NÄIN MINUSTA TULI BIBLIOFIILI
Teksti: Ari Suutarla
Näkövammaisten Kulttuuripalvelun Vanhojen kirjojen illassa arvioitiin vanhoja kirjoja, kuunneltiin esitelmiä ja keskusteltiin vilkkaasti.
Kun Ari Suutarla menetti näkönsä kymmenvuotiaana, kirjoista tuli hänen kavereitaan. Kirjojen muotoasu, paksuus ja kansipaperit saivat käsin tunnusteltuna uutta merkitystä. Hän oli ihastunut myös kirjojen tuoksuun ja on vieläkin. Kirjakauppojen ohi oli ja on vaikea kulkea. ”Vanha pappi ” Ari kertoo nyt, miten hänestä tuli bibliofiili ja mitä se käytännössä tarkoittaa.
1. Millainen kokoelma
Ensinnäkin on todettava, että kirjakokoelmani ei ole kovin laaja. Se käsittää noin 2500 kotimaista teosta.
Kirjat ovat alkuperäisiä, suomalaisten kirjailijoiden kirjoittamia, eivät erityisen vanhoja, kaikki 1900-luvun tuotantoa; ei siis käännöskirjallisuutta ollenkaan.
Laadullisesti arvokkain osa kokoelmastani on Mika Waltarin tuotanto. Itseni lisäksi tiedän vain yhden yksityishenkilön, jonka hyllyssä ovat kaikki Waltarin kirjat ensipainoksina. Hän on metallimies Hannu Iltanen Tampereelta. Hänen kokoelmansa viimeinen puuttuva niitti löytyi minun kirjojeni kaksoiskappaleista, joten sain oman Waltarin ensipainosten kokoelmani valmiiksi ennen Hannua.
Iltasen Waltari-kokoelma on paljon laajempi kuin minun. Toisin kuin minä, hän on ottanut talteen myös lehtileikkeet ja muissa teoksissa painetut Waltarin tekstit, runot ja muut jutut. Näitä pieniä irtojuttuja on tuhansia. Itse olen pitäytynyt ainoastaan itsenäisiin, selkeästi kirjoihin ja kirjoihin verrattaviin painotuotteisiin.
Niitä Waltarin tuotannosta löytyy 106 eri nimikettä.
Ehkä Suomen laajin Waltari-kokoelma löytyy kirjailija ja lakimies Eero Vartion hyllystä. Hyllymetreinä ja kirjanimikkeinä kokoelman ylivoimainen laajuus johtuu siitä, että Vartio on ottanut talteen myös Waltari-käännöksiä. Viimeksi keskustellessamme Eero Vartion kirjastossa Waltari-tuotteita oli yli kymmenen hyllymetriä. Yhdelle hyllymetrille mahtuu noin 40 teosta.
2. Waltarin suosio keräilykohteena
Mika Waltarin suosio keräilykohteena johtuu monesta tekijästä. Ensinnäkin tuotanto on laaja, edellä mainitut 106 kirjanimikettä. On mitä kerätä.
Waltari ylitti tunnettuuskynnyksen 1928 teoksellaan Suuri illusioni. Heti ilmestymisvuotena kirjasta otettiin kolme painosta, ja myöhempinä vuosina painoksia tuli lisää. Suuren illusionin jälkeen ilmestyneet kirjat herättivät huomiota. 1930-luvun loppupuolen kirjojen ensipainokset ylsivät tuhansiin, esimerkkinä Vieras mies tuli taloon ja Jälkinäytös, samoin niin sanotut kotiseutukirjat eli Helsinki-trilogia.
Toinen syy Waltaria kohtaan tunnetun kiinnostuksen laajuuteen on tuotannon monipuolisuus.
Tuskin on sellaista kirjallisuuden lajia, johon hänen jotkin teoksensa eivät kuuluisi. Tarjolla on uskonnollisia kirjoja sekä nuoruuden ajalta että kirjoittamisen loppuvuosilta. On jännitystä ja seikkailuja, dekkareita ja sotakirjoja.
Satukirjoja on useita ja runoteoksia senkin edestä, näytelmiä pari tusinaa ynnä elokuvakäsikirjoituksia; on yrityshistorioita, arkkitehtuuria, taidekirjoja, historiallisia romaaneja sekä faktapohjaisia että mielikuvitukseen perustuvia.
