Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
”Voi, miten kaunis!”, huudahtaa vähän väliä joku, ollaanpa näkevien tai näkövammaisten porukoissa. Kauneutta ympärillämme on niin paljon: sitä on musiikissa, kirjallisuudessa, esineissä, rakennuksissa, luonnossa, ajatuksissa, elokuvissa, ihmisissä, arvoissa – luetteloa voisi jatkaa pitkään.
Kauneus filosofisena käsitteenä on ikuinen aihe, arvoituksellinen ja ristiriitainen, vaikeasti määriteltävä ja sormien välistä liukkaasti karkaava, muuttuessaankin pysyvä ihanne. En lähde kauneuden filosofisen määritelmän rajoja koettelemaan. Omatkin käsitykseni kauneudesta ovat aika ajoin muuttuneet, avartuneet, joskus supistuneetkin elämäntilanteiden ja niiden mukana osin arvomaailmojenikin muuttuessa.
Mietin usein, miten eri tavalla näkövammaiset ja näkövammaisten joukossa aikuisena sokeutuneet ja toisaalla syntymäsokeat määrittelevät kauneutta. Muilla kuin visuaalisuuden saralla olemme varmasti melkoisen tasa-arvoisessa asemassa näkevien kanssa. Musiikki, kirjallisuus, useimmat esineet, jotkin rakennukset ja osin luonto sekä käsitteet ja arvot ovat meidänkin saavutettavissamme, niihin suhtaudumme kuin kuka tahansa, yksilöllisesti, mutta samankaltaisista lähtökohdista.
Kuvataide ja visuaalisesti hahmotettava maailma onkin paljon vaikeammin arvioitavissa. Heikkonäköinen pääsee keskimäärin vähemmällä (vaikka heikkonäköisyydenkin asteita ja tyyppejä on monia), mutta sokea joutuu käyttämään visuaalisuuttakin arvioidessaan muita aistejaan. Uskaltaisin varovaisesti väittää, että aikuisena sokeutuneen ja syntymäsokean välillä saattaa tässä mielessä olla suurempi ero kuin aikuisena sokeutuneen ja heikkonäköisen tai näkevän välillä.
Mietitään: miten sokea ihminen tutustuu kaikkeen siihen, mikä näkevälle on yhdellä katseella havaittavissa? Itsestäänselvä vastaus on kosketus. Sormet oppivat ”näkemään” yllättävän herkästi. Myös jalat ja kyynärpäät ja koko sokean ihmisen keho osallistuu ympäristön hahmottamiseen: kauniinmuotoiset lattialaatat tuntuvat jaloissa, puita tai suuria veistoksia voi halata, iho tuntee auringon tai seinien lämmön tai käytävillä kulkevia tuulenvireitä. Kuulolla on oma osuutensa: metsän humina tai jään railojen laulu piirtää luonnon kauneutta.
Kuvataiteen edessä olemmekin sitten paljon avuttomampia. Kuvitelkaamme seisovamme kuuluisan Mona Lisan edessä. Tässä astuu kuvaan kuvailutulkkaus, viime vuosina onneksi yhä vahvempana tukena. Hyvä kuvailutulkki pystyy tekemään näkymättömästä koetuksi muuttuvan ja vielä paljon enemmänkin. Hyvä kuvailutulkki valaisee taulun synnyn taustoja, kertoo tekniikasta, kiinnittää huomiomme pieniinkin yksityiskohtiin. Saamme tietää Mona Lisasta enemmän kuin hetkeksi sen eteen pysähtyvä näkevä katsoja. Mona Lisasta on tehty myös kohokuva ja jopa 3D-tulostettu veistoksellinen pää. Voimme kuljettaa sormiamme pitkin kasvoja, silmiä, huulia, joihin kätkeytyy se salaperäinen hymy. Hahmotamme Mona Lisan kampauksen, pään asennon, pienet rypyt.
Mutta mitä näemme? Näemme konkretian – mutta näemmekö kauneuden?
Me aikuisina sokeutuneet tunnistamme näkemäämme. Sormenpäät välittävät aivoihin muistoja ja sydämessä läikähtää, pulssimme kiihtyy, värit ja valot heräävät henkiin silmiemme edessä: Mona Lisa elää arvoituksellisine hymyineen ja taulun kauneus värisyttää sieluamme.
Tapahtuisiko samaa, jos aikuisena sokeutunut seisoisi ennestään tuntemattoman taulun edessä kuunnellen kuvailutulkkia ja kenties kosketellen kohokuvaa? Pelkään, ettei tapahtuisi, ei ainakaan samalla elämyksen fyysisellä voimalla. Taulun taiteelliset arvot välittyisivät aivoihin ja näkömuisti rakentaisi myös kuvaa, hahmotelmaa kuullun ja kosketellun perusteella. Tämä hahmotelma saattaisi olla konkretian tasolla hyvinkin lähellä oikeaa taulua. Arvelen kuitenkin, ettei sen herättämä tunne, elämys, olisi verrattavissa muistoissa elävän taulun herättämään elämykseen. Haluaisin uskoa, että aikuisena sokeutunut taiteilija pystyisi kenties motivoimaan muistiaan ja mielikuvitustaan todellisiin taiteellisten elämysten kokemuksiin myös tuntemattomien taulujen edessä harjaantuneemmin kuin tavallinen taiteesta nauttiva sokea ihminen.
