Teksti: Riitta-Kaisa Voipio
Tänä vuonna ilmestyi Tommi Kinnusen kolmas romaani Pintti. Hänen kaksi aiempaa rehevää opustaan selaa koillismaalaisen suvun historiaa, ja niinpä odotin uusimmasta trilogian viimeistä osaa. Onneksi ei käynyt niin.
Ja iso oli iloni, kun Celia tuotti Pintistä äänikirjan oitis julkistamisen tiimellyksessä. Oli juhlavaa päästä lukemaan se samaan aikaan arvioiden tupsahdellessa lehtien kulttuurisivuille.
Pintti tarkoittaa sirpaleista jätelasimassaa, jota syntyy teollisessa prosessissa. Romaanin keskus on lasitehdas ja sen ympärille kehkeytynyt kylä, ja tapahtumat sijoittuvat 1940–50 -lukujen kieppeille. Yritin paikallistaa tehtaan joko Humppilaan tai Iittalaan. Sitten päätin vain nauttia upeasta kerronnasta ja unohtaa Lounais-Hämeen kartan. Mitä väliä.
Lasitehtaan elämää ristiinvalotetaan kolmen yhdessä asuvan sisaruksen kautta, joilla kaikilla elämä kulkee ihan omia uomiaan. Silti sisaruus sitoo heitä tiukkaan nippuun. Lasinvalmistusta kuvataan todella tarkkaan, välillä aivan uuvuksiin asti.
Pintin luettuaan kuka tahansa pystyisi valmistamaan lasiesineitä, kunhan on ensin sulattanut puhallettavan massan. Ehkä jotkut teknisesti orientoituneet lukijat saavat paljonkin irti tarkasta selostuksesta, suotakoon se heille.
Kinnunen osaa hienosti jättää tapahtumia lukijan oivallettavaksi. Esimerkiksi kun tehdas palaa 1950-luvun alussa, kirjailija ei kerro, syttyikö tulipalo Helmin, yhden sisaruksen tuleen tuikkaamasta kukkakranssista. Sellainen on mahtava piirre romaanissa. Minä tulkitsin, että kyllä syttyi.
Helmin ranskalainen mies on mallisuunnittelija tehtaalla, mutta kuolee tapaturmaisesti kodin rakennustyömaalla. Pariskunnalla on siihen asti roihunnut syvä rakkaus, ja siksi kuoleman paisuttama suru syö Helmiltä kaiken elämänilon.
Kummasti ihmiselämässä yleensäkin liian varhain poisnukkuneista tulee pyhimyksiä, jolleivät he ole kohdelleet läheisiään aivan kelvottomasti. Helmikin palvoo miehensä muistoa.
Mietin myös, miten paljon olot yhteiskunnassa ovat edistyneet, vaikka usein väitetään kaiken olleen ennen paremmin. Ei ole ollut. Päivähoitoa ei vielä melkein 70 vuotta sitten tunnettu tehdasyhteisössä lainkaan, ja Helmin tytär Saara sidotaan äidin työpäivän ajaksi köydellä huonekaluihin. Se tuntuu karmealta ja riipaisee näin isoäidin sydäntä.
Mutta yksi seikka paljastaa entisajan inhimillisemmän puolen; sisaruksista Jussi saa työskennellä tehtaalla, vaikka onkin vammainen. Nykyajan diagnoosein Jussilla on epilepsia ja jonkinlainen autismin kirjon häiriö. Aina kuitenkin löytyy jotakin hommaa.
Pojankoltiaiset kiusaavat häntä, mutta valtaosa yhteisön aikuisista suojelee. Vaan kun tulipalon jälkeen kartanon väen tilalle ilmaantuu uusi omistaja ja tehdas rakennetaan uudelleen, ei Jussille enää löydy työtä.
Samoihin aikoihin Pintin loppukesäisen lukemisen kanssa tuli suruviesti Kalle Könkkölän kuolemasta. Muistokirjoituksissa puhuttiin paljon siitä, miten tärkeää on, että vammaiset voivat käydä töissä, ansaita elantonsa ja tuntea osallistuvansa yhteiskuntaan.
Helsingin Sanomien Laura Saarikoski kirjoitti, että Kalle Könkkölä piti yhdysvaltalaisen vammaisen asemaa parempana kuin suomalaisen. Saarikoski oli haastatellut sitkeää suomalaista vammaisvaikuttajaa joskus aiemmin rapakon takana.
USA:ssa esimerkiksi kolmannes kehitysvammaisista käy kunnon ansiotöissä, kun Suomessa vastaava prosenttiluku yltää vain muutamaan. Paitsi että suomalaiset vammaiset elävät köyhinä, eivät he voi kokea osallisuutta tai tervettä omanarvontuntoa ilman palkkatyötä. Kuinka kauan meillä on varaa hylätä työvoimareservi ja säilöä ihmiset kotiin eläkkeelle?
Tänä syksynä olen muistellut paljon myös 50 vuoden takaisia aikoja, sillä lähdin elokuussa 17-vuotiaana silloiseen Sokeain ammattikouluun. Valmistuimme sairaalakonekirjoittajiksi seuraavana keväänä, ja kaikki meistä saivat työpaikan. Samoin useimmat puhelunvälittäjät, hierojat ja puhelinmyyjät.
Nyt hyvin monilla näkövammaisilla ei ole minkäänlaista työhistoriaa hyvästäkään koulutuksesta huolimatta. Se on surullista.
Romaanin vahvuudesta ja erinomaisuudesta todistaa se, miten laajalle kirjaa lukiessa ajatukset juoksevat ja miten syvältä tarina saattaa koskettaa. Pintti on juuri sellainen.