(Jatkokertomus 1890-luvun Suomesta topeliaanisessa hengessä)
Jakson kirjoittaja: Anne Huttunen
Edellisessä jaksossa tapahtunutta:
Varakkaan kauppiaan sokea Ulrika-tytär naitetaan naapurikartanon nuorimmalle pojalle. Sulhasmies Axel ei ilahdu naimakaupasta, vaikka hyötyy siitä rahallisesti. Hän on palkannut Ulrikan seuraneidiksi Svean, jota hän kutsuu kaukaiseksi sukulaisekseen.
Ulrika tuntee häissään itsensä laiminlyödyksi. Vain apupappi Fågelholm ja hänen sisarensa osoittavat ystävällisyyttä.
Seuraavana päivänä Ulrika ja Axel lähtevät veneretkelle ja Ulrika joutuu veden varaan.
En kestä tätä! Puistattaa ja itkettää. Muistutan itseäni siitä, että ajatus oli ollut minun. Olin ollut tyyni ja kylmä, kun Axel oli juossut kauhuissaan kertomaan, että hänelle oli järjestetty avioliitto kangaskauppias Dahlmanin sokean tyttären kanssa. Isoveli Ivar oli puoltanut liittoa, joten Axelilla ei ollut ollut vastaan sanomista.
”Miksipä ei”, minä olin todennut.” Perit tytön omaisuuden, kun Dahlmanista aika jättää ja pääset vapaaksi Ivarin käskyvallasta. Eikä sinun tarvitse tehdä työtä enää koskaan.
”Mutta sinua minä rakastan”, Axel oli vastannut. ”Ja koko loppuelämä sokean naisen kanssa! Fy fan!”
”Ei koko loppuelämää”, olin kuiskannut hänen korvaansa.
Axel on huikean komea ja hänen katseensa saa sydämeni tanssimaan polkkaa. Mutta häneltä puuttuu älyä ja rohkeutta. Minulla riittää niitä meille molemmille. Axelia piti taivutella aika tavalla.
”Parempi tytölle itselleenkin on kuolla. Kuka tahtoisi elää ikipimeässä? Kaikki käy hyvin, kunhan emme tule ilmi.”
Vaikka Ivar on ärsyttävä päällepäsmäri, hänestä on joskus hyötyäkin. Hän kehotti Dahlmania laatimaan Axelin hyväksi testamentin, joka on voimassa siinäkin tapauksessa, että tytär kuolisi ennen isäänsä. Epäkäytännölliselle Axelille ei olisi johtunut mieleenkään ehdottaa moista ja hyvä niin. Kun se todella tapahtuu, kukaan ei epäile surevaa leskeä.
Axel ja tyttö viettävät nyt hääyötä. Yritin estää sen tarjoamalla hänelle laudanumia, mutta hän ei huolinut sitä. Hän on liian sievä, vaikka liikkuu sulottomasti. Onneksi häissä ei tanssittu. Köyhä seuraneiti ei olisi saanut tanssia, vaikka ennen isän vararikkoa olin pitäjän paras masurkassa. Kohta se on ohi. Huomenna Axel hukuttaa Ulrikan kuin kissanpennun. Suruvuoden kuluttua me pääsemme naimisiin.
Kesäkuun viidentenä päivänä:
Axel on varomaton houkka! Hänen olisi pitänyt katsoa tarkasti ympärilleen ennen kuin alkoi keinuttaa venettä. Sen olisi pitänyt näyttää tapaturmalta. Ulrika kyllä putosi veteen, mutta pelastus oli lähellä. Kukapa muukaan kuin se tekolempeä apupappi Fågelholm. Kirkkoherra suo hänelle liikaa vapautta, koska hän ehtii järvelle kalastelemaan. Hän poimi Ulrikan ylös ja nuhteli Axelia ankarin sanoin hurjastelusta vesillä. Nuorikko tuli kotiin märkänä kuin kuikka, mutta ei edes vilustunut.
Nyt täytyy odottaa muutama viikko, ettei kukaan käy epäluuloiseksi. Sitten keksin uuden keinon. Minä aion voittaa.
Heinäkuun toisena päivänä:
Uuden suunnitelman keksiminen on osoittautunut hankalaksi. Sokea rouva hämmästyttää minua. Hän aterioi yhdessä toisten kanssa eikä anna minun syöttää itseään. Hänellä on yllättävän hyvät pöytätavat. Siksi minäkin saan ruokailla perheen parissa ja tapaan Axelia useammin. Tosin ateriat ovat jokseenkin synkkiä. Jotkut irvileuat kutsuvat Tjäregårdin kartanoa Kärttyläksi, koska Ivar on ynseä niin tutuille kuin vieraillekin. Me naiset olemme hänelle ilmaa ja Axel-rukkaa hän moittii alinomaa tekemättömistä töistä.
