Teksti: Tanja Rantalainen
VIRO 100
Sylvi Sarapuu on pyörittänyt näkövammaisten tehtaiden kulttuuritoimintaa Neuvosto-Virossa, luonut perustan Suomen ja Viron näkövammaisten kulttuurivaihdolle ja tuonut kuvailutulkkauksen Viroon. Kajastus tutustui Sylvin uskomattomaan elämään.
Sylvi Sarapuu syntyi vuonna 1955 Neuvosto-Virossa, Pärnu-joen rannalla sijaitsevassa Sindin kaupungissa, jota hallitsi suuri tekstiilitehdas. Äiti työskenteli kolmivuorotyössä kutojana ja isä oli rakennus- ja peltotöissä. Stalin oli kuollut pari vuotta aiemmin ja pelon ilmapiiri Neuvosto-Virossa lientynyt. Elämä oli vapaampaa.
Puolitoistavuotiaana Sylvi sairastui ja nivelreuma diagnosoitiin virheellisesti luutuberkuloosiksi. Puolitoistavuotiaasta kolmevuotiaaksi Sylvi makasi sairaalassa kokovartalokipsissä. Kun hän pääsi kotiin, huomattiin, ettei lapsi näe, eikä pysty kävelemään. Sairautta oli lääkitty uusilla lääkkeillä, jotka olivat vieneet näön.
– Kasvoin sairaaloissa. En minä sitä osannut surra. Kyllä minä siellä hypin ja lauleskelin ja olin muiden sairaiden lasten tukena. Lääkärit tekivät kaikkensa, mutta lääketiede ei vielä ollut kovin kehittynyt. Silmäleikkauksia tehtiin veitsillä. 3-vuotiaasta 22-vuotiaaksi minulle tehtiin yli 20 silmäleikkausta, Sylvi kertoo.
Koulutusta ja kuntoutusta
Kun Sylvi oli kahdeksan, yhdeksän vanha, äiti sai ammattiyhdistyksestä äiti-lapsi-kuntoutusjakson Etelä-Neuvostoliitossa Mustanmeren rannalla.
– Siellä murrettiin niveliä auki. Sen kuntoutusjakson jälkeen opettelin kolmannen kerran kävelemään. Olin tosi kipeä, mutta siitä alkoi paraneminen siinä mielessä, että sen jälkeen sain fysioterapiaa ja hierontaa ja pitkiä kuntoutusjaksoja säännöllisesti. Pärnussa oli kaksi kertaa vuodessa melkein kuukauden kuntoutus, jossa sai mutakylpyjä, radoni-hoitoja ja lääkinnällistä voimistelua.
Tarton sokeainkoulussa Sylvi järjesti tanssiaisia ja teatteriesityksiä, joissa kaikki tehtiin alusta loppuun itse. Koulussa oppimaan kannustettiin ja arjen perustaidot hioutuivat siivous- ja keittiövuoroissa. Kouluajan loppupuolella Sylvikin kävi luistelukentällä luistelemassa ja kävelyillä luonnossa. Perhettä hän näki kouluaikanakin vähän.
– Lauantaina olin kotona puoli yhdeksältä illalta ja sunnuntaiaamuna piti jo aamubussilla lähteä kouluun. Se oli päivän ainoa linja-auto, jossa sai matkustaa ilmaiseksi oppilaskortilla.
Sylvi pääsi ylioppilaaksi 1977. Sen jälkeen oli työskenneltävä vuosi tehtaassa, että sai täyden eläkkeen, 120 ruplaa.
Kulttuurisihteerinä Neuvostoliitossa
– Sokeainopetus oli korkeatasoista, mutta sen jälkeen oli vaikeuksia odotettavissa vaikka kuinka paljon, Sylvi sanoo.
Kun Sylvi haki Viljandin ammattikouluun opiskelemaan kulttuurituottajaksi, rehtori ilmoitti, ettei heillä ole minkäänlaisia valmiuksia opettaa sokeaa. Toinen opettaja pyysi Sylvin luokkaan, teki musiikkitestejä ja lupautui ottamaan lahjakkaan opiskelijan vastuulleen.
Viljandin ammattikoulussa opiskeltiin kommunistisen puolueen historiaa ja kuinka kulttuuriohjelmisto valmistetaan aatteen mukaiseksi. Musiikinopetus tasapainotti sakeaa aatteellisuutta. Se oli puhdasta taideopetusta. Sylvi opiskeli työn ohessa ja valmistui samana vuonna kulttuurituottajaksi ja kuoronjohtajaksi. Hän toimi ensin Sokeain liiton kulttuurisihteerinä 1981-1985 ja siirtyi sitten Tallinnan tehtaan kombinaatin kulttuurisihteeriksi.
– Neuvostoliiton aikaan sokeilla oli rahaa. Virossa oli monta isoa tehdasta, joissa suurin osa työntekijöistä oli näkövammaisia. Tehtaissa valmistettiin muovikoneilla esimerkiksi papiljotteja, purkkien kansia, kärpäslätkiä, autonlistoja ja harjoja. Itsekin olen valmistanut suodattimien metallikuoria, Sylvi kertoo.
Sosiaaliministeriön kanssa oli sovittu, että sokeiden ei tarvinnut maksaa tuloveroa. Tehtaat tuottivat hyvin ja kaikissa tehtaissa oli kulttuuritoimintaa. Tehtyään päivän työt väki jäi laulamaan, tanssimaan ja soittamaan. Näkövammaisilla oli kuoro, puhallinorkesteri, nais- ja miesyhtyeitä, tanssiryhmiä. Sylvi lauloi itsekin viihdeorkesterissa 80-luvulle saakka.
