”Kun tietoa ei ole paljon, avautuu ovi fiktiolle”
Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Nykykirjallisuudesta käytyjen keskustelujen eräänä kulmakivenä on faktan ja fiktion suhde. Aika ajoin kohua herättää jokin elämäkerrallinen, autofiktiivinen tai todellisia ihmisiä näennäisen mielivaltaisesti fiktioon upottava romaani. Missä määrin kirjailijalla on oikeus venyttää faktojen rajoja ja millaista lukutaitoa lukijoilta on lupa edellyttää?
Sodankylässä syntyneellä ja nykyisin Kuusamon lukion äidinkielen opettajana työskentelevällä Minna Rytisalolla oli nuorena haave, jonka hän paljasti tulevalle aviomiehelleen heidän ensimmäisillä ja ainoilla treffeillään –ainoilla, sillä ”mielestäni asia oli sillä selvä ja meistä tuli pari”: haaveena oli kirjoittaa joskus kirja. Haave kuitenkin hautautui perheen perustamisen jälkeen pariksikymmeneksi vuodeksi. ”Lukeminen on ollut minun kirjoittajakouluni”, kertoo kirjallisuusblogiakin pitänyt Rytisalo, jota blogin lukijat ja oma perhekin alkoivat vaivihkaa patistella kohti haavettaan. ”Se oli minulle haaste, halusin kokeilla, pystyisinkö siihen ja olen sitä tyyppiä, että kun innostun jostakin, se on menoa”, nauraa Rytisalo.
Millaisen romaanin kirjoittaa ”virkanainen, joka toteuttaa haaveensa”, kuten Rytisalo itseään luonnehtii? Alusta asti hänelle oli selvä, millaisen sen kirjan on oltava. Ensimmäinen kriteeri oli tuttu ympäristö, toinen, että kirjassa on oltava useita kertojia, joilla jokaisella oma ääni ja kolmas tavoite jännitteen säilyminen loppuun asti. Näiden tavoitteiden pohjalta syntyi esikoisromaani Lempi, joka sai ilmestyttyään vuonna 2016 Kiitos kirjasta-palkinnon, Botnia-palkinnon ja blogistien sekä Helmetin palkinnot.
Romaani sijoittuu Lapin sodan aikaan ja jälkeen ja sen ympäristönä on Rytisalon oman lapsuuden maisema, vieläkin suvun omistuksessa oleva maalaistalo. Jopa tarinan kuusi on olemassa ja Rytisalo kertoo anekdootin: kerran hänen ajellessaan isänsä kanssa sukutilan peltoja pitkin kohti rantaa isä tuumi: ”Tästä se Viljami silloin käveli”. Näin kirja vaikuttaa sukuromaanilta, vaikka sen tarina on täysin fiktiivinen.
Romaanin tapahtuma-aika on äärettömän kiinnostava hetki Suomen historiassa: kun asetovereista tuli hetkessä verivihollisia ja heihin rakastuneista suomalaistytöistä jopa maanpettureita. Kirjailija sai kuulla mummoltaan monia tarinoita Lapin polttamisesta, syrjäisten talojen asukkaiden peloista, mahorkanhajuisista murhamiehistä ja sotamorsiamien häpeästä. Häneen teki suuren vaikutuksen Virpi Suutarin sotamorsiamista kertova elokuva Auf Wiedersehen Finland. Romaanissakin kerrotaan mm. järkyttävä tarina saksalaisesta sotilaasta, joka sai lapsen saamelaistytön kanssa, mutta kun ei-arjalaista tyttöä ei hyväksytty sotilaan vaimoksi, koko pieni perhe teki itsemurhan.
”Rakastan sellaisia kirjoja, joissa kun pääsee loppuun, on pakko palata alkuun ja vasta silloin avautuu, mihin se alku oikein viittasi”, kertoo Rytisalo. Kirjan poissa oleva päähenkilö on Lempi. Hänestä kertovat vuorotellen häntä tuona kohtalokkaana aikana lähimpänä olleet kolme ihmistä. Jännite rakentuu siten, että jokainen kertoja puhuu vain kerran, kertoen oman versionsa tapahtuneesta.
