Teksti: Niko Majanmaa
Näkövammaisteatterin tämän vuoden esitys Hatunvaihtoa lastenkamarissa oli menestys. Nyt saamme lukea, miten esitys meni omasta mielestä.
Historiaa näyttelykokemuksestani: olen viimeksi ollut teatterin lavalla 7-vuotiaana, jolloin vielä näin. Nykytilanne: Hatunvaihtoa Lastenkammarissa oli minulle ensimmäinen näyttelykokemus näön menetyksen jälkeen. Se että minut saatiin, osittain tuntemattomien ihmisten toimesta lavalle, oli minulle haastavaa pelon ja jännityksen vuoksi.
Suurin pelon ja jännityksen aihe oli vuorosanojen muistaminen ulkoa. Vuorosanojen oikea-aikainen lausuminen tuntui myös jännittävältä. Ensimmäisten harjoitusten päätyttyä uusia näyttelijöitä tuli lisää, ja osa harjoituksissa mukana olleista keskeytti. Itsekin mietin, että onko minusta tähän? Ajattelin kuitenkin, että kerran täällä eletään, ja jatkoin harjoituksissa käyntiä. Tammikuun aikana saimme kokoon lopullisen näyttelijäkaartimme, jolloin päätimme, että teemme näytelmän lastensaduista. Lopullisen päätöksen satujen näyttelemisestä teki ohjaajamme Helena.
Kun olimme päättäneet, että näyttelisimme satuja, alkoi oikeanlaisten satujen metsästys. Aikamme etsittyämme löysimme H.-C. Andersenin sadut. Osa saduista oli minulle täysin vieraita, osa tuttuja. Kun oikeat sadut olivat löytyneet, roolien sovittaminen niihin tuntui helpolta. Jokaiselle löytyi oma rooli, jota oli helppo tehdä.
Tämän kokonaisuuden jälkeen jäljellä oli enää oikeanlaisten rooliasujen löytäminen. Mielestäni hauskimmat rooliasut olivat kapakoitsijan, hyrrän, pallon, ja etanan asut. Meillä oli kuukausi aikaa opetella vuorosanat. Itseäni alkoi hirvittää, kuinka ehdin oppia kaiken ulkoa. Viikkoa ennen ensi-iltaa aloin laskea kammastani päiviä. Tässä vaiheessa pelko iski toden teolla, ja pupu meinasi mennä pöksyyn. Onneksi näyttelijätoverini olivat ihania, ja jaksoivat kannustaa joka kerta. Ilman heitä en olisi päässyt edes näin pitkälle.
Vihdoin ja viimein koitti ensi-ilta, en viitsi mainita, kuinka sekaisin vatsani oli ennen näytelmän alkua. H-hetken koittaessa hymy oli kuitenkin herkässä. Ensi-illan päätyttyä sanoin kaikille, että en olisi uskonut, että minusta on tähän. Kiitos että te uskoitte minuun. Te teitte tästä hienon kokemuksen. Hyvä me, me tehtiin se.
Lopuksi haluan lausua kiitokseni iloiselle ja ihanalle ohjaajallemme Helenalle, puvustajallemme Arjalle, Valonainen Aavalle ja ennen kaikkea teille ihanat näyttelijätoverit: Ansku, Karin, Ronja, Marianne ja Pekko (opaskoira), sekä Olli.
TEATTERIELÄMYKSIÄ
Teksti: Olli Kytöviita
Minun osallistumiseni näkövammaisten teatteriin tapahtui viime hetkellä. Tulin mukaan vasta tammikuussa, vaikka harjoitukset olivat alkaneet syksyllä 2017.
Epävarmuus omista kyvyistä, sekä varsinkin mahdollisesta esiintymisestä oli suuri. Tietysti minua jännitti, kun muut olivat minua kokeneempia ja olleet mukana alusta asti.
Olen koulussa ala-asteella esiintynyt kerran joulupukkina ja käynyt Näkövammaisten liiton teatteriviikonlopussa, jossa käsiteltiin itsensä ilmaisua. Muuta käsitystä teatterin toiminnasta minulla ei ollut. Pientä esiintymiskammoa minulla oli ja on vieläkin. Tämän puolen vuoden ansiosta se on kuitenkin vähentynyt huomattavasti, ja itsevarmuus tälläkin osa-alueella vahvistunut!
Näytteleminen itsessään on kiehtonut minua ja pitkään olen teatteriryhmään osallistumista pohtinut. Minua kiinnosti tosi paljon lavastusten teko, sekä vertauskuvainnolliset asiat. Esimerkiksi säkillinen mädäntyneitä omenia toteutettiin tyhjentämällä ilmapalloja.
Paljon muutoksia tuli esitykseen ihan viimehetkilläkin. Silti ryhmämme sai kaikki esitykset hienosti näyteltyä. Teemme ehkä ainakin yhden esityksen syksymmällä.
Olen todella iloinen, että lähdin mukaan, vaikka viimeisten harjoitusten lomassa onnistuin loukkaamaan jalkani. Kun on tarpeeksi uskoa itseensä, selviää jopa ensi-illasta.