Kukapa ei tuntisi Waltarin pääteosta, Sinuhe egyptiläistä vuodelta 1945?
Entä matkakirjat, Yksinäisen miehen juna tai Lähdin Istanbuliin.
Vaikka jälkimmäinen ilmestyi jo 1948, sen ylittänyttä matkakirjaa ei Suomessa ole nähty.
Elämäkertateokset taitavat Waltarin tuotannosta puuttua. Kun ”tavaraa” on paljon, Waltaria on helppo kerätä.
3. Kirjakauppa kodin alakerrassa
Eero Vartio on joskus perustellut rakkauttaan kirjoihin sillä, että hänen äitinsä piti Haapavedellä kirjakauppaa.
Minulla saattaa olla vähän samansukuinen syy: Kotini oli pankinjohtajan työsuhdeasunto.
Talon alakerrassa oli pankkisalin lisäksi Hämeenkyrön kirjakauppa. Siellä norkoilin koulun jälkeen, ja keskustelin myymälävastaavan kanssa vanhoista ja uusista kirjoista. Kunnan kirjastossa olin vakituinen asiakas.
Kymmenvuotiaana menetin näköni. Sen jälkeen keskustelu kirjojen sisällöstä yltyi. Kirjojen muotoasu, paksuus ja kansipaperit saivat käsin tunnusteltuina uutta merkitystä. Puhki-ihastunut olin kirjojen tuoksuun, ja sitä olen kyllä vieläkin. Mielelläni viivyn kirjastoissa, ja kirjakauppojen ohi on vaikea kulkea.
Vanhojen kirjojen kauppojen eli kirja-antikvariaattien tuoksut ovat monijakoisia. Usein ei voi puhua tuoksusta, vaan pitää sanoa haju! Antikvariaatteja hoidetaan niin monella tavalla.
4. Iso määrä kirjoja pilalle
Opiskeluaikana 1960-luvun alkupuolen Helsingissä otin talteen vähän kirjaa kuin kirjaa.
Ei ollut selkeätä tavoitetta eikä talteen ottamisella rajoja. Etupäässä kirjat liittyivät opintoihin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
Kurssikirjoja ei ollut varaa ostaa, ja niitä haettiin divareista. Käteen tarttui joskus ohi kurssikirjojen tuotteita, joista ihan mututuntumalla ajatteli, että tuon kirjan otan, kun siitä joskus voi tulla arvokas.
Tällainen oli Savonlinnan piispa Otto Immanuel Collianderin kaksiosainen Suomen kirkon paimenmuisto vuosilta 1910 ja 1918. Ensimmäinen osa esitteli Suomen seurakuntia ja toisessa osassa Colliander oli aloitellut Suomen papiston esittelyä. Työ oli päässyt aakkosissa aasta eehen, mutta jäänyt kesken.
Kirjat olivat paksuja kuin muinaiset puhelinluettelot. Ne olivat pehmytkantisia ja sivuilta aukileikkaamattomat eli niin alkuperäisiä kuin olla ja saattaa.
Toimiessani sitten pappina Tampereen Pispalassa, vein nämä Collianderit ja nipun muita pletkukantisia kirjoja Pitkänniemen psykiatriseen sairaalaan sidottaviksi koviin kansiin. Työ oli edullista ja jälki hyvää, mutta kirjojen alkuperäisyys katosi.
Vasta myöhemmät vuodet ovat avartaneet ymmärrystä alkuperäisyyden suhteen. Nidottua kirjaa pidetään jotenkin alkuperäisempänä kuin kovin kansiin sidottua teosta kansipapereineen.
Kansipaperit ovat usein rispaantuneet tai kokonaan kadonneet, kun taas nidotun kirjan kansi on säilyttänyt mahdollisen kuvansa. Nämä ovat makuasioita.
Esimerkiksi Waltareista olen ottanut talteen ensipainokset niin nidotuista kuin sidotuista kirjoista.
Uudelleen sidottaviksi olen vienyt vain käsiin hajoavat teokset. Puhutaan jälkisidoksista.
5. Sarjoja kokoamassa
Jossakin vaiheessa ymmärsin, että kokoelmani on sillisalaatti ilman äärtä ja määrää.