Luulin, että rouva viettäisi kaiket päivät huoneessaan neulontaharpun ääressä ja kun hän tahtoisi ulos, minä taluttaisin häntä. Mutta hän määräsikin minut näyttämään kartanoa ja pihaa. Sitten hän käski renkiä tuomaan pitkän puunoksan, jolla hän tunnusteli maastoa liikkuessaan. Kun yritin estellä, hän totesi tyynesti:
”Tjäregård on nyt minun kotini.
Hän harjoitteli liikkumista ja kulkee täällä jo avutta. Hän ei tarvitse enää sitä oksaakaan. Jopa räksyttävän pikku rakkinsakin rouva ulkoiluttaa itse. Se on hyvä, koska Fifi ja minä tunnemme toisiamme kohtaan syvää inhoa. Koira repii pukuni helmoja ja on kerran näykkäissyt minua sormeen. Mutta emäntäänsä se tottelee yhtä auliisti kuin minunkin on vielä pakko.
Kun kartanoon tuli vieraita, Ivar kehotti häntä pysymään huoneessaan. Mutta sitä ei rouva ottanut kuuleviin korviinsa ja nyt hän musiseeraa usein apupapin kanssa. Työni on kevyempää kuin luulin, mutta miten noin riuskan tytön voi saada hengiltä? Oi miksi Axel on lukupäätä vailla. Hänen, joka on saanut oppia, olisi pitänyt tietää, että sokeallakin saattaa olla yhdeksän henkeä. Kunpa hän ei vain alkaisi kiintyä tuohon luontokappaleeseen. Ruumiillani olen kyllä pitänyt huolen siitä, ettei Axel nuku hänen kanssaan.
Rouvalla on oudot lukutottumukset. Tärkein tehtäväni on lukea hänelle ääneen, mutta ei pelkästään rakentavia raamatunlauseita kuten sokealle sopisi. Hän tahtoo kuulla myös romaaneja, Topeliusta eritoten. Topeliuksen aatteet tympäisevät minua. Köyhällä ei ole varaa puhtaaseen omaantuntoon ja meille naisille on yhdentekevää, onko meidän maamme nimi Venäjä vai Suomi. Me emme kuitenkaan saa päättää omista asioistamme ja pääsemme elämässä eteenpäin vain oman neuvokkuutemme turvin.
Oivallusta odotellessani luen ääneni käheäksi. Sain taannoin loppuun Välskärin kertomukset. Nyt on vuorossa kulta-aave. Aave! Nyt keksin!
Heinäkuun kuudentena päivänä:
Axel ja Ivar ovat lähteneet iltavisiitille. Piiat nukkuvat, mutta rouva valvoo vielä. Hän kirjoittaa breiviä Ida-ystävälleen. Siis asettaa paksun paperin kummallisen metalliruudukon väliin ja pistelee paperiiin reikiä naskalilla. Toisin kuin me muut, hän kirjoittaa oikealta vasemmalle. Yksinkertainen pikkupiika Stina aprikoi, kirjoittaako rouva pirulle, kuten noidat lukevat Isämeitää nurin päin.
Rouva kiinnostui kovin, kun loruilin Tjäregårdin aaveesta:
”Kauan sitten kaunis Marie astui alttarille, vaikka oli antanut rakastajan turmella itsensä. Hääyönä ylkä huomasi petoksen ja sulki hänet kellariin. Siellä Marie virui, kunnes nukkui pois. Joskus vieläkin hän vaikeroi öisin kuin mustarastas. Silloin jonkun täytyy kiiruhtaa kellariin veisaamaan virsi. Muuten tulee tuho talolle.
Rouva ei tietenkään uskonut moista. Mutta kun hän kohta kuulee viheltelyä, hän ryntää varmasti kellarin portaisiin. Hän ei voi arvata, että hieno nainen viheltää. Äiti torui minua, kun lapsena viheltelin veljeni kanssa.
”Vain katurahvas viheltää. Tai herrat silloin kun tahtovat osoittaa epäsuosiota.”
Nyt menen valelemaan portaat suopavedellä. Portaiden kuuraus on Stinan tehtävä. Hän on perso rintasokerille ja potee taas hammassärkyä.
”Älä itke, lapsiparka”, kuiskasin ja silitin hänen tukkaansa. ”Voit kuurata portaat huomenna.”
Annoin hänelle laudanumia. Rouvan liukastumisen jälkeen häntä syytetään hutiloinnista eikä hän voi panna vastaan. Hyväsukuisen naisen sana on painavampi kuin huutolaiskakaran.