Opaskoira Pekko: Urani diplomityö
Teksti: Marianne Tenhami
Isoja juuria, kantoja ja kiviä, kapeita, pitkiä pitkospuita, jyrkkiä puu- ja kallioportaita, pulahduksia järvessä ja nuotiomakkaran kuolaamista. Nämä kaikki ovat tulleet minulle tänä kesänä tavattoman tutuiksi, vaikka olenhan toki emäntääni ennenkin luonnossa opastanut.
Kesäkuussa matkustimme opaskollegani, emäntäni ja muiden kivojen ihmisten kanssa yöjunalla Rovaniemelle. Emäntäni ei tunnetusti junista pidä, eikä hän yöjunassakaan kovin hyvin viihtynyt, mutta löydettyäni itselleni sopivan paikan pienenpienessä hytissä minä poika nukuin hyvin. Aamulla Rovaniemellä hyppäsimme autoon ja jatkoimme matkaamme Kuusamoon ja Posiolle, joiden ympäristössä vietimme ikimuistoisen viikon. Ihmisillä lienee paljon mielenkiintoista kerrottavaa koskenlaskusta, köysilaskeutumisesta jyrkkää kallionseinämää pitkin ja islanninhevosratsastuksesta. Minä keskityn työkuvioihin: opastinhan emäntääni paitsi Riisitunturilla, myös Pienellä karhunkierroksella. Pieni karhunkierros oli 12 kilometrin mittainen, haastava työurakka, jota emäntäni kutsuu diplomityökseni. Se alkoi heti jyrkillä portailla ja riippusilloilla jatkuen isoilla juurilla, kivillä ja kannoilla. Välillä oli jos jonkinlaisia pitkospuita yhdellä, kahdella tai kolmella laudalla. Minun piti koko ajan olla todella skarppina, ettei emäntäni vain olisi kaatunut. Melko hyvin tuo pysyikin pystyssä. Takanamme tullut peesarimme totesi Pienen Karhunkierroksen jälkeen, että jos hänestä tulisi sokea, hän haluaisi ehdottomasti tuollaisen opaskoiran kuin Pekko. Röyhistin rintaani. Vaan menee se vanhakin konkari joskus vipuun. Ollessamme palailemassa takaisin, nuotiopaikalta tulvahti nenään iki-ihana makkarantuoksu, vaikka en herkkävatsaisena makkaraa koskaan saakaan. Siinä vaiheessa olin jo aika väsynyt, enkä tuota nuotiopaikkaa ohittaessamme olisi millään malttanut enää keskittyä opastamiseen mieliessäni kovasti käristyvien makkaroiden luo. Mutta nuotiopaikan ohitettuamme olin taas täysillä töissä opastamassa riippusillalle.
Vielä haastavampaan maastoon menimme elokuussa kiertäessämme Kirkkonummella Meikon- ja Kotokierrokset. 8,4 kilometrin Meikon kierros oli aika samanlaista maastoa kuin Pieni karhunkierros, eli tiesin hyvin mitä tein opastaessani emäntääni. Mutta 4,3 kilometrin mittainen Kotokierros oli meille molemmille aika haastava juttu. Maasto oli paljon tarkka- ja pienipiirteisempää kuin Pienellä karhunkierroksella. Nousuja ja laskuja oli tiheässä, kiersin koko ajan jos jonkinlaisia esteitä ja kipusimme kallioille laskeutuaksemme niiltä jälleen takaisin. Vauhtimme oli myös reippaampaa kuin Pienellä karhunkierroksella, koska nyt meidän ei tarvinnut odottaa ketään. Pienen karhunkierroksen taukopaikoilla kun jouduimme odottamaan muuta porukkaa. Minä kun porhallan pian 11-vuotiaaksi koiravaariksi vielä aika vauhtia. Meikon- ja Kotokierroksilla pidimme vain puolen tunnin ruokatauon – tai siis ihmiset pitivät. Minä sentään pääsin uimaan ainakin neljä kertaa järviin ja kyllä minä poika nautin. Korvanikin meinasivat ihan kadota, kun järvestä ylös kömpiessäni kuonooni tulvahti ihania, uusia tuoksuja. Muistin minä sentään jossain vaiheessa luoksetulon. Tuolla reissulla opin syömään mustikoita. Edeltäjäni Ninni söi kuulemma marjoja suoraan pensaasta, mutta minä en jaksanut vaivautua. Ihmiset kun keräsivät mustikoita ja emäntäni saadessa niitä omaan käteensä tökin häntä kuonollani niin kauan, että hän antoi minullekin pari marjaa.
Jokakesäinen peesaripatikka on sekä emännälleni että minulle kesän kohokohta. Minä tapaan paljon opaskollegojani, joiden kanssa leikin, riehun ja uin sydämeni kyllyydestä. Emäntäni taas tapaa ihmisiä, joiden kanssa antaa ja saa vertaistukea roppakaupalla. Mitäköhän se vertaistuki muuten on? Kertoisiko joku minulle? Emäntäni myös ui, saunoo ja ennen kaikkea nauraa muiden ihmisten kanssa paljon. Ihmiset ovat peesaripatikoilla tosi rentoja ja iloisia. Me opaskoirat saamme eripituisten patikoiden varrella uida ja juosta paljon vapaina. Vaan tulipa sunnuntain lenkillämme vastaan puro, joka piti ylittää kiviä pitkin ihmisten pitäessä köydestä kiinni. Olisin opastanut emäntäni siitä leikiten, mutta ihmiset olivat sitä mieltä, että emäntäni menee sen yksin peesarin ohjeiden mukaan. No, oli minulla sentään tekemistä, kun piti vahtia nuorempaa kollegaa. Tuo noviisi kun vain olisi tahtonut leikkiä, eikä yhtään katsonut oman käyttäjänsä perään. Minulle emäntäni perään katsominen on kunniatehtävä.