Teksti: Riitta-Kaisa Voipio
Sirpa Kähkösestä ja Tommi Kinnusesta on kehkeytynyt minulle kaksi mieluisimmista kotimaisista kirjailijoista. Siksi riemastuin viime vuonna Kinnusen uusimmasta, se nousi myös Finlandia-ehdokkaaksi.
Ei kertonut katuvansa on vaellusromaani. Se kuvaa naisia, jotka ovat kuka mistäkin syystä lähteneet saksalaisten kelkkaan toisen maailmansodan loppurytinöissä. Rooli ei ole ollut kadehdittava, niin kuin se ei ole koskaan hävinneelle.
Tarina alkaa norjalaiselta vankileiriltä, jonne naisia on koottu Hitlerin tappion jälkeen. Heidät luokitellaan vihollisiksi, koska Suomi solmi rauhan Neuvostoliiton kanssa sitoutuen ajamaan entisen aseveljen Lapin kautta matkoihinsa.
Nöyryytetyt suomalaisnaiset ajeltuine päineen kuljetetaan laivoilla Hankoon kuulusteluleirille. Kinnusen romaanin päähenkilöt kuitenkin pääsevät kuorma-auton lavalle, jonka kuljettaja tekee vastoin määräyksiä; hän päästää kymmenen naisen ryhmän vapaaksi lähellä rajaa,
viittilöi Suomen suuntaan ja varoittaa miinoista.
Kirja kosketti minua syvältä. Naiset sodan pyörteissä kantavat aina raskaan osan, olivatpa he millä puolella tahansa. Lapissa sodan aikaan vilisi saksalaisia, jopa yli 200 000. Ei mikään ihme, että uljaat univormumiehet ja suomalaistytöt solmivat suhteita. Se on perin luonnollista.
Rovaniemellä syntyneenä ja kasvaneena olen tietysti kuullut roppakaupalla juttuja saksalaisista ja heidän kanssaan seurustelleista. Kauppala oli saksalaisten keskus. Tiedän myös monta itseäni muutaman vuoden vanhempaa rovaniemeläistä, joiden isän kuiskailtiin olevan saksalainen solttu.
Oma tätinikin muisteli meille nuorille komeaa Güntheriä, jonka vaimoksi hän olisi mieluusti lähtenyt. Mutta maailman melskeet myllersivät toisin. Toinen täti taas lähti sotilaiden mukana Norjaan ja palautettiin sieltä kynittynä Hankoon kuulemaan kunniansa.
Suomalaiset työskentelivät saksalaisten palveluksessa, saivat hyvää palkkaa ja oppivat kieltä. Siinä he tutustuivat. Väestö sai aseveljen varastoista myös kaikenlaista tarviketta, ruokaa ja ylellisyystavaroita.
Totta kai sakemanneihin suhtauduttiin hyviksinä.
Romaanissa viisi kymmenestä lähtee tarpomaan kohti kotia. Joku on ollut sairaanhoitajana, joku konttoristina, kuka mitäkin työtä tehnyt. Pikku hiljaa, kilometri kilometriltä matka taittuu, ja lukijalle valkenee naisten henkilökohtainen historia vähän kerrassaan.
Vähäistä omaisuutta kapsäkeissään raahaten he vaeltavat halki tuhotun, kesään puhkeavan Lapin. Kovin paljon he eivät juttele, tuumailevat ja pohtivat itsekseen maailmanmenoa ja omaa paikkaansa siinä. Yhdenlaiseksi päähenkilöksi nousee kuusamolainen urkurin vaimo Irene turkkeineen.
Porukka kohtaa reitillä sekä ihmisen hyvyyden että pahuuden. Kun joillekuille valkenee klanipäiden tausta, heidät ajetaan julmasti pois. Ja toisaalta syrjäisessä mökissä tuntematon mies saunottaa ja syöttää heitä turhia kyselemättä. Ja kun vaeltajat löytävät rieskoja rauniolla paistavan naisen, lukija itkee ilosta kypsän leivän makua.
Keskellä rovaniemeläiskatua he todistavat, kuinka kansa on ottanut oikeuden omiin käsiinsä, kuljettaa alastonta suomalaisnaista saksalaisen äpärä sylissään tervattuna ja kiusattuna. Monelta äidiltä otettiin lapsi kokonaan pois.
Oma oikeudentajuni ei koskaan ole hyväksynyt sitä, että viattomat lapset pannaan maksamaan. Sen vielä jotenkin ymmärtää, joskaan ei hyväksy, että aikuiset asetetaan enemmän tai vähemmän kyseenalaisen tuomioistuimen eteen.
Mutta että lapset, joilla ei ole osaa eikä arpaa minkäänlaisiin vääryyksiin. Miehitetyssä Norjassa sodan loputtua saksalaisen siittämä lapsi saatettiin sitoa tolppaan, ja siinä kaikki saivat häntä sylkeä ja kivittää!
Viisikko hajoaa vanhimman Ailin uuvuttua joenvarteen. Rovaniemellä yksi lähtee Kemiin päin, ja loput jatkavat kohti Koillismaata. Saavuttuaan Kuusamoon Irene kohtaa kylän vanhan kätilön. Siinä tunnistan Kinnusen Neljäntienristeyksen ja Lopotin Marian. Havainto jotenkin läikäyttää.
Opus on upea, kieli kaunista, luonnonkuvaus herkkää. Teos avautuu niin moniaalle ja laajasti, ettei sitä pysty tiivistämään, se on luettava itse. Tommi Kinnunen osaa jättää paljon lukijan oivallettavaksi. Se on yksi hyvän kirjan piirre.
Pitkin kirjaa mietin omia vanhempiani, miten heidän sukupolvensa palasi Evakosta ja rintamalta hiiltyneille raunioille. Lapin jälleenrakennus vaati aivan valtavasti, niin valtavasti, ettei sitä meinaa täältä asti käsittää.