Lempin aviomies, Viljami on nuori tilallinen, joka tekee hidasta kotimatkaansa oltuaan hoidettavana sotasairaalassa jonkinlaisen psyykkisen sotavamman takia. Kotimatka on hidas ja tuskallinen, sillä Viljami tietää, että Lempi ei ole kotona häntä odottamassa. Viljamin sielu on kuin poltettu Rovaniemi, hän kulkee soiden ja rämeiden läpi ja koko ulkoinen maailma heijastaa hänen tuskaansa. Viljamin käyttämä kieli on verkkainen ja kaunis, miltei runollinen, kuvaa hahmon ylitsevuotavaa surua ja kaipuuta.
Samalla tavalla paisuteltuja tunteita kuvaa myös toisen kertojan, piikatyttö Ellin kieli: hänen mieltään täyttää ylitsevuotava viha ja kateus. Elli pyörittää tilaa sodan aikana, hoitaa lapsia ja odottaa isäntää kotiin palaavaksi. Mielenkiintoinen yksityiskohta on Ellin heikkonäköisyys: se saa koko ikänsä kaltoinkohdellun tytön näyttämään vielä enemmän oman onnensa nojaan heitetyltä, hänhän ei saa edes hänelle luvattuja silmälaseja. Kirjailija, jolla itselläänkin on hieman huono näkö, yrittää kuvitella, miten valtavia ponnistuksia selviytyminen Elliltä vaatii noin rankoissa olosuhteissa ilman apukeinoja. Toisaalta Elli näkee joskus yllättävänkin tarkasti ja aivan kuin kirjailija iskisi silmää, mieleen hiipiikin kysymys: mahtaako Elli todella nähdä, mitä on näkevinään, vai kuvitteleeko hän?
Kolmantena kertojana eteemme astelee Lempin kaksossisko Sisko. Hän kertoo tarinansa nykyajasta käsin, tunnereaktiot ovat vuosien varrella hieman loiventuneet ja kieli sen mukaisesti neutraalimpi. Kaksosten tapaan sisarukset olivat olleet hyvin läheisiä, pitkään miltei täysin samanlaisia, sittemmin erkaantuneet ja vieraantuneetkin toisistaan. ”Meidän yhteiset piirteet ovat asettuneet sinun kasvoillesi kauniimmin”, toteaa Sisko Lempistä. Sisarusten leikkimielisellä, vaikka pinnan alla vakavalla kilpailulla on kohtalokkaat seurauksensa. Silti side on luja ja kaksoset vaistoavat herkästi joskus muilta näkymättömiin jääviäkin asioita.
Lempi asettuu luontevasti nykysuomalaisen romaanikirjallisuuden suurten lukuelämysten riviin. Traaginen tarina ja kielen kauneus kulkevat käsi kädessä. Kuten parhaita kirjoja, tätäkään romaania ei lueta, tätä eletään!
Lempin menestys loi uuden haasteen kirjailijan elämässä: seuraavan romaanin oli oltava aivan erilainen, jotain totaalisen uutta. Rytisalon mielessä oli pitempään pyörinyt ajatus elämäkerrallisesta romaanista ja sen päähenkilönä Minna Canthista. Minna Canth oli ollut hänelle aina läheinen, hän sai ensimmäisen nimensä Minna Canthin mukaan, toisen nimensä, Marinkan, taas erään puolalaiselokuvan päähenkilön mukaan. Hän ei päivätyössäänkään pääse Minna Canthia pakoon: Kuusamon lukion luokat kun on nimetty kirjallisuudesta tutuilla nimillä, ruotsin luokka on Lagerlöf, englannin Romeo and Juliet ja äidinkielen luokka Minna Canth. Kun Rytisalo mietti tavallisesti miesten suurista miehistä kirjoittamia fiktiivisiä elämäkerrallisia romaaneja, hän totesi: ”Jonkun on pakko tehdä tämä romaani!”
Elämäkerrallisessa romaanissa tavallisesti vanha ihminen muistelee elämäänsä. Rytisalo ei tätä halunnut: hän halusi olla mukana hetkessä, Minna Canthin nuoruudessa, halusi nähdä, millainen hän oli ihmisenä ennen kuin hänestä tuli se vahvojen ja fiksujen naisten esikuva, jonka me tänään tunnemme.