Aloin asetella rajoja. Ensimmäinen raja löytyi kirjojen kotimaisuudesta. Hyllyistä poistui yli puolet.
Teologinen kirjallisuus oli valtaosin vieraskielistä, saksaa, latinaa ja sellaista; karismaattisuuteen liittyvä ehkä eniten englantia.
Toiseksi yritin panna rajaa kotimaisiin dekkareihin. Pian huomasin, että niitä on mahdoton määrä.
On Outsideriä, Marton Taigaa, Hornanlinnaa, Kaarlo Nuorvalaa ja muuta. Ei tullut mitään.
Panin rajan 1940-lukuun ja ennen sitä kirjoitettuihin dekkareihin. Nyt sekin raja on murtunut, ja annan pois vanhaa kotimaista jännityskirjallisuutta.
Monet keräävät kirjasarjoja. Suosittu on niin sanottu Keltainen kirjasto. Kaikkien kansipaperit ovat keltaisia, siitä kai nimitys. Keltainen kirjasto ei koskaan ole ollut minun heiniäni.
Niin moni sen teos on ulkomaista perua eli käännöskirjallisuutta. Sitä paitsi se on mammuttisarja, jo yli 400 eri kirjaa, joten hyllymetrejä tarvitaan paljon.
Ainoa keräämäni sarja taitaa olla Poikien seikkailukirjasto, omien poikavuosieni aarteita kaikki.
Sarja on Otavan kustantama ja alkoi ilmestyä 1930-luvulla. Numero 112 tuli 1950-luvun lopussa.
Sarjassa on lisäksi seitsemän numeroimatonta teosta ja sen tunnistaa sinisestä käärmekuvioisesta selkänauhasta. Juuri nämä selät ovat usein tippuneet pois.
Kirjoja oli tapana lukea koko kylän poikien voimin kädestä käteen. Alkupään pienten numeroiden lisäksi sarjan vaikein kirja on Simo Penttilän Hyppivä huuli, sarjan numero 58. Tämä johtuu kirjan kaksoiskiinnostavuudesta.
Ensinnäkin se kuuluu PSK:n sarjaan, ja toiseksi se on Simo Penttilää.
Omat hyllytilani ovat rajoitetut. Tiettyjä kokonaisuuksia olen pakannut huvilalla Hämeenkyrössä pahvilaatikoihin sänkyjen alle. Siellä makaavat Eeva Joenpelto, Arto Paasilinnan alkupää, Ilmari Kianto, I. K. Inha, Eila Pennanen, Samuli Paulaharju, Simo Penttilä alias Uuno Hirvonen, Pentti Saarikoski ja muutama muu.
Hyllyssä näkösällä on huvilanaapuri Panu Rajala.
Yksi ehkä tulevaisuudessa arvokas ehyt kokonaisuus on Mauri Sariolan tuotanto, hyvinkin toista sataa kirjaa.
Vaikeimmin löydettävä Sariola on Viihdeviikareiden kustantama Kuoleman lotossa kuusi oikein, olisikohan painovuosi 1977. Joka tapauksessa aikaa, jolloin loton päävoitto tuli kuudella oikein.
Kirjan on tehnyt harvinaiseksi sen katoaminen lähes tyystin markkinoilta. Harvinaisuuden syy ei ole pieni painosmäärä, vaan kurja sidontatapa. Liimasidos on hajonnut käsiin, ja kirjasta on tullut irtolehtipainos.
Lottokirjan hinta ei ollenkaan kilpaile jonkin vanhan Kalevalan tai 1500-luvun Agricolan kirjan kanssa.
Hinta liikkuu parinsadan euron kieppeillä.
6. Kaksi eri asiaa: kerätä ja lukea
Monilla kirjamessuilla ja divareissa on ihmetelty, kun sokea mies kerää vanhoja kirjoja.
On kysytty, luenko ne myös. On ollut helppo vastata, että lukeminen ja kerääminen ovat kaksi eri asiaa.
Tosin nämä kaksi harrastusta voivat yhdistyä samassa henkilössä, ja minä olen sellainen: kerään ja luen.
Tosin en ota talteen kaikkea lukemaani enkä lue kaikkea keräämääni.
