ei siis mitään koodeja ja sp-viesti, jossa on pelkkää tyhjyyttä. Ai miksikö? Koska se tuo minulle sisäisen rauhan. Kun avaan kirjeen ja skannattuani koen paperin puhtaanvalkoisen koskemattomuuden ja näytön tyhjyyden, kun hiljaisuus laskeutuu korviini puhesynten vaietessa luettavan tekstin edessä, silloin tiedän sen. Tiedän sen, että mitään ei ole sanottavissa, mitään ei ole tehtävissä. Voin täysin rentoutua levolliseen olotilaan, ilman mitään vaatimuksia, joita sokea ei pystyisi kuitenkaan tekemään. Enää ei aseteta yli-inhimillisiä suorituksia, joista sokea pakonomaisesti yrittää suoriutua ja taistelee loputtomasti yön pitkinä tunteina. Ei, sosiaalitoimisto on ymmärtänyt, että mahdoton ei ole mahdollista, on vain tyhjän valkoisen paperin rauha, tyhjyyttä säteilevä näyttö ja hiljaisuutta huokuva äänettömäksi mykistynyt puhesynte, joka ei lue yhtään mitään, koska mitään luettavaa ei edes ole.