Kulttuurisihteerin tehtävä oli järjestää valtakunnallisia konsertteja, joissa kaikkien tehtaiden laulajat, tanssijat ja näyttelijät liittyivät yhteen. Baltian maiden näkövammaisten taiteilijoiden yhteisesitys järjestettiin joka vuosi eri maassa. Viron näkövammaisten viihdeorkesteri kiersi erikseen, Armeniassa ja Gruusiassa muun muassa. Viihdekonsertti kulki nimellä ”Baltilainen”, Baltian laine. Konsertteihin ottivat osaa parhaat esiintyjät.
– Kun minusta alkoi tuntua, ettei meillä ole yhteyksiä muualle kuin Neuvostoliittoon, soitin Suomeen Näkövammaisten Kulttuuripalvelun toiminnanjohtaja Eila Huhtilaiselle. Se oli vuonna 1988, Sylvi kertoo.
Vuonna 1989 Kamarikuoro Kontrapunkti vieraili 40 laulajan voimin Tallinnassa. 1991 virolainen näkövammaisten kuoro esiintyi Helsingissä ja Lahdessa. Sylvi tutustui Suomen näkövammaisten toimintaan ja törmäsi 90-luvun puolivälissä ensimmäistä kertaa kuvailutulkkaukseen teatteriesityksessä Lahdessa. Silloin Sylvi perheineen jo asui Suomessa. Sittemmin Sylvi on ollut järjestämässä lukuisia kulttuuritapahtumia Suomenlahden kummallakin puolen.
Koiviston kutsumana Suomeen
– Neuvostoliiton aikana Viron näkövammaisilla oli toimeentulo ja turvaverkko. Pyörimme ehkä omissa piireissä, mutta meillä oli työ, olimme tarpeellisia ja tuottavia. Senaikaisten näkövammaisten tehtaiden rahoilla on Virossa rakennettu monta isoa taloa ja laitettu vaikkapa Lahemaan luonnonsuojelualue, Sylvi sanoo.
– Kun Neuvostoliitto hajosi 1991, minut laitettiin töistä pellolle saman tien. Koska minulla oli täti ja serkkuja Suomessa, kuulostelin, olisiko mahdollista muuttaa Suomeen inkerinsuomalaisena. Koivisto oli pyytänyt ja minä tulin, Sylvi nauraa.
Sylvin aviomies oli työskennellyt tehtaan työntekijöiden kuljettajana ja jäänyt hänkin ilman työtä. Sylvi miehineen ja pariskunnan kaksi tytärtä muuttivat Suomeen. Täällä perheeseen syntyi vielä poika. Tänä päivänä Sylvillä on jo viisi lastenlasta.
Sylvi jatkoi opintojaan Tarton yliopistossa ja valmistui 2013 Viljandin Kulttuuriakatemiasta kulttuurituottajaksi. Tarton yliopistossa opintoihin kuului muun muassa liiketaloutta ja suhdetoimintaa.
Viron juhlavuosi parantaa saavutettavuutta
Vuonna 2013 Viron kulttuuriministeriö antoi lausunnon, että kaikki valtionapua saavat virolaiset elokuvat kuvailutulkataan näkövammaisille ja tekstitetään kuulovammaisille. Läpimurrosta huolimatta Sylvi sanoo, että tie kuvailutulkkauksen edistämiseksi on kivinen. Vaikka Viron näkövammaisten kirjastossa on lainattavana 35 kuvailutulkattua elokuvaa, niitä on vuokrattu yhteensä vain 160 kertaa.
– Tiedottaminen on suurin ongelma. Näkövammaiset tuntevat olevansa vailla kaikkea informaatiota. Jos tietoa saa, se on kapulakielellä tai puolinaista, Sylvi sanoo.
Sylvi kertoo, että Viron itsenäisyyden juhlavuonna kulttuurin saavutettavuutta tuodaan monella tavalla esille. Hän on itse ollut järjestämässä kyselyä, jossa 240 virolaiselta näkövammaiselta Valgasta Narvaan kysytään 100 kysymystä. Kartoitus on tärkeä ponnistus näkövammaisten palveluiden parantamiseksi.
Kaunis koskettelukirja -työryhmä
Vuonna 2001 Sylvi perusti työryhmän Kaunis Koskettelukirja sisarensa Astrid Järvsoon ja tyttärensä Kadi Sarapuun kanssa. Työryhmä on apurahojen turvin voinut valmistaa ja lahjoittaa Celia-kirjastolle jo 30 kirjaa näkövammaisten lasten käyttöön. Työryhmä tekee koskettelukirjoja myös tilauksesta. Kun on kuullut Sylvin tarinan, voi olla varma, että harva valmistaa koskettelukirjoja näkövammaisille lapsille suuremmalla ymmärryksellä.
”Koskettelukirja on tarkoitettu vammaisille lapsille, jotka eivät pysty osallistumaan perinteisten lastenkirjojen kuvaelämyksiin. Koskettelukirjojen aiheet ovat samanlaiset kuin tavallisten kirjojen, mutta kosketeltavissa kuvissa olevien materiaalien, hajujen, värien ja toimintojen avulla kehitetään lasten jäljellä olevia aisteja ja motoriikkaa.”
Kaunis Koskettelukirja -työryhmän kotisivut: sarasyl.com.