Rouva C ilmestyi vuonna 2018. Gummeruksen väen hehkutus antoi etukäteen osviittaa kirjan tulevasta suosiosta ja se ansaitsikin useita palkintoja, kuten Suuren journalistipalkinnon eli Vuoden kirja-palkinnon, Tulenkantaja-palkinnon sekä Gummeruksen Kaarle-palkinnon. Romaani oli myös todellinen myyntimenestys.
On yleisesti ajateltu, että Minna Canthista tuli suuri vaikuttaja vasta sitten, kun hän pääsi miehensä ikeestä pois, siihen saakka hän eli vain perheelleen ja lapsilleen. Rytisalo sai kuitenkin käsiinsä Minna Maijalan Minna Canthia käsittelevän elämäkertatutkielman Herkkä, hellä ja hehkuva, joka asetti nuoren Minna Canthin aivan erilaiseen valoon. Maijalan mukaan Canthien avioliitto, vaikka emme siitä tiedä paljonkaan, vaikuttaa olleen ajan henkeen nähden varsin tasavertainen ja onnellinen.
Rytisalo korostaa, miten tärkeää on lukea hänen romaaninsa jälkisanat. Niissä hän tähdentää romaanin olevan fiktiota. ”Halusin tehdä lukijoille selväksi, etten tunne Minna Canthia!” Romaani on erilainen siinä mielessä, että siinä on todellisuuspohja, vaikka lähes mikään siinä ei ole totta. Se ei siis ole elämäkerta, eikä kirjailija ole asiantuntija tai tutkija. ”Kuvittelen, että oli joskus paperinukke, jonka leikkasin irti ja olen leikkinyt sillä nukella niin paljon, ettei se mene enää takaisin siihen muottiin, jossa alunperin oli, siitä tuli kolmiulotteinen”, kuvailee Rytisalo. Tai kuten eräs hänen lukijansa sanoi kauniisti: ”Faktat ovat tähtiä ja fiktio on piirtänyt ne viivat, joista tulee se tähtikuvio.”
Ja ”kun tietoa ei ole paljon, avautuu ovi fiktiolle”. Rytisalo on ehdottomasti sitä mieltä, että fiktion kirjoittajalla on oikeutensa mihin vaan. ”Voisin halutessani vaikka kirjoittaa, että Canthien lapset söi lohikäärme! Fiktiivisen elämäkerran lukeminen edellyttää hyvää lukutaitoa. Toisaalta jos lukija ottaa todesta sen, minkä olen kirjoittanut, se on minulle iso kiitos!” Silti Rytisalo ei voi olla ihmettelemättä, miksi Rouva C:n totuudellisuutta peräänkuulutetaan, ”miksi samaa fiktion oikeutta ei perätty Hannu Mäkelältä, kun hän kirjoitti Leino-romaaninsa, johtuuko se siitä, että naisena on kirjoittanut naisesta, rikkooko se jonkun intiimiyden rajan?”
Tietynlainen historiallinen tausta faktoina on kuitenkin tarpeen. Rouva C:n tapahtumapaikkana ajan Jyväskylä on hyvinkin tarkkaan tutkittu ja kuvattu miljöö. Rytisalo etäännyttää silti tarinaa taustastaan kutsumalla Jyväskylää Järvikaupungiksi. Mielenkiintoisena seikkana kirjailija kertoo, että kun Canthien talo purettiin 1960-luvulla, paikallisissa asukkaissa herätti melkoisesti keskustelua, kun raittiusasianaisen kodin tilalle tuli Alkon liike.
