Teksti: Jonna Heynke
Istumme täpötäydessä vaunuosastossa. Saksan ja Tšekin välinen raja vilahtaa ohi ilman, että juna edes hidastaa vauhtia. Toista oli, kun matkustin perheeni kanssa Tšekkoslovakiaan vuonna 1985. Kun automme pyrki rautaesiripun läpi, tulliviranomaiset vaativat tyhjentämään koko auton varmistuakseen, ettei nelihenkinen lapsiperhe vaan kuljettaisi nötkötti-purkkien ja telttapussien lomassa mitään kiellettyä.
Jokin on kuitenkin nyt toisin. Vaunuosaston ovi avautuu ja sisälle työntyy tarmokas tšekkinainen tarjoiluvaunua työntäen. Kuuluisaa, tšekkiläistä olutta kärrätään janoisille matkustajille. Maksaa voi euroilla tai kruunuilla. Pitäähän sitä jo ottaa ensi maku Tšekkiin, joten kaivan lompakosta pari euroa ja saan miehelleni ja itselleni puolilitraiset pilsneritölkit. Kyse ei nyt kuitenkaan ole Suomessa ykköskaljana tunnetusta pilsneristä vaan humalakasvin ansiosta ihanan karvaasta janonsammuttajasta. Matkalla Prahaan juna pysähtyy myös Pilsenin kaupungissa, jonka muinaisten oluenpanijoiden ansiosta pilsneri näki päivänvalon.
Prahan päärautatieasemalla on tungosta. Sekaan mahtuu silti, ja kuulutukset, joiden alussa soivat Bedrich Smetanan Moldau-teoksen loppuhuipentuman soinnut, kuuluvat selvästi.
Mutta hetkinen. Nyt kun olemme Prahassa, sen läpi virtaavaa jokea on kunnioitettava sen oikealla nimellä VLTAVA. Tuo nyt vielä on helppo lausua. Noin muuten jätän tsekin kielen paikallisten puhuttavaksi. Prahassa sitä paitsi pärjää hyvin englannilla tai saksalla.
Ajamme hotellille, jossa yövymme ystäväpariskunnan kanssa. Poksautamme matkan alun kunniaksi pullon paikallista kuohuviiniä. Maku hakkaa monet kuuluisat skumpat mennen tullen. Suomesta Vltavan viinejä ei vaan taida saada.
Tšekkiläisen keittiön makuun pääsemme vielä samana iltana. Vaikka gulassi, tai virallisesti goulash, onkin lähtöisin Unkarista, tšekkiläiset taitavat tämän maukkaan liharuuan valmistuksen erinomaisesti. Goulashin kanssa tarjoillaan röstiperunoita, jotka ainakin tässä ravintolassa on paistettu ihanan rapeiksi.
Aamulla meitä tervehtii kaunis kesäsää. Niinpä suuntaammekin kohti Prahan linnaa. Monilla muilla on sama ajatus. Linnan edessä luikertelee pitkä jono, josta brittienglanti pistää korvaan. Lopulta pääsemme sisään. Myös täällä Prahassa sokean oppaan ei tarvitse maksaa sisäänpääsymaksua.
Itse linnassa ei, ikävä kyllä, ole juuri kosketeltavaa. Lasiseinät pitävät siitä huolen. Pääsen kuitenkin kuvattavaksi portinvartijan koppiin ja saan käväistä muutamassa pienessä, matalassa huoneessa. Jopa minun on 170-senttisenä käveltävä niissä kumarassa.
Sitten mieheni äkkää jotain jännää: Portaat kellarin vankityrmään.
Sinne heti!
Nenääni tulvii kostea kellarin haju, jota eivät edes sadattuhannet turistit ole saaneet muuttumaan.
Mutta tämä ei olekaan vain tyhjä kellari. Mieheni alkaa kuvailla edessämme olevia kidutusvälineitä.
Eikä niiden edessä ole lasia!
Ei muuta kuin tutustumaan piinapenkkiin. Se on kauttaaltaan pölyn peitossa. Kyse on puisesta rakennelmasta, johon uhri sidotaan käsistään ja jaloistaan. sitten raajoja aletaan pyörien avulla venyttää eri suuntiin, kunnes nivelet poksahtavat paikoiltaan.
Seuraavana on vuorossa rautaneitsyt. Työnnän käteni neidon rautaiseen syliin. Terävät, pölyn peittämät piikit pistelevät ihoani. Niin ne pistelivät myös uhria, joka seisoi neitsyen sisällä ja rusennettiin hitaasti piikkejä vasten.
Mieheni kertoo, että muut kellarissa olevat turistit katsovat minua pelonsekaisella kunnioituksella. Nuuhkaisen rautaneitsyttä ja tunnen pistävän metallin hajun. …mutta onko rautainen haju lähtöisin vain metallista?
Seuraavaksi sukellan espanjalaisiin saappaisiin. Kyse on ”kengistä”, joissa törröttää teräviä rautapiikkejä. Saappaiden ruuveja kiristetään niin, että jalka vähitellen tilssautuu, jos tunnustusta ei ala herua. Lopuksi testaan vielä Suomessakin tunnettua peukaloruuvia, jossa uhri joutui valitsemaan tunnustamisen tai peukalon hitaan murskautumisen väliltä.
Kidutuskammiosta siirrymme miltei raivoisan nopealla raitiovaunula aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Prahan suklaamuseo odottaa. Tännekin ystäväni pääsee ilmaiseksi ilman, että joudun mitenkään todistamaan sokeuttani. Lipputiskiltä saamme jo ekat maistiaiset: suussa sulavia tryffeleitä.
Satumme museoon hyvään aikaan, sillä liikkeellä on tuskin ketään. Seuraamme suklaan voittokulkua aina varhaiseen historiaan saakka. Esitystä havainnollistavat vahanuket, joita saa koskea. Saamme myös maistaa, mikä vaikutus kaakaopavun lajilla on suklaan makuun. Käteni jumittuu jostain syystä suklaa-automaattien napeille.
Lopuksi saamme livenä demonstraation siitä, miten konvehteja valmistetaan. Suklaamassa sulatetaan ja valutetaan muotteihin. Muotit jäähdytetään, jolloin suklaamassa muotoutuu niiden muotoon. Sitten konvehdit täytetään ja suljetaan ”suklaakannella.” Vasta valmistetut konvehdit saavat makuhermot villiintymään.
Lopuksi on mahdollisuus tehdä ostoksia museon kaupassa. Pääsylipun ansiosta saan rutkasti alennusta ostoksista. Kärryyn päätyy mm. pistaasisuklaata, tryffeleitä, suklaanappeja ja peltinen konvehtirasia, jonka kannessa tuntuu koholla kirkon kellotornin kuva.
Viimeisen illan Prahassa vietämme Hard rock Caféssa. Olen niistä kuullut mutten vielä ole päässyt ensimmäiseenkään. Nyt nautimme senkin edestä. Ihanaa iltaa onkin kiva muistella, kun vedän ylleni Hard Rock Café Praguen t-paidan tai juomme baarin nimikkolaseista.
Prahaan ei ole suomestakaan pitkä matka, ja tšekkiläisen lentoyhtiön siivillä lentoja saa sinne Helsingistä kohtuuhintaan. Niin sokeat kuin näkevätkin saavat tässä kaupungissa paljon elämyksiä kaikille aisteille.