Teksti: Olli Lehtinen
Tämä tapahtui koronaviruksen aikaan. Sokea mies Vinokas soitti 75-vuotiaalle äidilleen. – Haluatko että tuon ruokaa? – Voisitko tuoda kuhafileitä ja laktoosittomasta maidosta valmistettuja valkosipuliperunoita, äiti vastasi. Nuotti oli toiveikas. Vinokas oli arvellut äidin haluavan jotain lähikaupasta.
Vinokas kiersi huivin suunsa eteen ja mutkitteli valkoista keppiä heilutellen raitiovaunupysäkille. Vähän hankala pitää parin metrin turvaväliä, kun näkee himmeästi puoli metriä! Vinokas könysi keskustaan vievään vaunuun. Turhia reissuja oli määrä välttää, mutta ruokahuolto oli merkittävä tehtävä. Hän pidätteli orastavat aivastukset, eikä ketään ilmestynyt autionoloisessa vaunussa niskaan.
Vinokas hoippui ulos vaunusta ja keplotteli sumean reitin markettiin. Hän osui porttien läpi myymälän puolelle. Siihen hyytyi toimintakyky. – Anteeksi, näettekö jossain myyjää? Vinokas huhuili. – En näe, asiakas vastasi. Vinokkaalle eleet ja ilmeet olivat usvaa, mutta äänensävyn perusteella kiire voitti auttamishalun tällä kertaa. Minäpä sitten etsin, Vinokas mutisi. – Anteeksi, ehtisittekö auttaa! – Totta kai, joku hihkaisi riipaisevan innokkaasti. Vähän huolestuttavaa. Vinokas aloitti helppolöytyisistä. – Saisinko rasvatonta maitoa ja banaaneja? – Tässä on laktoositonta maitoa. Tässä aurinkosalaattia, asiakas sanoi. Ja ihan vilpittömällä äänellä. Oliko hahmo tosissaan? Tuotteet ihan vääriä. – Otan aurinkosalaatin. Kiitos paljon, Vinokas sanoi. Hän käännähti vastakkaiseen suuntaan ja sutaisi kämmeniinsä käsidesiä. Kun hän vääntyi kohti käytävää, auttaja oli tiessään.
Vinokas kuunteli kuin saalistava myyrä. Ostoskärryjen kalinaa ja ilmastoinnin huminaa. Koronaviruksen tai rankkasateen aikaan ystävällisyys punnittiin. – Anteeksi, ehtisitkö viedä minut kalatiskille? Vinokas hihkaisi ohitseen hiipivälle asiakkaalle. Ei vastausta. – Anteeksi? Seuraavakin katosi kuin puff lampun henki. Korona taitaa olla vakavampaa kuin luulin? Sitten Vinokas törmäsi. – Anteeksi… Siinä olikin hylly. Ei kun näenkö oikein ehkä sittenkin kielensä nielaissut ihminen. Tässähän muuttuu flipperin palloksi. Tavallisen noloa joka tapauksessa.
Vinokas hengitteli. – Anteeksi, ehtisitkö auttaa? hän voimaannuttuaan kaivoi kuuluvan äänen keuhkoistaan. Ei kannata kysyä rääpälemäisenä. Pitää kysyä rentona pärjääjänä. Menestyjää halutaan auttaa. – Tietysti, hahmo vastasi.
Kalatiskillä Vinokas sanoi: – Saisinko noin kilon kuhafileen. – Kuha on loppu. – Netissä oli mainos. – Nyt se on loppu, myyjä sanoi. Vinokas osti aurinkosalaatin.
Vinokas soitti Matkapalvelukeskukseen ja tilasi kyydin. Hän jäi odottelemaan marketin ovelle. Suunnistaminen rauhallisemmalle maamerkille tuntui naparetkeltä. Hän teki parin askeleen väistöjä loitommas hönkivistä kulkijoista. Näkymätön virus näyttäytyi sokealle tuplanäkymättömänä.
Taksi saapui ja Vinokas siirrettiin Elitmannin tavaratalon eteen. – Anteeksi, oletteko menossa Herkkuun? hän kysyi luultavasti sisään pyrkivältä asiakkaalta. Ei vastausta. Ei tainnut olla ruokaosastolle menossa. Tai hiihti napit korvissa. Tai jotain. – Anteeksi, oletteko menossa Herkkuun? Tässähän tuntee itsensä huutolaispojaksi, mikä sitten lieneekään. Huutolaispojista ja vaivaisukoista puhuttiin, kun olin lapsi. Lopulta avulias ja asiallinen löytyi. Vinokas sai kuhan, valkosipuliperunat, omenat ja rasvattoman maidon. Hän suoritti puhelinsoiton ja odotteli, kunnes kaupan pihaan hörisi invataksi.
Vinokas matkasi äitinsä luo. – Kas tässä, haluamasi tuotteet. – Onko tämä suomalaista kalaa? – On joo, Vinokas vastasi. Virolainen kuha puhui luultavasti samaa kieltä kuin suomalainen. – Soita isällesi. Ehkä hän tarvitsee jotain kaupasta. Vinokas huokasi ja soitti. – Voisitko tuoda Gruyère-juustoa, englantilaisia teeleipiä ja maalaishyytelöä, isä pyysi. Vinokas tunsi kuumeen nousevan. – Ei tavallinen vessapaperi kävisi?