Arvostukset kulkevat hyvin eri tavoilla. Yksi haluaa Harry Pottereita, toinen käsityölehtiä, kolmas keittokirjoja, neljäs kalastusta ja metsästystä. Sano tässä sitten, mikä on arvokirja.
Jos mennään 500 vuotta taaksepäin, kirja kuin kirja on arvokas ja vaikea löytää. Pari vuotta sitten Helsingin messukeskuksen kirjahuutokaupassa korkein hinta maksettiin 1950-luvun alun Aku Ankasta, yli 7000 euroa.
Aku Ankalla on paljon kerääjiä ympäri maailman. On pohattoja, jotka haluavat kaikki Aku Ankan taskukirjojen numerot eri kielillä. Tällaiselle kansainväliselle keräilijälle meni äsken mainittu Aku Ankka.
Kirjaharvinaisuus voi olla halpa –tai sitten ei. Bibliofiilien keskuudessa puhutaan kuin lintumaailmassa rariteeteista, harvinaisuuksista. Joku kirja voi olla tosi vanha ja painokseltaan pieni.
Sen rahallinen noteeraus ei kuitenkaan syystä tai toisesta nouse. Eräs vaikuttava tekijä on tällaista teosta kohtaan tunnetun kiinnostuksen laajuus.
Olen puhunut paljon Waltarista. Hän teki itse tahallaan kirjaharvinaisuuksia.
Puhuttiin niin sanotuista bibliofiililaitoksista. Jos kustantaja ei ottanut painaakseen jotakuta teosta, kirjailija, tässä tapauksessa Waltari, painatti joitakin kirjoja itse ottamalla niistä sadan tai 150 kappaleen erikoispainoksen. Tällaisia olivat muun muassa Ei koskaan huomispäivää, Jokin ihmisessä ja Fine van Brooklyn.
Muutaman vuoden kuluttua kaupallinen kustantaja otti ne ohjelmaansa. Tällaisia tahallisia syöttejä bibliofiileille eivät kirjailijat enää harrasta.
7. Omistuskirjoituksia ja ex libriksiä
Olen jättänyt kirjailijoiden kirjoihin laatimat omistuskirjoitukset omaan arvoonsa.
Tietysti ne ovat omaleimaisia ja yksilöllisiä ja lisäävät juuri sen kirjan arvoa.
Kirjailijoiden tehtailemia omistuksia en osaa noteerata senkään vertaa:
Ari Suutarlalle 13.2.2018
Tekijä
Täytyy olla jotakin enemmän kuin nimi ja päivämäärä. Omisteiden suo on loputon. Milloinkaan ei voi tietää, ovatko nyt kaikki kirjat koossa. On turvallista pitäytyä ”puhtaisiin” kirjoihin.
Moni kirjan omistaja kirjoittaa itse kirjan alkulehdille jotakin: Tämän kirjan oikea omistaja on ….
Kun hän sitten luopuu kirjasta, sivu leikataan pois. Bibliofiiliseltä kannalta tämä on suuri virhe.
Omistajan nimi tai muu on osa juuri sen kirjan historiaa ja sellaisena arvokas.
Kirjoja ei pidä mennä leikkelemään tai tuhrimaan mustepeitoilla.
Omisteiden ohella toinen kirjan yksilöllisyyttä lisäävä tuote on omistajan Ex libris; ex libris, latinaa ja sananmukaisesti ”kirjoista”. Se on henkilökohtainen merkki, joka liimataan jollekin kirjan sisälehdelle niin, ettei kirjan mikään teksti peity. Ex libris -tekstin lisäksi merkissä on omistajan nimi ja hänen valitsemansa kuva.
Minun Ex libris -merkissäni kuvassa on musta labradorinnoutaja, opaskoira, ympärillään ”sinisiä ja punasia ruusun kukkia”. Tätä kansanlaulua kuunteli merkin suunnittelija, lääkäri Pia Sorto, kun lauloimme sitä hänelle rouva Kirstin kanssa Pian käydessä kodissamme Malminkartanossa merkin ideointimatkalla.
Merkin kultaiset aaltoviivat symboloivat ihmismielen huikeita ajatuksia.
On keräilijöitä, jotka ottavat talteen vain Ex libriksiä irrallaan tai kirjoihin kiinnitettyinä.