Tämän elämyksen herättää mielessämme taulun kauneus. (Kauneus on tosin tässä yhteydessä yksinkertaistettu käsite kyseisen taulun tai muun visuaalisen kuvan elämyksellisyydestä). Mutta voiko tällainen kauneuden kokemus syntyä, jos ei ole koskaan saanut konkreettisia kokemuksia kuvista, väreistä, valoista? Miten hahmottaa visuaalisen kauneuden, jos on syntymäsokea?
Konkretia välittyy kuvailutulkkauksen ja muiden aistien avulla. Tähän linkittyy aivoissa kaikki se, mitä kyseinen katsoja on tuonut mukanaan aikaisemmasta elämästään. Koulussa opittuja faktoja, lapsuuden kodissa omaksuttuja perinteitä ja arvoja, sivistystaso, asenteet kaikkea visuaalista kohtaan, kiinnostuksen kohteet ja kokeneisuus –kaikki nämä rakentavat mielikuvaa, jonka perusteella syntymäsokea katsoja päättelee, onko kyseinen taideteos tai muu visuaalinen kuva tai ilmiö kaunis vai ei. Erittäin paljon painaa vaa’assa ympäristön mielipide: median, kriitikoiden ja läheisten ihmisten sanat ja ääneen lausumattomatkin kannat muovaavat sokean katsojan mielikuvaa.
Kun Mona Lisa on arvostettujen taidepiirien taholta julistettu kauniiksi, näkevät silmämme sen kauniiksi ilmankin että pohdimme sen kauneutta. Sokean katsojan aivot mieltävät Mona Lisaa kauniiksi samoin perustein.
Visuaalisen kauneuden syvin olemus taitaa kuitenkin jäädä arvoitukseksi sokealle, erityisesti syntymäsokealle. Kuvitellaan vaikka kaksi taulua, jotka kumpikin kuvaavat auringonlaskua taikka ruusukimpun. Näkevä tai entinen näkevä tietää, miten suuri ero saattaa olla kahden taulun: taiteilijan näkemyksen ja kitschin välillä. Auringonlasku tai ruusukimppu ovat kliseitä, joita on äärettömän vaikea kuvata siten, että kliseemäisyys katoaa ja syntyy jotain aidosti kaunista – käytän kaunis-sanaa jälleen sen korkeammassa, elämyksellisessä merkityksessä. Miten paraskaan kuvailutulkki pystyy kuvailemaan niitä kahta taulua ilman viittauksia tekijöihin ja taulujen taiteellista arvoa paljastaviin muihin detaljeihin siten, että sokea katsoja osaisi päätellä, kumpi on aidosti kaunis ja kumpi kitschi? Miten sokea katsoja pystyy tarttumaan siihen usein hiuksenhienoon eroon, joka tekee kliseistä taidetta?
Sillä kovin usein kauneutta määritellään nimenomaan kliseillä. Säikkyvät silmät, säteilevä hymy, symmetrinen asetelma, hehkuvat värit, hohtava hanki, enkelin valkoiset siivet, sydänkuvio, auringonkukkapelto – miljoonia kliseitä, jotka eivät itsessään luo kauneutta, mutta joita on sokean katsojan liian helppo mieltää kauniiksi. Samoin värit: syntymäsokea saattaa kertoa rakastavansa punaista väriä, jota hän ei tosin ole koskaan nähnyt, mutta joka on mielleyhtymänä kaunis, sillä siihen liittyy mielikuvia punaisiksi tiedetyistä, myönteisistä asioista, kuten mansikka, elävä veri, tomaatti, purppuraviitta, rubiini tai tuli.
Mutta toisaalta on hyväksyttävä käsitys, että kauneus syntyy katsojan mielessä ja näin ollen silmin nähty tai ulkopuolelta saadun käsityksen ja kosketuksen kautta luotu kuva kauneudesta ovat yhtä lailla arvokkaita ja hyväksyttäviä.
Toivoisin suuresti jonkun voivan kertoa henkilökohtaisiin kokemuksiinsa vedoten, että myös sokean katsojan aivoissa syntyvä käsitys kauneudesta voi johtaa katarktiseen elämykseen siinä missä näkevänkin kohdalla tapahtuu. Kenties todella perusteellisesti rakennettu moniaistinen kuvailutulkkaus palvelee tätä tarkoitusta. Tällaisesta on hyvä esimerkki Iiris-keskuksessa nähtävillä oleva, aiemmin Ateneumissa esillä ollut työ, jonka tekijä on kroatialainen taidehistorioitsija Natasha Jovicic. Työ esittelee näkövammaisille Hugo Simbergin maalausta Haavoittunut enkeli viiden temaattisen kohokuvioidun lasilevyn ja kuulokkeilla kuunneltavan kuvailutulkkauksen keinoin. Työn kautta välittyy maalaus monine yksityiskohtineen, sen informatiivinen vahvuus on poikkeuksellinen. Mutta herättääkö se hurmion tunteen? Epäilen, epäröin…
Minä tasapainoilen kuin liukkaalla jäällä, tämä aihe on sen verran herkkä, hieman arkakin. Sydäntäni särkee ajatellessani, miten paljoa me sokeat jäämme paitsi, vaikka ympäristö tarjoaisi parastaan avuksemme. Vai voiko nähdä tämän asian toisinkin? Ehkä onnistun herättämään keskustelua?