Romaania kirjoittaessa vaikein haaste oli löytää, mistä saisi jännitettä tarinaan, jossa sitä ei pohjimmiltaan synny. ”Sehän tiedetään, miten tässä käy”, tarina päättyy aviomiehen kuolemaan ja Minna-rouvan varhaiseen leskeytymiseen. Kirjailija koetti luoda jännitettä näkökulmia koko ajan vaihtelemalla. Esimerkiksi nuoren parin häitä kuvaillessaan kirjailija siirtää huomiotamme ripeässä tahdissa milloin Minnan tuntemuksien kuvailemiseen, milloin Minnaa katselevan Ferdinandin ajatuksiin. ”Ei ole kauheasti olemassa onnellisesta avioliitosta kertovia kirjoja, se on tylsä aihe. Minä silti halusin koettaa kuvata, millainen on tasainen arjen onni”, pohtii kirjailija. Kuvailun tueksi löytyy sentään myös faktatietoa: esimerkiksi se, että Minna-rouva sai itse suunnitella heidän taloaan, että hän kirjoitti kolumneja Keskisuomalaiseen sekä omalla nimellään että nimimerkillä, mm. tyttöjen opetuksen uudistamisen tarpeesta, että pariskunta harrasti hyväntekeväisyyttä, he kulkivat köyhien taloissa heitä avustamassa, että he kirjoittivat yhdessä oppikirjoja ja Minna kirjoitti usein puhtaaksi miehensä töitä. Rytisalo muistelee Kuopion varastokirjastosta lainaamaansa Ferdinand Canthin Physiikin opastoa, jonka viimeiset luvut kirjoitti kauniilla käsialallaan Minna Canth. Tiettävästi nuori Minna monien muiden tyttöjen tavoin keskeytti seminaarin. Eräs syy moniin keskeytyksiin saattoi olla rehtori Uno Cygnaeuksen sopimaton käytös tyttöjä kohtaan – fakta tämäkin ja aiemmin kuvailtu mm. Erik Wahlströmin Tanssiva pappi -romaanissa.
Minnan aviomies lehtori Ferdinand Canth on Rytisalolle edelleen hyvin rakas hahmo. Pariskunnan yhteinen valokuva ei tee oikeutta Ferdinandille, sen sijaan löytyy useita yksittäisiä kuvia kiharatukkaisesta, punaposkisesta, verevästä miehestä. Rytisalo haki pitkään lähestymistapaa Ferdinandiin. Lopulta hän löysi järjestystä intohimoisesti rakastavan luonnontieteilijän, joka pyrki kirjaamaan taulukoihin tilastoitaviksi jopa Minnan raskausajan mittoja ja fyysisiä oireita. Romaani saa herkullisen lähtökohdan jännitteestä, joka syntyy, kun moinen järjestyksen mies kohtaa Minnan kaltaisen, perinteisiin kaavoihin sopimattoman naisen.
Romaanin Floora, Minnan ystävätär, on täysin fiktiivinen hahmo. Seminaarissa tosin opiskeli samanniminen tyttö hieman Minnaa myöhemmin, mutta häneltä kirjailija lainasi ainoastaan kauniina pitämänsä nimen. Floora on luotu peiliksi ja avaamaan naisten välisen ystävyyden jännitettä. Naisten välinen ystävyys ei ole tyypillisesti kiinnostava aihe länsimaisessa kirjallisuudessa, paitsi nykyään Elena Ferranten Napoli-sarjassa. Tarina on kuitenkin hyvin tuttu jokaiselle naiselle: alussa tuntuu, että ystävätär on ihaninta, mitä voi olla olemassa, kenenkään kanssa ei ole ollut samaa ymmärrystä ja samankaltaisuutta – ja hetken päästä tajutaan, ettei se olekaan totta. Kysymys kuuluukin, voiko ystävyys säilyä, kun on tajunnut toisenkin tavalliseksi ihmiseksi virheineen erilaisuuksineen.
Syyskuussa Minna Rytisalo aloittaa Kodin kuvalehden uutena kolumnistina. Kolumni lyhytproosana sopii hänelle, joka tapaa tehdä kaiken nopeasti. Entä seuraava romaani? ”Voisin vastata presidentin sanoin: tähän asiaan liittyy monia herkkyyksiä”, naurahtaa kirjailija torjuvasti. Hän paljastaa kuitenkin jotain: ”kun tarvitsen aina haasteita, niin mielessä alkaa hahmottua asia, jolla itseäni seuraavaksi haastan”.
Minna Rytisalon kirjailijavierailu on kuunneltavissa osoitteessa: www.kajastuslehti.fi/kirjailijavierailut