Joillakin henkilöillä voi olla useita omia Ex libriksiä; en kylläkään ymmärrä, miksi. Ex libristen ympärille on perustettu useitakin seuroja. Varmuudella tiedetään, että erilaisia Ex libriksiä on reippaasti yli 20 000.
Erityisen haluttuja ovat nimihenkilöiden Ex librikset, ennen muuta tasavallan presidenttien.
8. Hauskuudet kiihottavat
Hauska on Waltarilta näytelmä nimeltä Yö yli Euroopan. Sen tarina on 1930-luvun alkuvuosilta ja kertoo kommunistin ja fasistin tapaamisesta ravintolassa. Ajan poliittinen ilmapiiri oli niin kuuma, etteivät työväen liikkeen kustantajat halunneet ottaa teosta ohjelmaansa, eivät sen enempää oikeistolaisetkaan.
Waltari kirjoitutti tekstin vahaxille ja otti sata kopiota, leikkasi ja luuttasi pahvista kannet sekä sidotti nipun villalangalla kirjaksi. Tuote on vuodelta 1934. Arvata voi, miten tällaiset niteet ovat hajonneet ja hävinneet.
Netissä on tänään, 13. helmikuuta 2018, tarjous Yöstä yli Euroopan, hinta 1400 euroa.
Näytelmä pääsi ensi-iltaan Helsingin työväenopiston opistoteatterissa peräti vuonna 2012.
Enimmillään olen joutunut maksamaan yhdestä kirjasta 1900 euroa. Näin kävi Sastamalan kirjahuutokaupassa kesällä 2008. Waltari-kokoelmasta puuttui viimeinen niitti, 13-sivuinen ohut lese, näytelmä nimeltä Hankala kosinta. Hassua tässä oli, että tästä olemattoman pienestä vihkosesta oli sodan aikana 1942 otettu miljoonapainos, joka oli ilmaisjakeluna jaettu jokaiseen suomalaiseen kotiin. Periaatteessa julkaisua piti olla liikenteessä paljon. Ideana oli rautaromun kerääminen Suomen armeijalle tykkien valamiseen.
Romunkeruun tueksi Waltarilta oli pyydetty pieni teksti, jotta ihmiset eivät heittäisi tätä vihkosta pesänviriksi tai muuten pois. Niin vain kävi, että kirjanen hävisi. Itse pidän Hankalaa kosintaa vaikeimmin löydettävänä Waltari-tuotteena.
Tunnelma huutokauppasalissa tiivistyi. Meklarina vasaran varressa oli antikvaari Anssi Arohonka.
Ensimmäinen tarjous taisi olla satanen, kohta kaksi ja kolme. Joku yritti tiputtaa kilpahuutajat ja pisti viissatasen.
– Viisisataa, ensimmäinen, viisisataa toinen…
– Seitsemänsataa, kahdeksan ja yhdeksän.
Itse asiassa minun ja monen muun ei tarvinnut käyttää huutamisessa ääntä. Kunhan piti kättä ylhäällä, Arohonka näki, että pelissä pysytään. Tuhannen euron jälkeen huutajien määrä tippui, kunnes jäljellä olin enää minä ja joku toinen. Minun huutooni, 1900, tämä toinen lopetti, ja Hankala kosinta oli minun.
Tämä taisi olla Sastamalan huutokauppojen siihen mennessä korkein huuto, ja se sai maininnan päivälehdissä.
Tutut ja oudotkin onnittelivat, mutta oli myös erilaisia tuhahtelijoita.
Yksikin muinainen luokkatoveri Hämeenkyrön yhteiskoulusta, sittemmin akateemiselta uralta eläköitynyt henkilö kysyi, miksi en pappismiehenä mieluummin lahjoittanut tätä summaa köyhille.
Sanoin, että olisin ottanut kirjan paljon pienemmällä rahalla, mutta salissa oli joku kahjo, joka korotteli minun huutoani!
Kerroin tästä keskimmäiselle tyttärelleni Saaralle, joka ammatikseen työskentelee islanninhevosten kanssa.
Kun Saara kuuli summan 1900, hän tuhahti:
– Enhän tolla rahalla saa kuin yhdeksi vuodeksi yhden hevosen heinät.
Että se näistä harrastuksista!
Ja nyt pelkään, että joku löytää vintiltä pahvilaatikollisen Hankalia kosintoja.