Teksti: Eija-Liisa Markkula
Sokea ihminen toimii valtaosin kuulo- ja tuntoaistiensa avulla. Mukana ovat tietenkin muutkin aistit, muisti, koko ajattelukyky, koordinaatio ja motoriikka. Toisin sanoen koko koneisto tarpeen mukaan. Sokean huomio on helpointa kiinnittää puhuttelemalla häntä nimeltä tai kopauttamalla häntä olkapäähän, joka oikeastaan sanoiksi puettuna tarkoittaa vain ”Hei, sinä” tai ”Kuule…”.
Olkapäähän kopauttaminen on hyvin vanha länsimainen tapa toisen huomion kiinnittämiseksi. Se on kevyt, lyhyt koskettaminen olalle, olkavarteen, kyynärvarteen tai yläselkään lähelle olkapäätä tai hartiaa. Euroopan kielissä on vastaavanlaisia koputtamiseen viittaavia sanontoja: saksan auf die Schulter klopfen, englannin tap on the shoulder, ranskan frapper sur l’épaule. Vastaavia verbejä käytetään myös oveen koputtamisessa, mikä selventää sanonnan käyttötarkoitusta. Tässäkin tapauksessa kieli on loistava avain tapakulttuuriin! Ei siis ole kyseessä mikään silittely, taputtaminen taikka muu sellainen, vaan pelkkä huomion kiinnittäminen. Sokealle tämä on tärkeä merkki, signaali, johon hän reagoi. Tapa on paljon kohteliaampi ja miellyttävämpi kuin nimittäminen vamman mukaan: ”te, sokea rouva”, ”sinä, valkoista keppiä käyttävä nuori mies” tai vastaavaa. Vaikka tuo stigmatisoiva ominaisuus selkeästi erottaisikin vammaisen muista, löytyy kyllä onneksi puhuttelutapojakin, joilla vammaan ei kosketa.
Viime vuosina toiseen ihmiseen koskettaminen on saanut aikaan paljon vilkasta keskustelua. Samoin on tehty tutkimuksia niin sanotun henkilökohtaisen tilan pitämisestä, eli liikenteen termein turvavälistä. Eri kulttuureilla on melkoisia eroja niin, että jo luonnostaan varautuneet suomalaiset pitävät suurempaa etäisyyttä puhekumppaniinsa kuin vaikkapa italialaiset tai ranskalaiset, jotka tulevat huomattavan paljon lähemmäs. Koskettamisesta on tullut tietoisempaa, ehkä myös enemmän järjen kautta kulkevaa, eikä niinkään tunteen- ja vaistonvaraista kuin muutama vuosikymmen sitten. Tässä tekstissä en puhu ollenkaan varsinaisesta häirinnästä tai väärinkäytöksistä, mutta on sanottava, että henkilöönkäyvien tapausten entistä herkempi esilletuominen sekä Me Too -kampanja ovat kohottaneet tietoisuutta. Olen kuullut, että pyörätuolilla liikkuvista henkilöistä ei ole kovin miellyttävää, jos heitä vaikkapa liikennevaloissa odottaessa taputetaan olalle.
Erityisryhmien kanssa toimivien keskuudessa on alettu käyttää tietynlaisia menettelytapoja ja käyttäytymismalleja, joista käytetään termiä ”turvallisemman tilan periaatteet”. Niitä ei ole toistaiseksi vielä mitenkään virallisesti vahvistettu. Sain periaatteet luettavakseni. Niissä ohjeistettiin, ettei kosketettaisi ilman lupaa eikä kysyttäisi vammasta tai sitä vastaavasta. Netistä löytyi paljon keskustelua aiheesta. Ymmärrän varsin hyvin, että toimiminen haavoittuvaisimmassa asemassa olevien ja esimerkiksi queer-ryhmiin kuuluvien ja maahanmuuttajien kanssa vaatii omia menettelytapojaan ja normejaan jo kielivaikeuksienkin takia.
Mutta – ettei minulta kysyttäisi näöstäni mitään ja kosketettaisiin vain luvalla! Tuntuisi kyllä luonnottomalta kumihansikaskäsittelyltä. Mielestäni on aivan luontevaa kysyä, paljonko näet tai kuinka kauan olet ollut sokea. Näin häviää välinpitämättömyyden vaikutelma ja syntyy molemminpuolisen mielenkiinnon tuntu. Toisaalta kuitenkin sokea puolestaan olettaa, että hän saa halutessaan tarttua kanssakulkijansa olkavarteen.
Uskon vahvasti, että lähtökohtaisesti meillä jokaisella on vaistonvarainen tieto ja tunne-elämän kautta tunnistus siitä, mitä milläkin kosketuksella tarkoitetaan. Nämä ominaisuudet opitaan varhaislapsuudessa. Iän karttuessa kotikasvatus, koulu ja lopulta elämänkoulu täydentävät toisiaan.
Näiden pääkirjoitusten kirjoittaminen on ollut varsin koskettavaa puuhaa. Olen joutunut pohtimaan monenlaisia ihmiselon ja etenkin näkövammaisena elämisen asioita tavallista syvemmältä. Kirjoittaminen on aina ollut sitkeää ja hidasta junnaamista ja kärvistelyä, mutta joka kerta olen mielelläni siihen eräpäivänä antautunut. Juuri lukemanne teksti on 32. pääkirjoitukseni ja jää viimeiseksi; kahdeksan vuoden uskon olevan riittävä rupeama. Jätän yhdistyksen puheenjohtajuuden maaliskuun lopussa, joten kesäkuussa tapaatte uuden päätoimittajan. Toivotan teille kaikkea hyvää ja antoisia hetkiä tulevien Kajastusten parissa!
Sydämellisin kiitoksin 22.2.2020
Eija-Liisa Markkula
päätoimittaja
puheenjohtaja
Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry